Muistomerkit

Kotikaupunginosassani Helsingin Töölössä sijaitsee paljon merkkihenkilöiden patsaita ja muistomerkkejä, kuten viime vaalien alla blogissani "Postmodernia"  kirjoitin.

Patsaita on muitakin kuin entisiä presidenttejä. Yksi omituisimmista esittää Lasse Vireniä, 70-luvun suurta juoksijatähteä (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi). Kun katson patsasta, en löydä siitä mitään ”suuruutta”, se on kuin mikä tahansa rimppakinttuinen heppu, joka on pinkaissut lenkille. Toisaalta: pelättävää postmodernismia se ei vähimmässäkään määrin edusta!

Patsas sijaitsee Töölön poliisiaseman & juoppoputkan edustalla puiden varjostamalla ja sateen liejuttamalla paikalla. Sijainti on omituinen, moni ei sinne löydä, sillä patsasta ei helposti huomaa. Sijaintipaikkaa on varmaankin perusteltu sillä, että näköetäisyydellä sijaitsee Olympiastadion. Lähellä autojen parkkikentän laidalla sijaitsee myös toisen suurjuoksijan - Paavo Nurmen - patsas.

* * * 
Äskettäisellä Münchenin matkallani tein muutakin kuin maistelin mestareiden makkaroita . Matkan yksi kohokohta - ikään kuin pakanan suorittama pyhiinvaellus - oli käynti suomalaisen juoksu-urheilun pyhääkin pyhemmällä paikalla, Münchenin olympiastadionilla, sillä paikalla, jossa Lasse Viren kaatui mutta nousi.

Kummallista, ettei Suomen urheiluliitto tai Olympiakomitea tai mikään muukaan asianosainen ole ollut aktiivinen, jotta tapahtumapaikalle takasuoran alkupuolelle juoksuradan reunaan olisi saatu edes muistolaatta. Patsas siihen olisi ehkä vähän vaikea sijoittaa, sillä se häiritsisi kentän käyttöä eikä rähmällään oleva urheilijapatsas olisi ehkä kovin sankarillisen näköinen. Mutta muistolaatta, mielellään kultainen. ”Tällä paikalla suomalainen kestävyysjuoksija L.V. kaatui mutta nousi ja voitti 10 km:n juoksun kultamitalin maailmanennätysajalla…”

Sellainen tarvittaisiin muistuttamaan jälkipolvia, että siinä kohdassa on saanut alkunsa yksi suomalaisen sankaruuden suurista kertomuksista. Ilman kaatumista se ei olisi läheskään yhtä suuri kertomus. Siitä tuli suurin kertomus sitten Hannes Kolehmaisen ”Juoksi Suomen maailmankartalle…” Ja toistaiseksi viimeisin suuri kertomus, ainakin myönteisessä merkityksessä esitetyistä.

Toisessa kuvassa Münchenin olympiastadionin edustalla sijaitseva voittajien kunnialista. Se ei kuitenkaan kerro mitään SIITÄ tapauksesta.

Pelasin lottoa

Kävin R-kioskilla ostamassa liikennelaitoksen matkalippuun lisää käyttöaikaa. Siinä jonossa seisoessani sain impulssin.

Perskuta, nytpä pistän hösseliksi ja täytän lottokupongin. Ainakin puoli vuotta on kulunut edellisestä, ellei täysi vuosikin.

Lisäkiihokkeena oli ennätyssuuri potti. Sitä ei ole voinut olla huomaamatta, sitä on hehkutettu joka puolella, jopa Vuoronvarausviraston salaisessa tupakkahuoneessa, jossa käyn edelleen, vaikka olen jo yli 10 vuotta ollut polttamatta. Mukava seura vie sinne silti.

Täytin kupongin. Systeemeistä ja todennäköisyyslaskelmista en ymmärrä mitään. Minun systeemini on pistää rasteja säännöllisiksi geometrisiksi kuvioiksi. Tulee kolmioita, neliöitä, suoria, käyriä, siksakkia, sumppuja… Kaikki 12 ruutua täytin. Hinta 9,60.

Perjantain Hesarissa kulttuuriraatilaiset oli pistetty pistetty pohtimaan lottoamista. Yllättävän moni oli myötämielinen, olisin arvannut toisin. 

Arvatkaa kuinka kävi.

Voitin taas, kuten viimeksikin. Neljä oikein. Piti heti mennä Veikkauksen nettisivulta katsomaan, paljonko tuli. Voittosumma on 12,70 e. Siis enemmän kuin maksoin.

Tilastoihmiset väittävät, että rahapeleissä jää aina pitkän päälle tappiolle. Omalta kohdaltani en usko näin käyneen. Pelaamistahtini on suunnilleen kerran vuodessa, korkeintaan kaksi. Väitän, että kymmenen viime vuoden aikana olen voittanut enemmän kuin maksanut. Neljä oikein -voittoja on useita, kerran jopa viisi oikein. 

Todennäköisyystilastot eivät tässäkään asiassa näytä tepsivän Dessuun. Ensi viikolla en taida kuitenkaan pelata, ettei mene ahneuden puolelle. Sitä kun aina vastustan ja siitä kiukuttelen, kuten blogini vakituiset lukijat ovat varmasti merkille panneet.

Kuvassa voiton aiheuttamaa hurmiota sillä hetkellä kun olin saanut kuponkini tarkastetuksi. Sitten lähdin Eliteen juhlimaan voittoa.

Eikä maksa mitään

Matkustin junalla Turkuun, kuten viime kirjeessäni uhkasin.

Helsingin asemalla lipunmyynti oli toisenlaista kuin ennen. Luukuille oli kaamea jono, uuden automaatit oli suljettu. Isoissa tiedotteissa kerrottiin, että matkalippuja myydään junassa. Tervetuloa!

Nousin junaan. Lipunmyyjää vaan ei näkynyt. En oikein tullut käsitykseen, olisiko itse pitänyt lähteä myyjää etsimään vai oliko sellainen ihan oma-aloitteisesti tulossa kaupustelemaan. Tein niin kuin muutkin eli en tehnyt mitään.

Matka sujui rattoisasti, kuten junassa aina. Kohta saavuimmekin Turkuun, ja matka oli edelleen maksamatta. No, en siitä suurta murhetta kantanut.

Asemalaiturillakaan ei seisonut lipuntarkastajia, kuten usein Helsingin metrossa. Sen sijaan siinä seisoi hattupäinen herra, joka huusi suoraa huutoa ja huitoi ja pyöri kädet levällään kuin kiekonheittäjä. Kiekkoa hänellä ei onneksi ollut kädessään, vain kaljapullo. Toinen kenkä oli pudonnut jalasta.

Sen verran tulin hänen itkunsekaisesta rähjäämisestään ymmärtämään, että hän oli Kuopiosta tulossa ja matkalla Ouluun. Hän ei voinut käsittää, miksi VR oli kuljettanut hänet Turkuun. Hän uhkasi haastaa oikeuteen kaikki syylliset pääjohtajasta veturinkuljettajaan. Tulee VR:lle isot korvausvaatimukset menetetyistä bisneksistä.

Minulla sen sijaan ei ollut vaatimuksia VR:lle, pikemminkin toisin päin. Istuin Turussa seminaarin ja käytin valmistellun puheenvuoron. Yöksi menin kaverin kämpille. Seuraavana päivänä seminaari jatkui, mutta enää en puhunut mitään. Mielelläni olisin mennyt kiertämään paikkakunnan näyttelyitä, mutta ei sitä oikein kehtaa lintsata työhön kuuluvasta tilaisuudesta, vaikka se olisi kuinka turhanpäiväinen.

Paluumatkalla Helsinkiin en päässyt kokeilemaan, vieläkö junayhtiö tarjoaa ilmaisen palvelun, sillä kaveri oli lähdössä asioille Helsinkiin ja sain häneltä autokyydin.

Jostakin pitkäaikaismuistin hämäristä sopukoista pulpahti kesken ajomatkan esiin vanha synti 70-luvun alusta. Siinäkin menin Turkuun ja jätin maksamatta. Olin silloisen tyttöystävän kanssa matkalla Helsingistä Ruisrockiin bussilla. Matkan puolivälissä Lahnajärvellä oli bussien taukopaikka. Vasta siellä bussiimme nousi rahastajaneiti. 

Neiti kulki rahalaukkunsa kanssa bussin käytävää ja keräsi maksuja. Kohdalle tullessaan hän kysyi, mistä mihin. Minä valehtelin, että Lahnajärveltä Turkuun.

Neidin katseesta näki, että hän ei tainnut uskoa. Mutta hän ei ruvennut tiukkaamaan. Ehkä hän ymmärsi, että siinä oli köyhiä opiskelijoita. Anti mennä.

Näin ne vanhat synnit painavat. 40 vuoden jälkeen pulpahtelevat esiin, kun tulee asiaan liittyvää virikettä.

* * * 

Seuraavana aamuna Vuoronvarausvirastoon saapuessani täytin päivärahailmoituksen. Tuli yllättävä ongelma, jota en ollut huomannut. Minulla ei ollut suoritetusta virkamatkasta matkalippuja, ei hotellilaskua, ei mitään. Miten olen toteuttanut matkamääräyksen? Kävelinkö Turkuun? Polkupyörällä? Peukalokyydillä? Teltassako asuin? Miten saadaan aikanaan tilintarkastajat uskomaan, että olen matkalla edes ollut?

Kuvassa Helsingin rautatieaseman kivimiehet, ne joita VR on onnistuneesti käyttänyt mainoksissaan. Yksikin mainoskilpailun palkintoraati perustelee päätöstään:

”VR:n mainonta on jo pitkään ollut tuoretta ja tunnistettavaa. Mielikuva VR:stä on mainosten myötä muuttunut dynaamisemmaksi ja iloisemmaksi. Menestyksekäs mainostus on vaikuttanut yrityksessä myös sisäisesti. VR:n henkilökunnan ammattiylpeys on lisääntynyt.”

Niin oikke! Pistäkääpä vielä mainokseen, että ei maksa mitään.