maanantai 26. maaliskuuta 2012

Klara



Asuin parikymppisenä vuosikausia Tukholmassa. Kaupunkiin muodostuu siinä iässä erikoislaatuinen tunneside. Tuli tärkeitä paikkoja, tuli tärkeitä reittejä, tuli henkilökohtaisia kokemuksia, jotka liittyivät johonkin tiettyyn osoitteeseen.                                             

Kun sitten vuosia myöhemmin palaa kaupunkiin - kuten minä muutama päivä sitten - tulee jotenkin puoliautomaattisesti hakeutuneeksi kulkemaan niitä vanhoja tuttuja reittejä. Sellaista voisi kutsua nostalgiaksi - tai vaihtoehtoisesti paikoilleenpysähtyneisyydeksi.  

Viivyin Tukholmassa viikonlopun yli, vaikka työtehtäväni tulivat valmiiksi jo perjantaina. Jäin tapaamaan tuttaviani. Kun kuljin vanhan ystäväni kanssa keskikaupungilla. tulin valinneeksi reitin, joka vei Klara-kirkon puiston läpi., vaikka se ei ollut lyhin reitti kohteeseemme.  

Reittivalintani hieman ihmetytti seuralaistani. Selitin hänelle. Kirkon puistoon liittyy minulla  muisto eräästä kohtaamisesta siinä Carl Mikael Bellmanin hautamuistomerkin (kuva) lähellä - silloin joskus 40 vuotta sitten.  

Seuralaiseni ymmärsi. Sitten hän kysyi, muistanko, mikä katu siinä vieressä sijaitsee. Sen nimi on Klara Norra Kyrkogata. Se oli aika erityislaatuinen katu siihen aikaan - ehkä vieläkin. Hän kysyi, kävinkö koskaan siellä.  

Mieleeni nousi tapahtuma jostain sieltä kaukaa. Kerroin sen hänelle.   

*   *   *    

Eräs kaverini oli siihen aikaan erään suomalaisen opiskelijalehden päätoimittaja. Tekeillä oli vappunumero. Sehän tiedetään, millaisia opiskelijalehtien vappunumerot ovat.  

Helsinki oli siihen aikaan aika takapajuinen kaupunki, erityisesti siitä näkökulmasta, jossa keskeistä on villi "syntinen" yöelämä. Tukholma oli paljon syntisempi. Kaverini soitti minulle ja kysyi, ehtisinkö ryhtyä muutamaksi päiväksi oppaaksi ja tulkiksi, jos hän lähettäisi toimittajan tekemään juttua Tukholman villistä yöelämästä.   

Ehdinhän minä. Niinpä olin sitten eräänä aamuna Värtan-satamassa vastassa. Laivasta tuli kaksi opiskelijatyttöä, toimittaja ja valokuvaaja. Tehtäväksi heille oli annettu tehdä vappulehteen juttu Tukholman syntisestä yöstä erityisesti naisnäkökulmasta katsottuna. Naisnäkökulma ei silloin tarkoittanut feminismiä.   

Niinpä opastin toimittajat Klara norralle (sitä kutsuttiin yleisesti nimellä Klara porra). Kadulla sijaitsi vieri vieressä kaikenlaisia strippiklubeja ja pornoluolia. Sellaisia ei Helsingissä ollut. Erityisen mielenkiintoiseksi toimittajat mainitsivat nähdä omin silmin mustaihoisia miesesiintyjiä. Heistä kun väitettiin kaikenlaista.   

Kun yhden klubin ohjelma oli katsottu, siirryttiin seuraavaan. Toimittajalla oli kyllä lehtiö mutta ei kynää. Valokuvaaja ei osannut pujottaa filmirullaa kameraan. Onneksi minä osasin pelastaa molemmat pulastaan. Klubikiertelyssä meni koko päivä myöhäiseen yöhön. Ja seuraavana päivänä jatkettiin. Vaikutelmakseni jäi, että tavoitteeksi asetettu silmänruoka naisnäkökulmasta jäi niukaksi.   

En koskaan sattunut näkemään, millainen juttu vappunumeroon tuli. Minulla oli muita menoja ja asia unohtui.   

*   *    *     

Siinä Bellmanin hautamuistomerkin äärellä kerroin tämän muiston seuralaiselleni. Hän sanoi, että minä olen rehellisempi kuin hänen oman maansa kuningas, joka itsepintaisesti kieltää käyneensä "sellaisissa" paikoissa, vaikka todisteet ovat ilmeiset.    

Olkoon niin, minä tunnustan käyneeni, toisin kuin kuningas. Bellmanin muistomerkki on hyvä paikka tunnustaa. Monet hänen Epistolansa kertovat, että on Tukholmassa ennenkin eletty sakeaa elämää. 

Bellmanin viisujen paras tulkki on mielestäni Fred Åkerström.  Tästä  näyte.





keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Herneitä nenään



Puhelin soi aamulla aikaisin, liian aikaisin. Kello ei tainnut olla kymmentäkään.  

Ei sellainen ole sopivaa, kun tuore puolieläkeläinen aikoo viettää vapaapäivän. Varmaankin siellä on taas teleoperaattorin kauppalopo, joka yrittää myydä entistäkin edullisempaa laajakaistasopimusta. Ehdin jo mielessäni hakea sopivaa ilkeyttä. 

Puhelimen näyttö kuitenkin kertoi, että soittaja on sihteerini, neiti B. Ilkeydet siis pois mielestä!  

- Älä nyt vedä herneitä nenääsi - - , hän aloitti rohkaisevasti.  

Tästä on lyhyessä ajassa tullut muotihokema, ärsyttävä. Aikaisempi, suunnilleen samaa tarkoittava hokema oli "saada hepuli". Vasta ilmestyneessä Kielikello-lehdessäkin on artikkeli herneistä nenässä. Eikö neiti B. keksinyt mitään nokkelampaa näin aamutuiman piristeeksi?   

- - mutta tuli Yläkerrasta uusi käsky - -    

- Käsky, minulleko?  Onko Yläkerta unohtanut, että minua ei enää käsketä? Olen puolieläkkeellä.  

- Ei auta. Tuli käsky, että Tukholman-kokoustamme aikaistetaan päivällä. Pyyntö on tullut sieltä Tukholman puolelta.  

Minulla on pitkään ollut tiedossa Tukholmaan suuntautuva työmatka, jonka tarkoituksena on valmistella erästä myöhempää kokousta. Lähdön piti olla keskiviikkoiltana laivalla. Nyt lähtö onkin keskiviikkoaamuna lentokoneella. Neiti B. ilmoitti jo ehtineensä varata meille liput ja lupasi tuoda tarvittavat paperit ja koukata keskiviikkoaamuna taksilla Töölöntorin kautta lentokentälle.   

Tällaiset äkkikäänteet eivät ole hyväksi melankoliselle luonteenlaadulle. Kai minussa silti on piilevänä ripaus koleerisuuttakin, sillä päästin pahan sanan, kaksikin, mutta herneitä en ottanut käyttöön.




maanantai 19. maaliskuuta 2012

Lopultakin onnistui



Viime viikolla pääsin lopultakin ensivisiitille uuteen Musiikkitaloon. Tuntui, että kaikki tuttavani olivat ehtineet käydä kokemassa salin akustiikan ennen minua. Ja minä sentään asun lähellä.   

Kyse ei ole minun hitaasta sytytyksestäni, sillä olin yrittänyt tilata lippuja jo kaksikin kertaa, mutta ne konsertit olivat loppuunmyytyjä. Tällä kerralla olin ajoissa liikkeellä.  

Taloon sinänsä olen päässyt kyllä tutustumaan. Se sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Töölöntorilta Kruununhakaan. Olen usein kävellyt talon läpi, mennyt sisään Mannerheimintien puolelta, laskeutunut pitkät portaat kerrosta alemmaksi ja tullut ulos Kiasman puolelta. Siinä matkan varrella pääsee kurkistelemaan lasiseinän läpi konserttisaliin.  

Kirjoitin aikaisemmin  talon ulkonäöstä. Rakennustyö oli silloin vielä kesken, mutta hahmo oli jo selvästi nähtävissä. Yhdentekevä ulkokuori unohtuu sisällä. Sali on tyylikäs.  

Konsertissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarina Miguel Harth-Bedoya, solistina Viktoria Mullova. Säveltäjiä olivat Enrique Soro, Johannes Brahms ja Antonin Dvořák. En ryhdy esittämään minkäänlaista arviointia kuulemastani - minulta puuttuvat kyvyt musiikkikritiikkiin. Ainoa kommenttini olkoon se, että nautin kovasti, kuten yleensä aina taidemusiikista, erityisesti jos viululla on pääosa.  

Hesarin Hannu-Ilari Lampila kirjoitti: 
"Viktoria Mullova näyttää rakastavan luonnollisuutta ja mukavuutta. Hän soitti Brahmsin viulukonserton sandaaleissa paljain säärin yllään kimalteleva, rennon elegantti juhlamekko. 

Mullovan soitto säteili laulavaa, pitkälinjaista luonnollisuutta. Niin virtuoosisesti kuin hänen arvoviulunsa liikkuikin, tärkeintä oli sinfoninen yhteistyö nuoren perulaisen kapellimestarin Miguel Harth-Bedoyan johtaman HKO:n kanssa.

Sooloviulun linjat, rytmit ja kuvioketjut kietoutuivat orkesterin vaihteleviin romanttisiin sointiväreihin.

Ensiosan kontrasteja Mullova korosti selkeästi, ja intiimien hetkien ja myrskyisten nousujen välille latautui dramaattista jännitettä. Hitaan osan idyllisissä tunnelmissa sooloviulun laulu oli kauneimmillaan. Unkarilaishenkisen finaalin rytmileikeissä Mullovan kaksoisotteet iskivät tulisen tarkasti.

Harth-Bedoya on ponnahtanut nopeasti suureen maineeseen. Perulaisen Enrique Soron Danza fantasticassa hän antoi mukaansatempaavan näytteen rytmisestä vitaalisuudestaan ja elämänilostaan.

Suomalaisorkestereille tyypillinen viileä jousisointi katosi Dvorákin seitsemännessä, d-molli-sinfoniassa. Tummasävyinen sinfonia virtasi värikkään lämpimästi intohimon ja idyllin kaleidoskoopissa. Scherzon rytmit kiisivät jännittävän oikukkaasti. Finaali pauhasi iskevän rajusti. "

*   *   *    

Kirjoitukseni otsikko ei kuitenkaan ensisijaisesti viittaa siihen, että lopultakin onnistuin pääsemään uuteen Musiikkitaloon. Asiaan liittyy toinenkin "lopultakin onnistui".  

Oli kesä 1983. Kotikaupungissani Jyväskylässä oli kulttuuripäivät. "Jyväskylän Kesä" oli siihen aikaan vielä merkkitapaus, toisin jo hiipumaan päin. Kukoistavimmillaan kulttuuripäivät olivat 1960 - 70-luvuilla. Silloin minäkin yritin olla paikalla aina kun tapahtui.   

1983 Jyväskylään oli tulossa Viktoria Mullova, neuvostoliittolainen tähtiviulisti, nuori kaunotar. Häneen liittyi suuri julkisuus, sillä hän oli voittanut useita kansainvälisiä viulukilpailuita, yhtenä niistä Sibelius-kilpailu Suomessa.   

Minä olin onnistunut saamaan lipun hänen konserttiinsa 6. heinäkuuta 1983 Jyväskylän Yliopiston juhlasalissa.  

Sitä konserttia ei koskaan tullut. Muutamaa päivää ennen tapahtui yllättäviä asioita. Tapaus aiheutti suurta kohua sai paljon julkisuutta.  

Kuvassa on pääsylippuni, joka jäi käyttämättä. Toisessa kuvassa revitellään otsikoita (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Melkein 29 vuotta kesti mutta lopultakin onnistui.