Kävelykierros Helsingissä 7

 

Kohde 7: Linnanmäki  

Sattuneesta syystä - jota en tässä käy tarkemmin selvittelemään - jouduin kohta maalta palattuani käymään Linnanmäellä. Se on paikka, jota inhoan. Olen joutunut monissa huvipuistoissa käymään, Tampereen Särkänniemessä, Kouvolan Tykkimäellä, Tukholman Gröna Lundissa. Sama asenne koskee kaikkia.  

Arvelen inhoni alkusyyksi harmillista tapausta Gröna Lundissa joskus 70-luvun alussa. Minulla oli nätti tyttö kierroksessa. Ensin oli käyty juomassa tuopillinen, sitten ajettiin lemmentunnelissa joutsenten selässä, sitten käytiin tuopillisella, sitten ajettiin vuoristoradassa ja sen lopussa iski pahoinvointi, molemmille.  

Minkäänlaiseen vemputtimeen tai hölskyttimeen en ole sen koommin suostunut menemään. Katson maasta, kun muut menevät. Katsominenkin tekee häijyä.  

Linnanmäelle on rakennettu uusia vekottimia, entistä hirveämpiä. Jostain käsittämättömästä syystä jotkut - erityisesti nuoret - näyttävät nauttivan niistä.  Vielä käsittämättömämpää on, että jotkut fiksut ja järkevät ihmiset - sellaiset kuin sihteerini neiti B. - pitävät hölskyttämisestä. Minä en antanut ylipuhua itseäni vaan seisoin tukevalla maankamaralla ja katselin muualle. Kamerakaan ei tullut mukaan.  

Kuvassa Linnanmäki näkyy Töölönlahden yli Finlandia-talon viereiseltä kalliolta. Kauempaa katsoen paikka näyttää ihan siedettävältä.  

*   *   *   

Kirjoitussarjani "Kävelykierroksia Helsingissä" loppuu tällä kertaa tähän. Sarja voi jatkuakin, kunhan ehdin kävellä lisää kierroksia ja jos niillä löytyy uusia aineksia.  

Kierroksillani en ole katsellut mitään vanhaa, vaikka kierrosteni varrella sijaitsee vaikka mitä historiallista. Kyse ei ole arvostuksen puutteesta.  

Kyse on siitä, että olen halunnut katsella kotikaupunkiani uusin silmin. Olin kesän pois kaupungista, kokonaista kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii näköjään tapahtua valtavasti. Kuvaamiani kohteita ei ollut olemassa toukokuussa, kun poistuin paikkakunnalta. Osa oli rakenteilla, mutta ei valmiina.    

En siis voi väittää, että Helsingissä elettäisiin pysähtyneisyyden aikaa. Koko ajan tapahtuu. Mukaan ottamani kohteet sijaitsevat kaiken lisäksi lähellä toisiaan aivan ydinkeskustassa, melkeinpä vierekkäin. Uusia kaupunginosiakin on tekeillä: Jätkäsaari, Kalasatama. Länsimetro on tekeillä. Niitä en nyt kuitenkaan noteeraa, sillä niistä on vaikea näpätä havainnollista valokuvaa.  

Jos minä kohtaan hyvin tuntemassani kaupungissa näin monta uutta asiaa kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, voi vain kuvitella miten uudelta kaupunki tuntuukaan sille, joka Helsingissä harvoin. Minulle nämä ovat muistiinpanoja ensivaikutelmasta. Se unohtuu nopeasti, kun jokapäiväiseen ympäristöönsä tottuu.  

Henkilökohtaisten kokemusten ja muistojen säilyminen on kiinni siitä, miten onnistuu arkistoimaan oman menneisyytensä tärkeät dokumentit. Kirjat, valokuvat ja äänilevyt yleensä säilyvät, mutta millaisia jälkiä jää kokemuksista ja tapahtumista, joissa oli mukana.  

Suuri osa tietysti joutaa unohtuakin, ja jonkin verran saattaa olla sellaista, minkä unhoon jääminen on jopa toivottavaa. Mutta sitten on se nostalgiaa nostattava aines. Siitä ei yleensä ole jäänyt mitään muuta kuin pään sisällä kätköissä oleva aines.  

Onneksi on ihmisiä, jotka ovat tallettaneet aikakausien sisältöjä puolestamme. Niitä kutsutaan dokumenteiksi. Yhden sellaisen katsoin äsken Yle Teemalta. Tekijä oli Lasse Naukkarinen, jonka 70-vuotisjuhlaksi filmi oli valmistunut. Teoksen nimi oli "Olipa kerran utopia".   

Olipa tärkeä dokumentti, ainakin minun henkilökohtaisen elämäntaipaleeni muistojen kuvaajana. Vaikka filmi oli tekijänsä päiväkirjaa vuosikymmenten läpi, siinä oli paljon minullekin tuttua sieluntilaa ja asenneilmapiiriä 1960-luvulta eteenpäin. Tuntui, että tuossa minäkin olin mukana. 

 

 

 

 

Kävelykierros Helsingissä 6

 

Kohde 6: Töölönlahden rakennustyömaa

Jos nouset Eduskuntatalon portaille, käännyt tulosuuntaasi ja katsot Mannerheimintien yli, edessäsi näkyy valtava rakennustyömaa. Keskeisempää paikkaa ei Suomessa ole. Pikkuisen on mielestäni väliä, mitä sellaiselle paikalle rakennetaan.  

Ympärillä sijaitsevat sellaiset arvorakennukset kuin Rautatieasema, Kansallismuseo, Aurora Karamzinin huvila, Musiikkitalo, Kiasma ja Finlandia-talo.   

Helsingin Sanomat yllätti sunnuntaina 19. elokuuta 2012 julkaisemalla laajan  kriittisen kirjoituksen aiheesta. Toimittaja Katja Marteliuksen kirjoittama artikkeli ilmaisee paljon jo otsikollaan "Kansallismaisema kävi kaupaksi  - Ja tapahtui niinä päivinä, että valtakunnan merkittävimmästä joutomaasta Töölönlahdesta tuli sijoitusyhtiöiden toimistotalohelvetti".  

 

En kovin usein kiitä Helsingin Sanomia. Nyt kiitän. Artikkeli osui tärkeään kohteeseen. Olinkin ihmetellyt, miksi mikään media ei kiinnitä huomiota tähän.  

Alue oli kauan sitten Aurora Karamzinin puutarhaa. Sitten siitä tuli ratapiha. Kun ratapihaa pienennettiin, tavaramakasiineista tuli kansalaisten suosima kirpputorien, pikkuputiikkien ja aktivistitapahtumien tyyssija. Niihin minäkin osallistuin. Kun makasiinit piti purkaa uuden Musiikkitalon tieltä, syntyi kansanliike makasiinien puolesta. Minäkin olin mukana, en Musiikkitaloa vastustaakseni vaan säilyttääkseni poikkeuksellisen innostuneen ja toimivan kansalaisyhteisön.  

Protestiaallosta välittämättä makasiinit päätettiin purkaa. Yksi seinänpätkä päätettiin lohdutukseksi säilyttää. Sitten syttyi se kuuluisa tulipalo. Nyt se seinänpätkä törröttää yksinäisenä ja tarvitsee pönkkiä pysyäkseen pystyssä.   

Tällaisen maiseman liepeille ovat nyt iskeneet isot rakennusfirmat ja pörssiyhtiöt. Niin kuin osaa arvata, tuhoa tulee.  Alkuasetelmat ovat nyt näkyvissä. Tästä Hesarin artikkeli puhuu.  

Näyttää siltä, että nousevilla uusilla rakennuksilla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa. Ne voisivat sijaita minkä tahansa pikkukaupungin tai kirkonkylän raitin varrella. Bisnes niissä kuitenkin haisee. Materiaalit ovat kuulemma viimeisen päälle ja osoite poikkeuksellinen: Alvar Aallon katu 3. Mainos lupaa, että asunnoista on upea näkymä Finlandia-talolle. Totta, ne sijaitsevat melkeinpä vierekkäin. Hinta on melkoinen: pienin huoneisto, kolmenkymmenen neliiön kämppä maksaa 400 000 euroa.  

Kiinnostaa nähdä, kuka näitä asuntoja ostaa. Ja vielä enemmän kiinnostaisi tietää, kuka on rakennusluvat myöntänyt ja millä perusteella.  

Tulee niihin rakennuksiin myös isojen firmojen pääkonttoreita, ainakin Alma-median ja UPM Kymmenen. Rakennukset näyttävät tulevan aivan kiinni rautatieaseman laitimmaiseen raiteeseen, niin että tulevaisuuden veturimiehet eivät taida enää voida ajaa junaansa asemalle rehvakkaasti kyynärpää ulos ikkunasta. Tapahtuisi vahinko ja Aamulehti saisi taas skuupin raideliikenteen vaarallisuudesta.  

Erityisen ikävältä näyttää, että Karmazinin huvila on joutunut antamaan tilaa rakennustyömaalle. Aivan sen nurkalle on kaivettu suuaukko pysäköintiluolaan ja musiikkitalon huoltoon. Ruma.  

Kuvassa 1 on muurinpätkä, joka jätettiin Makasiineista. Kuva 2 näyttää Finlandia-talon takaseinän. Rakennustyömaa alkaa sen vierestä, parakin kulma näkyy kuvan oikeassa laidassa. Kuva 3 näyttää, millaisia arvorakennuksia on tulossa Finlandia-talon viereen. Klikkaamalla kuvia voi tarkastella lähemmin.

 

Kävelykierros Helsingissä 5

Kohde 5: Hiljaisuuden kappeli
 

Kirjoitin kappelistahieman epäluuloisia ajatuksia jo viime talvena , kun rakennustyö oli kesken ja pressut peittivät rakennuksen. Nyt kappeli on valmistunut.  

Sijaintipaikka on keskeinen, siitä kulkevat valtavat ihmisvirrat editse joka päivä. Matkakeskus ja kaksi ostoshelvettiä sijaitsee aivan vieressä (Kampin keskus ja Forum). Kaukana eivät ole myöskään Sokos ja Stockmann. Rautatieasemalle on vain muutama sata metriä.  

Hiljentymiselle on kaupungin ydinkeskustassa itsestään selvä tarve. Eri asia on, miten se käytännössä onnistuu. Minun käydessäni ei onnistunut. Kappelin ovella oli nimittäin sellainen ihmispaljous tungeksimassa sisään, että luovuin suosiolla yrityksestä.  

Kappelin arkkitehtuuri on niin omintakeinen ja huomiota herättävä, että siitä on tullut turistinähtävyys. Miten onnistuu hiljentyminen, jos sisällä on ainainen virta katsojia, jotka eivät ole tulleet hiljentymään vaan katsomaan rakennusta. Sopii epäillä. Ainakin minä tarvitsisin hiljentymiseen suhteellisen yksinäisen olotilan. Ei onnistu ruuhkan seassa. On aavistettavissa, että ohikulkevien impulssi käydä kurkistamassa sisään ei aivan heti lopu.  

Kappeli on yhden uskontokunnan omistama ja siellä päivystää tämän uskontokunnan henkilökuntaa valmiina keskustelemaan. Uskon ja toivon, että linja ei kuitenkaan ole torjua tai yrittää käännyttää muunuskoisia tai uskonnottomia. Mikään Pántheion, kaikkien jumalien temppeli, sellaisena kuin Rooman Pantheon antiikin aikana oli, Kampin kappeli ei kuitenkaan valitettavasti ole.  

Kappelin arkkitehtuuri on silmiinpistävää, ehkä liiankin silmiinpistävää siinä ympäristössä. Kun seison keskellä Narinkka-toria ja katson kappelia, tuntumakseni tulee, että se ei oikein istu ympäristöönsä, siihen vanhan Koiton talon eteen. En silti menisi moittimaan - rakennus on oikeasti kiinnostavan näköinen, mutta ehkä sille olisi löytynyt jokin toinen sijaintipaikka, jossa se olisi saanut ympäristöstä tukea. En tosin keksi, mikä sellainen paikka voisi olla. Kiasman vieressä? Tilanne muistuttaa mielestäni Alvar Aallon suunnittelemaa Enso-Gutzeitin taloa Katajanokalla. Sekin on hieno talo mutta kertakaikkisen väärässä paikassa.  

Jännittävin minulta vielä puuttuu: en ole käynyt sisällä. Siellä vasta ratkeaa, miten rakennuksen tavoite toteutuu. Haluaisin käydä siellä niin, etten joudu osaksi turistivirtaa vaan pääsen istumaan penkille ja yrittämään "hiljentymistä", sellaista samanlaista, joka onnistuu parhaiten saunan jäähdyttelytauolla pimeässä yössä Längelmäveden kesäkotini laiturilla tai vedessä kelluessa. Ilman pappia!