Lohdullinen tieto

Suuresti arvostettu The Guardian julkaisi äskettäin artikkelin, joka antoi Dessulle aihetta tyytyväisyyteen ja lisäsi itsetuntoa. Harvoin sellaista saa.   

Artikkelissa kerrottiin amerikkalaisessa Western Illinois Universityssa tehdystä tutkimuksesta. Aiheena oli narsismi. Kaikkihan me pelkäämme olevamme narsisteja, eikö vain? Tai ainakin narsisteilta näyttävämme muitten silmissä. Ei kivaa. 

Tutkimuksen mukaan ne Facebookin käyttäjät, joilla on paljon kavereita ja jotka tekevät usein tilapäivityksiä, osoittautuivat olevan narsisteja. Narsistit myös merkitsevät itsensä Facebookissa julkaistuihin valokuviin muita useammin. 

Tutkijoiden mukaan narsistien tuntomerkki on, että he ovat itsekeskeisiä, turhamaisia ja haluavat olla huomion keskipisteenä ja tulla laajalti huomatuiksi. Monet heistä tekevät itsestään jopa epäasiallisia paljastuksia saadakseen huomiota.  

Tutkimuksessa oli paljon yksityiskohtia, mutta ydinkohta oli, että mitä enemmän henkilön käytöksessä oli narsistisia piirteitä, sitä enemmän heillä oli Facebook-ystäviä. Muita todennäköisemmin narsisti hyväksyy kaverikutsuja myös tuntemattomilta.  

*   *   *    

Miten niin tämä on lohdullinen tieto?  

Viehättävä sihteerini neiti B. yllytti minua noin vuosi sitten liittymään Facebookiin. Olin vähän vastahankainen mutta suostuin kun yllytettiin.   

Meillä on Vuoronvarausvirastossa talon sisäinen sopimus, että toistemme Facebook-kavereiksi emme tarjoudu emmekä suostu. Minulla oli sellainen ennakkoaavistus, että eipä taida kaveriruuhkaa tulla.  

Olin oikeassa. Jonkin aikaa päivitin  profiiliani ilman ainuttakaan kaveria. Vähän tylsää mutta miksei, sujuihan se niinkin. Sitten kuin tyhjästä ilmestyi yksi kaveripyyntö. Aivan tuntematon nimi. Hyväksyin hänet oitis. Nuori mies Kuopiosta, jota en tiedä tavanneeni tai tuntevani. Hänellä näytti olevan valtavasti kavereita.   

Päivitin harvakseltaan sivuani ja sain lukea kaverini kirjoituksia. Sellaista nuoren miehen elämää. Ei tullut peukkuja pystyssä eikä poikittain, ei häneltä eikä minulta. Vähitellen aktiivisuuteni laimeni. Joskus kävin katsomassa, mitä nuorelle kaverilleni kuuluu. Kerran hän lähetti minulle syntymäpäiväonnittelun. Siinä kaikki.  

Lisää kavereita ei ole tullut, on vain tämä yksi.   

Voiko kukaan tämän jälkeen enää epäillä Dessua narsistiksi?

Isien ja poikien pahat teot

Syyllisyydentunto on vahva voima. Sen heräämistä pidetään käännekohtana lapsen kehityskaaressa.  

Asia tuli taas kerran todistetuksi äskeisellä työmatkallani Ruotsiin. Minun varhaisin muistikuvani syyllisyydestä liittyy myös Ruotsin-matkaan. Vuosilukua en muista mutta kauan siitä on. Olin korkeintaan alakouluiässä.  

Teimme vanhempieni kanssa niinä vuosina joka kesä muutaman päivän mittaisen matkan Ruotsiin. Reitti kulki laivalla Vaasasta Uumajaan. Vanhemmilleni matkan päätarkoitus oli varmaankin tehdä Ruotsissa ostoksia. Asuimme teltassa ja kiertelimme Uumajan ja lähikaupunkien kaupoissa.  

Automme oli Vauxhall Victor. Sen perä lastattiin täyteen ostoksia, enimmäkseen elintarvikkeita ja vaatteita. Erityisesti muistan isot kanisterit appelsiinimehua. Minä en siinä iässä ollut hintatietoinen, mutta kai tavarat olivat halvempia kuin Suomessa. Tuontirajoituksista en myöskään ollut tietoinen, mutta niitä selvästi oli muitakin kuin alkoholin ja tupakan osalta. Ainakin kahvi oli sellainen.  

Muistan kun isä oli kontallaan Vauxhallin etulattialla ja tunki kahvipaketteja piiloon alakautta kojelaudan sisälle. Siellä oli tyhjä onkalo, ehkä radiota varten. Sinne isä sai mahtumaan kolme pakettia.  

Minä tajusin, että jotain kiellettyä on tekeillä. Isä ei kuitenkaan selittänyt, sanoi vaan, että tämä ei nyt kuulu lapsille. Mutta kuului se. Koko laivamatkan Korsholm kolmosella minä olin ahdistunut, sillä tiesin, että Vaasan satamassa on tullitarkastus. Ahdistukseen ei auttanut edes lahjonta, laivan suklaalevyt, joita minulle ostettiin. Muistan ahdistuksesta vatsan kouristukset, jotka vain yltyivät sataman lähestyessä.  

Ahdistus muuttui paniikintunteeksi, kun istuin auton takapenkillä sataman tullimiehen lähestyessä. Olin varma, että joudumme vankilaan siitä paikasta, jos kahvipaketit löytyvät. Tiesin, että Vaasassa on vankila, olin nähnyt sen. Punatiilinen, korkeamuurinen. Siellä viettäisimme loppuikämme. Uskoin, että jos ei muu niin minun ilmeeni paljastaa tullimiehelle, että tämä auton matkustajat ovat epäilyttäviä ja siksi auto on tarkastettava kojelaudan tyhjiä onkaloita myöten.   

Mutta ei paljastanut. Tullimies veti käden lippaan ja toivotti hyvää matkaa. Helpotukseni oli suunnaton.  

*    *    *    

Isältään poika oppii.  

Myöhempinä vuosina Tukholmassa asuessani reissasin paljon maiden väliä. Tavaksi tuli usein järjestää laivassa ylimääräinen pullo, parfyymi tai muutama tupakka-aski maihin vietäväksi. Opiskelijan tiukassa budjetissa se tuntui. Kahvi ei enää kuulunut kuvioon. Kiinni en jäänyt, ei kai kukaan jäänyt, se oli maan tapa. Pientä jännitystä siinä aina oli maihin noustessa, mutta ei enää paniikkia eikä varsinkaan syyllisyyden tunnetta.

Toissa iltana taas kerran Ruotsista palatessani taas kerran Vaasan tullin kahvipaketit välähtivät mieleen. Että on se elämä käynyt tässäkin asiassa yksitoikkoiseksi.  

Kuvissa Vauxhall Victor Uumajan leirialueella ja Korsholm III lähdössä matkaan.

Klara

Asuin parikymppisenä vuosikausia Tukholmassa. Kaupunkiin muodostuu siinä iässä erikoislaatuinen tunneside. Tuli tärkeitä paikkoja, tuli tärkeitä reittejä, tuli henkilökohtaisia kokemuksia, jotka liittyivät johonkin tiettyyn osoitteeseen.                                             

Kun sitten vuosia myöhemmin palaa kaupunkiin - kuten minä muutama päivä sitten - tulee jotenkin puoliautomaattisesti hakeutuneeksi kulkemaan niitä vanhoja tuttuja reittejä. Sellaista voisi kutsua nostalgiaksi - tai vaihtoehtoisesti paikoilleenpysähtyneisyydeksi.  

Viivyin Tukholmassa viikonlopun yli, vaikka työtehtäväni tulivat valmiiksi jo perjantaina. Jäin tapaamaan tuttaviani. Kun kuljin vanhan ystäväni kanssa keskikaupungilla. tulin valinneeksi reitin, joka vei Klara-kirkon puiston läpi., vaikka se ei ollut lyhin reitti kohteeseemme.  

Reittivalintani hieman ihmetytti seuralaistani. Selitin hänelle. Kirkon puistoon liittyy minulla  muisto eräästä kohtaamisesta siinä Carl Mikael Bellmanin hautamuistomerkin (kuva) lähellä - silloin joskus 40 vuotta sitten.  

Seuralaiseni ymmärsi. Sitten hän kysyi, muistanko, mikä katu siinä vieressä sijaitsee. Sen nimi on Klara Norra Kyrkogata. Se oli aika erityislaatuinen katu siihen aikaan - ehkä vieläkin. Hän kysyi, kävinkö koskaan siellä.  

Mieleeni nousi tapahtuma jostain sieltä kaukaa. Kerroin sen hänelle.   

*   *   *    

Eräs kaverini oli siihen aikaan erään suomalaisen opiskelijalehden päätoimittaja. Tekeillä oli vappunumero. Sehän tiedetään, millaisia opiskelijalehtien vappunumerot ovat.  

Helsinki oli siihen aikaan aika takapajuinen kaupunki, erityisesti siitä näkökulmasta, jossa keskeistä on villi "syntinen" yöelämä. Tukholma oli paljon syntisempi. Kaverini soitti minulle ja kysyi, ehtisinkö ryhtyä muutamaksi päiväksi oppaaksi ja tulkiksi, jos hän lähettäisi toimittajan tekemään juttua Tukholman villistä yöelämästä.   

Ehdinhän minä. Niinpä olin sitten eräänä aamuna Värtan-satamassa vastassa. Laivasta tuli kaksi opiskelijatyttöä, toimittaja ja valokuvaaja. Tehtäväksi heille oli annettu tehdä vappulehteen juttu Tukholman syntisestä yöstä erityisesti naisnäkökulmasta katsottuna. Naisnäkökulma ei silloin tarkoittanut feminismiä.   

Niinpä opastin toimittajat Klara norralle (sitä kutsuttiin yleisesti nimellä Klara porra). Kadulla sijaitsi vieri vieressä kaikenlaisia strippiklubeja ja pornoluolia. Sellaisia ei Helsingissä ollut. Erityisen mielenkiintoiseksi toimittajat mainitsivat nähdä omin silmin mustaihoisia miesesiintyjiä. Heistä kun väitettiin kaikenlaista.   

Kun yhden klubin ohjelma oli katsottu, siirryttiin seuraavaan. Toimittajalla oli kyllä lehtiö mutta ei kynää. Valokuvaaja ei osannut pujottaa filmirullaa kameraan. Onneksi minä osasin pelastaa molemmat pulastaan. Klubikiertelyssä meni koko päivä myöhäiseen yöhön. Ja seuraavana päivänä jatkettiin. Vaikutelmakseni jäi, että tavoitteeksi asetettu silmänruoka naisnäkökulmasta jäi niukaksi.   

En koskaan sattunut näkemään, millainen juttu vappunumeroon tuli. Minulla oli muita menoja ja asia unohtui.   

*   *    *     

Siinä Bellmanin hautamuistomerkin äärellä kerroin tämän muiston seuralaiselleni. Hän sanoi, että minä olen rehellisempi kuin hänen oman maansa kuningas, joka itsepintaisesti kieltää käyneensä "sellaisissa" paikoissa, vaikka todisteet ovat ilmeiset.    

Olkoon niin, minä tunnustan käyneeni, toisin kuin kuningas. Bellmanin muistomerkki on hyvä paikka tunnustaa. Monet hänen Epistolansa kertovat, että on Tukholmassa ennenkin eletty sakeaa elämää. 

Bellmanin viisujen paras tulkki on mielestäni Fred Åkerström.  Tästä  näyte.