Paksu lompakko

 

Iäkäs sukulaismummo, jota käyn silloin tällöin tervehtimässä vanhainkodissa, pelkää rahojensa puolesta. Hän epäilee, että hänen nukkuessaan huoneeseen tulee joku etsimään hänen rahapiiloaan. Niinpä hänen pitää yrittää pysyä valppaana. Hän tarkastaa piilon joka päivä - välillä monta kertaa päivässä.   

Minä pidän hänet rahoissa: vien mennessäni muutaman kympin ja autan niiden piilottamisessa. Vastineeksi hän kirjoittaa minulle tilillepanokuitin, jonka vien pankin maksupalveluun. Minuun hän luottaa niin paljon, että uskaltaa näyttää tilinsä numeron.  

Kulutus on pientä: välillä ei piilokätköstä ole otettu euroakaan, välillä sieltä on otettu pieniä summia, vaikkapa kotiparturin käyntiin. Ongelma on siinä, että mummo ei aina muista, mihin tarkoitukseen rahaa on tarvittu. Silloin herää epäily, että öinen hiippailija on löytänyt vaatekaapin hyllyllä sijaitsevien alushousujen lahkeessa sijaitsevan rahakätkön ja vienyt sieltä puuttuvan summan.  

Laskuja hänelle tulee, ja niiden maksamiseen pitää kirjoittaa nimi ja tilin numero. Siinä onkin vaikea kohta. Mummon käsi vapisee sen verran, että hän ei pysty pitkää numerosarjaa pieniin ruutuihin kirjoittamaan. Siihen tarvitaan hoitajan apua. Mutta mummo ei halua paljastaa hoitajille tilinsä numeroa. Hänellä on sellainen käsitys, että jos hoitaja tietää tilin numeron, hän pystyy käyttämään tiliä kuin omaansa.   

Vakuuttelu ei auta. Mummo on lukenut lehdestä varoituksia, että tietokoneet ovat huijareita täynnä, erityisesti pankkiasioissa. Sellaisessa pelissä menettää äkkiä rahansa. Minkäänlainen nettipankki ei tule kuuloonkaan. Hän haluaa kirjoittaa nimensä laskuun, ja sitten joku hoitajista lähteköön viemään sen pankin konttoriin, ja siellä kassaneiti maksaa sen suoraan laskun lähettäjälle - ilman tietokoneita.  

Tässä asiassa minä olen joutunut turvautumaan vilppiin, sillä en minä ehdi juosta siellä joka laskua hoitamassa. Olen salaa ja luvatta antanut vanhainkodin toimiston tietoon mummon tilinnumeron. Siellä he hoitavat laskulapun maksupalveluun - eikä tehdä tästä nyt numeroo!  

*   *   *    

Huomenna aion ohi ajaessani poiketa taas mummoa moikkaamassa. Tarkistin, että lompakossani on muutama kymppi vietäväksi alushousujen lahkeeseen. Ihmettelin - taas kerran - että lompakkoni on tolkuttoman paksu.  

Kolikkolokero on niin täynnä, että sinne ei mahdu edes viisisenttinen. Täynnä se on ollut iät ajat, kolikkoja ei tule koskaan käytetyksi, ne ovat niin vaivalloisia. Eipä ihme: löydän kolikkojen seasta aika monta ruotsalaista kolikkoa. Milloinkahan kävin viimeksi Ruotsissa? Lisäksi löydän lokerosta kameran muistikortin ja kolme pientä patteria, sellaisia joita käytetään pienissä vehkeissä, led-lampuissa, kuulokojeissa ja muissa. En pysty muistamaan, mihin käyttöön olen patterit aikonut ottaa.  

Lompakossa on myös paljon kuitteja, ravintoloista, bensa-asemilta, ruokakaupoista. Ja sitten on jäsenkortteja, joita en ole koskaan käyttänyt.   

Pois kaikki turhat ja vanhentuneet.   

Huomaan, että vanhainkodin mummon vaikutus tarttunut minuun. En voi noin vain heittää kortteja roskiin. Tunnistetiedot  eivät saa jäädä näkyviin. Kortti on leikattava moneen osaan, niin että nimi ja numero katkeavat.  

Kuvassa korttisilppua. Yhdessä näkyy pätkä nimeä, toisessa pätkä numeroa, missään ei kokonaista. Ettepä, hyvät lukijat, pääse käyttämään korttejani, vaikka kuinka yrittäisitte. 

 

 

 

Kelpaako?

 

Tuttu blogin lukija tuli kadulla vastaan ja pysäytti. Kehui ensin, moitti sitten pikkuisen. Liikaa kuulemma kiukuttelen. Hymyä saisi olla enemmän.  

Niin varmaan. Minkäpä Dessu luonteelleen voi, tällaiselle melankoliselle, joka katselee maailmaa pessimistisin silmin ja näkee vikoja. Hymy tulee harvoin ja silloinkin vain toiseen suupieleen. Nauru vain jos joku tulee ja kutittaa, mieluiten jalkapohjista.  

Sitten tuli moitteita blogin ulkoasusta. Rumat värit. Epätaiteellinen, vaikka siinä jos missä minulta voisi odottaa parempaa. Ei koskaan mitään uudistuksia.   

Ja sitten se omituinen profiilikuva, josta hädin tuskin tuttukaan minua tunnistaa! Mitä se oikeastaan esittää, mitä olen siinä tekemässä? Nyrkki pystyssä marssin ja jalka niin kuin olisin käärmettä kantapään alle polkaisemassa?  

Olisi myös toivottavaa, että ottaisin kirjahyllystäni jonkin toisen kohdan otsikon kuvaksi. Vaihtelu virkistäisi.  

*   *   *    

Dessu on kritiikille herkkä. Niinpä päätin innovoida palstaani. Sopiva hetkikin sattui - sattumalta. Laskuri näyttää, että tämä on Töölöntorin reunalta -palstan teksti numero 365. Hyvä numero uudistukselle.  

Niinpä valitsin tarjolla olevista valmiista malleista yhden ja pistin sen käyttöön. Valinta kohdistui tällaiseen vesivärimalliin, laseeraukseen. Valokuvia en ainakaan heti vaihda, ehkä myöhemmin, kunhan ehdin.  

Sen sanoin, että en ole logokuvassa käärmettä polkemassa. Kuvaa on photoshoppailtu, siitä on poistettu kaikki muu paitsi päähenkilö. Jätin / jätän arvailtavaksi.  

Nyt pelkään reaktioita. Menikö entistäkin huonommaksi?

 

 

Shemeikat

 

Katsoin äskettäin taas kerran Aki Kaurismäen elokuvan Juha (1999). Tämä pieni helmi on hyvin korkealla arvostuslistallani.   

Kaurismäki keksi tehdä Juhani Ahon romaanista mykkäelokuvan. Idea toimii. Väkevä kolmiodraama saa ansaitsemansa toteutuksen. Se on kuvaus viattoman ja puhtaan suomalaisuuden katoamisesta. Se ei kuitenkaan kuvaa kaukaista menneisyyttä, niin kuin Ahon romaani. Se kuvaa nykyisempää aikaa.   

Juha ja hänen vaimonsa Marja ajavat sivuvaunullisella moottoripyörällä kotiin päin oltuaan markkinoilla myymässä kasvattamiaan kaaleja. Kaikki on hyvin, elämä on hallinnassa. Aurinko paistaa pariskunnalle.  

Turmeltunutta maailmaa edustava Shemeikka ajaa urheiluautolla, joka menee rikki juuri Juhan ja Marjan talon kohdalla. Ystävällinen Juha auttaa pulaan joutunutta.  

Vieraan maailman viekoitukset tulevat Shemeikan mukana. Hän iskee silmänsä Marjaan, joka mielistyy. Juha ei huomaa mitään, ennen kuin on myöhäistä. Shemeikka vie Marjan synkkään betonimaailmaan, jossa aurinko ei näy. Lopussa käy huonosti.  

*   *   *    

Näitä legendaarisia Shemeikkoja riittää, kuvio on tosielämästä tuttu.   

Moraalistakin on asiaan liittyen puhuttu. Bisneksen suurmestari Björn Wahlroos selvitti taannoin kirjassaan, että liiketoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille, ei miettiä moraalikysymyksiä. Senhän me kaikki olemme toki havainneet ja yrittäneet ottaa oppia, jotta paremmin elämässä menestyisimme.  

Kaupungilla maleksiessani olen havainnut ilmiöitä, joissa liikemaailma ja Shemeikka kohtaavat. 

Yksi reaalimaailman legendaarinen Shemeikka on nyt joutunut mannekiiniksi liiketoiminnalle, joka kaupallistaa Kaurismäen elokuvan asetelman.   

Kuva, joka peittää kerrostalon seinän Fredrikinkadun ja Pohjoisen Rautatiekadun kulmassa, edustaa tätä uutta elämää, sitä, joka Shemeikan mukana saapui Juhan ja Marjan idylliseen maailmaan. Olen varma, että näin innovatiivinen bisnesidea tuottaa omistajilleen valtavasti rahaa. Suurmestarin ohjeet osoittautuvat taas kerran loistaviksi. Isänmaallisuuttakaan ei ole unohdettu: Suomen lippu on osa kuvaa. Bisnes pyörii, siinä sivussa Suomi nousee lamasta!  

Mainoskuvaa katsoessa katse kiertää kerrostalon kulman taakse. Siellä näkyy Temppeliaukion kirkko. Sen seinässä ei ainakaan vielä kiiku julisteita, vaikka kirkkokin kärsii rahapulasta. Rippikouluajoiltani muistelen, että kirkolla oli jotain kielteistä sanottavaa Shemeikan toimialan asioihin. Ehkä se ei ollut tärkeää. Kirkollahan on tärkeämpääkin puuhaa, esim. miettiä, keitä rakastuneita voidaan vihkiä, keitä ei.  

(Suurenna klikkaamalla kuva, jotta näet lukea yksityiskohdatkin)