Kävin äskettäin eräässä tilaisuudessa Porthanian isossa luentosalissa. Siellä aina herää muistoja.
Samassa salissa, suunnilleen samalla paikallakin, istuin 40 vuotta sitten pääsykokeessa pyrkiessäni yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Kuva siitä salista ja omasta sijainnistani siellä jäi pysyväksi muistoksi mieleni syvimpiin sopukoihin. Silloin tuntui kuin olisi ollut kysymys suunnilleen elämän ja kuoleman jälkeen toiseksi vakavimmasta hetkestä.
Tulin hyväksytyksi.
Olin jo pari viikkoa aikaisemmin ollut menossa pääsykokeeseen, sillä kerralla teologiseen. Olin kotona Jyväskylässä lukenutkin jonkin pääsykoekirjan. Teologista tiedekuntaa en ollut valinnut kohteekseni ollenkaan aatteellisista syistä vaan siksi, että sinne kuulemma pääsi helposti. Taktinen näkökulma hahmottui niin, että kun on sisään yliopistoon päässyt, sitten on helppo vaihtaa alaa mieleisekseen.
Yleisesti tunnetun väitteen mukaan teologisen tiedekunnan ovi avautui kaikille, jotka onnistuvat pääsemään Porthanian moderneista pyörivistä ovista sisään. Sen jälkeen loppuosa pääsykokeesta olisi leikintekoa.
Tässä yrityksessä minulle kävi huonosti. En selvinnyt pyöröovista, tarkemmin ilmaistuna en selvinnyt pääsykoeaamuna edes pyöröoville asti.
Olin saapunut junalla Jyväskylästä Helsinkiin pari päivää ennen pääsykoetta. Sain kortteerin erään tuttavan opiskelijakämpästä Domuksella. Pääsykoetta edeltävänä iltana menin Bottalle, ihan vaan hetkeksi pistäytymään.
Bottalla jouduin joron jäljille, jos nyt tätä sanaa voi käyttää kauniista Kaarinasta, johon Bottalla tutustuin. Teologisen tiedekunnan pääsykokeen alkaessa olin sikeässä unessa Kaarinan kämpillä jossain Kannelmäessä. Arvaa harmittiko.
Kuvassa Porthanian pyöröovet (suurenevat klikkaamalla).
torstai 12. tammikuuta 2012
tiistai 10. tammikuuta 2012
Ilmari Turjan idea
Dessua ovat alkaneet hienokseltaan tympiä television alituiset vaaliohjelmat. Niitä on tullut jo monta viikkoa ja tahti varmaankin kiihtyy. Jopa hölynpölypainotteiset kaupalliset kanavat ovat innostuneet - mikä sinänsä on yllättävää ja arvostettavaa.
Liika on kuitenkin liikaa. Ohjelmien laatu ei aina ole hääppöinen. Kumma ettei mikään media ole keksinyt pistää koko ehdokasporukkaa BB-taloon asumaan. Siitäpä vasta saisi revityksi otsikoita.
Kaikkeen ehdokkaat suostuvatkin. Hesari on pistänyt ehdokkaat kävelemään kilpaa. Arvostukseni nousi kahta kilpailusta kieltäytynyttä (Lipponen, Soini) kohtaan, ei kuitenkaan niin paljon, että äänestäisin heitä. Jossain edellisissä vaaleissa ehdokkaat taisivat joutua vastaamaan intiimeihin kysymyksiin jossain parisuhdeohjelmassa ja hyppimään narua Speden speleissä, jos oikein muistan.
Dessu on omasta ehdokkaastaan päättänyt jo varsin aikaisessa vaiheessa. Isojen puolueiden vanhat herrat eivät ääntäni saa. Mielellään saisi taas olla nainen, mutta tällä kerralla toinen heistä ei tule kysymykseenkään ja toisen, sinänsä arvostettavan naisehdokkaan kokemus ei ole riittävän laaja-alainen. Ehdokkaallani pitää olla tähtäin tulevaisuudessa, visio tulevaisuuden ongelmien hallinnasta. Vain yksi ehdokkaista täyttää kriteerini, ulkopoliittisesti kokenutkin vielä. Hän näyttää jopa olevan vahvasti nousussa toiselle kierrokselle.
* * *
Kun joululomalla laiskottelin muutaman päivän kesäasunnollani, luin vanhoja lehtiä. Yksi käteen osuneista oli Uusi Kuvalehti vuodelta 1961. Siinäkin odoteltiin presidentinvaaleja.
Päätoimittaja Ilmari Turja, Isonkyrön juureva äijä, oli saanut idean, jota hän esitteli pääkirjoituksessa. Näytelmän ”Särkelä itte” kirjoittanut aitosuomalainen lehtimies, jonka muotokuvan jokainen Kansallisteatterin kävijä löytää lämpiön seinältä, oli Kekkosen kavereita, mutta selvästi hän halusi antaa julkisen suunvuoron myös muille ehdokkaille, jotka olivat Rafael Paasio, Paavo Aitio ja Emil Skog. Olavi Honka oli myös alkuvaiheissa ehdolla, mutta hän luopui tunnetuista syistä.
Turjan idea toteutui. Siitä me nyt saamme ylenpalttisen liioittelevastii nauttia.
Kuvassa on se Turjan pääkirjoitus. Sen saa klikkaamalla niin suureksi, että lukeminen onnistuu.
Liika on kuitenkin liikaa. Ohjelmien laatu ei aina ole hääppöinen. Kumma ettei mikään media ole keksinyt pistää koko ehdokasporukkaa BB-taloon asumaan. Siitäpä vasta saisi revityksi otsikoita.
Kaikkeen ehdokkaat suostuvatkin. Hesari on pistänyt ehdokkaat kävelemään kilpaa. Arvostukseni nousi kahta kilpailusta kieltäytynyttä (Lipponen, Soini) kohtaan, ei kuitenkaan niin paljon, että äänestäisin heitä. Jossain edellisissä vaaleissa ehdokkaat taisivat joutua vastaamaan intiimeihin kysymyksiin jossain parisuhdeohjelmassa ja hyppimään narua Speden speleissä, jos oikein muistan.
Dessu on omasta ehdokkaastaan päättänyt jo varsin aikaisessa vaiheessa. Isojen puolueiden vanhat herrat eivät ääntäni saa. Mielellään saisi taas olla nainen, mutta tällä kerralla toinen heistä ei tule kysymykseenkään ja toisen, sinänsä arvostettavan naisehdokkaan kokemus ei ole riittävän laaja-alainen. Ehdokkaallani pitää olla tähtäin tulevaisuudessa, visio tulevaisuuden ongelmien hallinnasta. Vain yksi ehdokkaista täyttää kriteerini, ulkopoliittisesti kokenutkin vielä. Hän näyttää jopa olevan vahvasti nousussa toiselle kierrokselle.
* * *
Kun joululomalla laiskottelin muutaman päivän kesäasunnollani, luin vanhoja lehtiä. Yksi käteen osuneista oli Uusi Kuvalehti vuodelta 1961. Siinäkin odoteltiin presidentinvaaleja.
Päätoimittaja Ilmari Turja, Isonkyrön juureva äijä, oli saanut idean, jota hän esitteli pääkirjoituksessa. Näytelmän ”Särkelä itte” kirjoittanut aitosuomalainen lehtimies, jonka muotokuvan jokainen Kansallisteatterin kävijä löytää lämpiön seinältä, oli Kekkosen kavereita, mutta selvästi hän halusi antaa julkisen suunvuoron myös muille ehdokkaille, jotka olivat Rafael Paasio, Paavo Aitio ja Emil Skog. Olavi Honka oli myös alkuvaiheissa ehdolla, mutta hän luopui tunnetuista syistä.
Turjan idea toteutui. Siitä me nyt saamme ylenpalttisen liioittelevastii nauttia.
Kuvassa on se Turjan pääkirjoitus. Sen saa klikkaamalla niin suureksi, että lukeminen onnistuu.
maanantai 9. tammikuuta 2012
Laiskotteluterapiaa
Joulun hirmumyrsky oli raadellut kesäasuntoani. Sain asiasta viestin naapurin isännältä. Ei auttanut muu kuin lähteä Längelmävedelle katsomaan, vaikka kuinka Belgian-matkan jälkeen laiskotti.
Pääsin perille iltapimeällä. Taskulampun valossa vahingot eivät kovin pahoilta näyttäneet. Iso mänty oli kaatunut niin ovelasti, että sen latva oli vanhan päärakennuksen kuistilla. Räystäs oli nurkasta vääntynyt ja vesiränni irronnut. Latva tukki täysin mahdollisuuden päästä sisälle rakennukseen.
Aikomukseni oli jäädä yöksi. Onneksi olin taas kerran ollut kaukaa viisas ja jättänyt myrskylyhdyn, lamppuöljyn ja sytyttimen helposti löydettävään ja kuivaan piiloon. Kun mökkiin en päässyt, piti lämmittää sauna. Kylpemisen jälkeen patja porstuasta lauteille ja makuupussi kaapista esiin. Käy se niinkin, vaikka vähän kapeaa oli. Eksoottinen kokemus.
Aamulla naapurin Tarmo tuli moottorisahan kanssa ja avasi väylän kuistille ja sisään mökkiin. Sähkö ihme kyllä toimi, syynä varmaankin se, että sähkön toimittaja oli se V:llä alkava ruotsalaisfirma eikä se suomalaisfirma, jonka päätoimiala on optioiden jakelu. Sain siis lamppuun valon ja patterin lämpiämään.
Mökillä ei talvella voi oikein tehdä mitään. Siinä vähän kuljeskelin pihalla ja seisoskelin ja katselin. Sitten antauduin laiskuudelle. Kävin tuvan sängylle selälleni ja annoin unen viedä. Herätessä ulkona oli taas pimeää. Kävin hakemassa vintiltä luettavaa. Olisi siellä kirjojakin, mutta tunnelmaan sopivat paremmin vanhat lehdet. Niitä siellä on vaikka kuinka paljon.
Luin Urheilun Kuva-aittoja vuodelta 1960. Niissä selostettiin Rooman olympiakisoja. Eugen Ekman voitti kultaa. Eeles Landström voitti pronssia, ja muutenkin meni hyvin.
Luin 60-luvun puolivälin Suosikkeja. Niissä intoiltiin Liverpoolin nuorista karvapäistä, Beatleseista. Oli myös kotimaisia uusia tähtiä, sellaisia kuin Danny, Johnny, Irwin, Hector ja Folk-Fredi. Lehtien välissä oli lakanankokoisia kuvia tähdistä. Oli sadan myydyimmän levyn listoja. Melkein kaikki kappaleet muistin. Pientä pilkkaa esitettiin sellaisille listan kärkipään lauluille kuin Iltatuulen viesti, Häävalssi ja Rakastan elämää. Edustivat mennyttä maailmaa.
Vanhan hirsiseinäisen torpan tuvan lämpimässä sängyssä lukiessa iski uni helposti, vaikka kuinka jännittäviä juttuja luki. Piti hakea ullakolta vielä jännittävämpää lukemista. Muistin, että siellä on isot pinot Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Pirskatti, ne olivat tosi makeita.
* * *
Myrskyvahinkoja paljastui vähitellen enemmänkin. Niistä vakavin oli kohdistunut tyylipuhtaaseen käymälääni, sellaiseen perinnepikkulaan, punamullalla maalattuun, jossa on sydämenkuva ovessa ja sisäseinillä vanhojen filmitähtien kuvia. Olen rakennuksesta ylpeä, sillä olen itse sekä sen arkkitehti että rakennusmestari. Sitä paitsi se on kestävän kehityksen mukaisesti kompostoivaa mallia.
Nyt myrsky oli kaatanut puun sen seinään niin, että rakennus oli osittain pudonnut nurkkakiviltään. Se oli taaksepäin vinossa. Rakennuksen käyttöä varsinaiseen tarkoitukseensa vinous ei estänyt, mutta istuminen tuntui huteralta. Tuntui, että nyt ei sovi nojata peräseinään. Jos nojaan, koko pytinki keikahtaa selälleen, ja kuinkas minun silloin käy.
Neljä päivää vietin hiljaiseloa mökin yksinäisyydessä, sitten kyllästyin.
Muistin, että ryhmä työpaikkani naisia oli käynyt äskettäin luostarissa harjoittamassa retriittiä. Oli ollut hieno kokemus. Mitenkähän tämä minun kokemukseni? Lukemisto ja ravinto eivät minulla tainneet olla aivan ihanteen mukaisia mutta hyvää silti teki.
Ihan kuin uusi mies olisi palannut kaupunkiin: virkistynyt, energisempi, sosiaalisempi. Jaksoi taas kuunnella muita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)