Muu maa mustikka

Dessu luki HS elokuun kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin pitkän jutun thaimaalaisista marjankerääjistä Suomen pohjoisissa metsissä. Tunsin kauhunväristyksiä monessakin kohdassa, mutta yksi kohta oli erityisen omakohtainen.

Jutussa kerrottiin, kuinka valtavan määrän marjoja thaimaalainen joutuu keräämään kustantaakseen matkansa ja oleskelunsa. Nyt olen unohtanut täsmällisen määrän eikä lehteä enää löydy, mutta valtava oli se marjamäärä, satoja litroja. Sellaisen määrän keräämiseen menee puoli kesää, vasta sen jälkeen kerääjä alkaa saada ansiota itselleen kotimaahan vietäväksi. Nämä raukat keräävät marjoja varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ilman vapaapäiviä. Joku marjaparoni sitten ostaa marjat halpaan hintaan.

Omakohtaisuus tulee siitä, että tänä kesänä Dessu itsekin kävi marjametsässä, joten tuoretta kokemusta on. Tiedän mistä puhun.

Menin siis astia kädessä ja maalikaupasta ilmaiseksi saatu lippalakki päässä ja saappaat jalassa kesäkotini lähellä olevaan mäenrinteeseen. Siellä kasvoi mustikoita. Keräsin kuppini täyteen. Olisikohan ollut litran verran, ainakin melkein.

Täytyy suoraan myöntää, että ehdin katua ryhtymystäni moiseen urakkaan. Kerääminen ei minulta luonnistu, ei ole koskaan luonnistunut. Asento on sietämätön, selkä kipeytyy, marjat karkaavat hyppysistä, hyttyset ja paarmat kiusaavat. Työ on silkkaa kidutusta. Minusta ei olisi siihen, mitä thaimaalaiset ovat tulleet tekemään.

Marjametsään lähtemiseni perustui siihen, että minulle oli tulossa muutama eteläeurooppalainen vieras. Olin päättänyt leipoa tarjoiluksi mustikkapiirakkaa. Marjat riittivät kahteen piirakkaan. Hyvää tuli, kovasti kehuivat.

Keittiöhommissa kyllä pärjään ja viihdyn. Kesäkodissani on kuitenkin vakiintunut käytäntö, että vieraitteni ruokahuollosta huolehtimaan pyydän mainiot naapurini Airin & Tarmon, jotka ovat kylän vakituisia asukkaita, eivät kesäasukkaita kuten minä. Tarmo pyydystää kalat Längelmävedestä ja Airi tekee niistä kalakeiton, kunnon soppatykillisen. Sen maku on taivaallinen, ei ole vielä käynyt vierasta, joka ei olisi innostunut. Resepti on kuitenkin salainen.
* * * 
Vaikka Dessu ei viitsi / jaksa kerätä marjoja, hän syö niitä mielellään, erityisesti mustikoita. Siksi hän vaipui outoihin mietteisiin mennessään ostoksille helsinkiläiseen S-ketjun kauppaan ja havaitessaan, että pakastealtaan mustikat oli tuotu Puolasta.

Näinkö se menee? Ovatko kaikki suomalaiset Dessun kaltaisia eivätkä kerää. Thaimaalaisten keräämät marjat myydään Japaniin ja niinpä suomalaiset saavat vitamiininsa Puolasta. Tämä on sitä globalisaatiota hehkeimmillään.

* * *
Puutarhatuolissa suuren terijoensalavan alla hellepäiviä loikoillessaan Dessu tuli miettineeksi, että hän on luonnon tarkkailussaan vähän kuin Goethe. Suuri salaneuvos käytti metodistaan nimitystä ´Apercu`. Se tarkoittaa luonnon ilmiöiden havaitsemistapahtumaa kaikilla aisteilla ja siten niiden eläytyvää ymmärtämistä.

Juuri niinhän minä tein tarkkaillessani lepotuoliltani heinänkorren kasvamista.

Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.

Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.

Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.

Epäsosiaalinen media

Dessu on tälläkin foorumilla moneen kertaan kehunut sihteeriään. Neiti B. kykenisi hyvin pyörittämään koko Vuoronvarausvirastoa ilman minua, ns. esimiestään.

Yksi harmillinen piirre hänessä kuitenkin on. Hän nimittäin haluaa, että minä ”pysyn ajan tasalla”. Nyt hän on saanut päähänsä, että minun pitää oppia pelaamaan tietokoneella jotain sellaista, jonka nimi on Angry Birds.

En ollenkaan välittäisi, mutta neiti B:lle ei sovi pistää vastaan. Jos hän ei pysy tyytyväisenä esimieheensä, voi seurata kosto. Sitäkään en haluaisi. On vain sopeuduttava.

Opetukselle on jo sovittu päivämäärä. Olenhan minä toki näistä vihaisista linnuista lehdistä lukenut. Niistä on kuulemma tullut / tulossa Suomelle uusi vientimenestys, uusi Nokia.

Olen vähän epäilevä. Siitä ei ole kovin monta vuotta, kun vientimenestyksen uusi uljas kärki oli kännyköiden soittoäänibisnes. Siitä piti tulla miljardimeininki, ja ihmiset jonottivat kaduilla päästäkseen ostamaan firman osakkeita. Kuinkas kävikään?

Luin HS elokuun kuukausiliitteestä pitkän jutun Aalto-yliopiston nuorista yliahkerista leijonista, jotka perustelevat IT-alan menestyviä yrityksiä. Uutta piilaaksoa puuhataan, uusia pelejäkin keksitään. Toivotan menestystä.

Dessu itse on toki tietokonehurahtanut itsekin. Istunhan pitkät illat blogia kirjoittamassa. Se on aika yksinäistä puuhaa. Silti sitä sanotaan sosiaaliseksi mediaksi. Onhan se sitäkin, jos sattuu saamaan lukijoita. Muuten ei.

Yksinäiset tietokonehurahtaneet ovat kuitenkin saaneet myös paljon pahaa aikaan - jopa terroritekoja. Näille Suomen ja Norjan tapauksille on yhteistä ainakin se, että tekijä istuu yökaudet koneellaan ja pitää yhteyttä ties minne. Ovat selvästi myös saaneet lukijoita.

Minä en ole koskaan ollut innostunut tietokonepeleistä. Se on varmaankin sukupolvi- ja ikäkysymys. Se vähä, mitä olen pelaamista nähnyt, on ollut omituista räiskintää, ammuskelua sinne tänne tai kilpa-autoilla tapahtuvaa hurjastelua ja ihmisten yli ajamista. Nuoret miehet - osittain kai vähän vanhemmatkin - kuuluvat olevan sellaisesta innoissaan.

Sihteerini vakuutti, ettei Angry Birds ole aivan sellaista. Uskon häneen.

Minun nuoruuteni pelejä olivat mm. polttopallo ja räsypokka. Nepä vasta olivat sosiaalisia pelejä, siis ihan oikeasti. Voisinpa pelata vieläkin.