Jotain pysyvää

Nuorena Dessu vietti usein kesälomaa serkkunsa luona maaseudulla lähellä Jyväskylää. Lomapuuhista mukavin oli tietysti uinti. Siihen oli erinomainen mahdollisuus, sillä serkun kodin lähellä oli uimalaitos, sellainen jossa oli hiekkarannan lisäksi hyppytorni ja ponnahduslauta. 

Siellä Dessu suoritti uimamaisterin tutkinnon. Ikää oli suunnilleen 15 vuotta. Se on Dessun merkittävin saavutus urheilun alalla (ainakin toistaiseksi!).

Vuodet vierivät ja Dessulta loppuivat vierailut serkkulassa, sillä serkun kotitalo purettiin. Paikalle rakennettiin moderneja rivitaloja.

Tänä kesänä Dessulle välähti ajatus poiketa katsomaan, miltä siellä nykyisin näyttää.

Hiekkaranta oli tallella mutta hyppytornia ei enää ollut. Oli koleahko päivä, joten rannalla oli vain muutamia lapsia leikkimässä. Siinä rannalla seisoessa muistot maisterintutkinnosta ja juhlallisesta promootiosta nousivat elävästi mieleen. Tässä kohdassa minä kerran, kauan sitten… Kuinka hirveän monta vuotta siitä onkaan?

Tutun näköiseltä tuntui vain ränsistynyt pukeutumiskoppi. Voisiko se olla se sama vanha? Astuin sisälle katsomaan. Siellä oli muutama nulikkaikäinen poika. He jostakin syystä selvästi hämmentyivät, kun astuin sisään. Olivat ilmeisesti jossain pahanteossa. Livahtivat ulos saman tien.

Kyllä, tämä on sama pukukoppi kuin minun aikanani. Puupenkit kiertävät huonetta, ikkuna-aukot ovat ylhäällä katonrajassa. Naulakot on kyllä uusittu, minun aikanani ne olivat jonkinlaiset puutapit seinässä, nyt ne ovat järeät rautaiset.

Sitten minulla välähti. Yksi kirkas muistikuva lisää. Ei kai sentään SE voi olla tallella… 

Menen lähemmäksi. Kyllä, juuri siinä nurkassa, jossa nulikat olivat kun astuin sisään, juuri siinä nurkassa on edelleen reikä seinässä. Pieni reikä, alkujaan luultavasti oksanreikä, puukolla ehkä pikkuisen suuremmaksi kaiverrettu.

Siitä reiästä kun tirkisti, näki tyttöjen pukuhuoneen puolelle. 

Kaikki muuttuu, vuosikymmenet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, mutta reiät pukuhuoneiden seinissä ovat ikuisia.

Junamatkoja

Dessun mielestä juna on matkustusvälineenä ylivoimainen. Se voittaa nautinnollisuudessa auton ja lentokoneen. Junassa on tunnelmaa.

Kesän mittaan Dessulla oli useampaankin kertaan tilaisuus matkustaa junalla sekä Suomessa että Saksassa. Ensimmäinen matka alkoi kesäkotini lähimmältä asemalta Orivedeltä kohti Helsinkiä. Matkateko sujui rattoisasti aina Tikkurilaan saakka, mutta sitten alkoi takkuaminen.

Onhan tästä kirjoitettu ja valitettu vuosikausia, mutta ensimmäistä kertaa se osui Dessun omalle kohdalle. Milloin on veturissa vikaa, milloin ohjauskeskuksessa, milloin rataverkossa, milloin on lunta ja jäätä, nyt on kuulemma konduktööreistä pulaa. Näin on kerrottu.

Sääli ja vahinko. Pidän katastrofina, jos juna matkustusvälineenä menettää maineensa. Niin ei saisi käydä, mutta huonolta näyttää.

Pasilan jälkeen juna pysähtyi. Ei tapahtunut mitään. Siinä seisottiin Eläintarhan urheilukentän kohdalla. Kuulutus kertoi, että jotain joudutaan hetki odottamaan. Odottaminen kesti ja kesti. Sitten juna liikahti eteenpäin mutta pysähtyi kohta uudestaan.

Niin lähellä pääteasemaa mutta niin kaukana perille pääsystä.

Dessu oli äskettäin sattunut lukemaan kirjan, jossa myös tultiin junalla Helsinkiin. Siinä matkanteko ei takkuillut, päinvastoin. Paikalleen juuttuneessa junassa istuvan Dessun mieleen häivähti kateus siitä, kuinka hyvin asiat ennen muinoin sujuivat, junaliikennekin. Kirja on Juhani Ahon ”Helsinkiin” (1889).

” - - Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki, johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vaan ahnaammin itseänsä kohti nielee! - -

Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, kiiti kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohi ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen. - -

Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tohotti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä." 

Tiedoksi vaan VR:lle ja ratahallintokeskukselle, että Juhani Ahon kuvaamaan palvelutasoon pitäisi nykyisinkin pyrkiä. Älkää päästäkö Helsinkiin matkustamisen tilannetta niin pahaksi kuin oheisissa Amerikan-kuvissa, jotka ovat elokuvasta Kenraali (The General, ohj. Buster Keaton 1926). (Klikkaamalla kuvat saa suuremmaksi).

Ei vettä, rantaa rakkaampaa

Runebergistä on melskattu. Dessu, jolla tunnetusti on kieroon kasvanut luonne, tuntee sielussaan outoja mielihyvän värähdyksiä aina, kun joku keksii uuden näkökulman johonkin itsestäänselvyyteen, kuten nyt tämä dosentti Maamme-lauluun. Sellaisesta virkistyy kummasti. Näyttää moni muukin virkistyneen.

Dessu kuuluu sukupolveen, joka joutui keskikoulussa lukemaan Vänrikki Stoolin tarinat alusta loppuun. Niitä lausuttiin ääneen, muutamakin runo piti opetella ulkoa. Touhusta jäi vastenmielisyys kirjaa ja Runebergia kohtaan.

Myöhemmin kirjallisuuden opiskelijana luin kirjan uudestaan, tällä kerralla alkukielellä. Lukuelämys oli yllättävästi toisenlainen, parempi, jotenkin kepeämpi, vähemmän pateettinen. En moiti Otto Mannisen (tai Paavo Cajanderin) suomennosta, mutta jotain luontevampaa ruotsin kieli tarjosi.

Kaipa niiltä ajoilta Dessun sieluun jäi pieni ripaus kansallisromantiikkaa, kaiken muun romantiikan täydennykseksi. Ei paljon mutta jotain kuitenkin. Siinä on varmaankin selitys sille, että Dessu vei kesäkuumalla tyttärentyttärensä Sofian ajelulle Runebergin jälkiä katsomaan. Matkalla kävi yllättäen mutta kiistämättömästi toteen, että kyllä Runebergillä on haitallinen vaikutus nykylapsiin, jos toki aikuisiinkin. Ainakin yhdestä näkökulmasta, joka ei kuitenkaan ole sama kuin tällä dosentilla.

Sofia eli Sohvi on 9-vuotias ja asuu Brysselissä. Kesäksi hän tuli Suomeen ja asui vuorotellen molempien isovanhempiensa luona ensin Kallaveden ja sitten Längelmäveden rannoilla. Minä vein hänet Ruovedelle. Sekin on pohjoista Pirkanmaata, samoin kuin kesäkotini Längelmävesi. Matka ei siis ollut kovin pitkä.

Ruovedellä Ritoniemen kantanossa Runeberg vietti kotiopettajana vuoden 1825. Sieltä hän löysi esikuvan vanhalle vänrikille. Ruovedellä on kirkon eteen pystytetty Runebergin muistomerkki, siellä on laatta Ritoniemen kartanon seinässä ja ennen kaikkea siellä on Runebergin lähde, jonka reunalla hänen kerrotaan usein istuneen haaveilemassa nuoren miehen haaveitaan.

Sen lähteen tiedetään inspiroineen runoilijaa kirjoittamaan yhden tunnetuimmista runoistaan, joka alkaa sanoilla ”Sua lähde kaunis katselen” (”Jag sitter, källa, vid din strand”)

Dessu on poikennut lähteellä ennenkin, Sohville kerta oli ensimmäinen. Tarkoitus oli mennä ottamaan lähteestä pulloon kylmän raikasta ja terveelliseksi kehuttua juomavettä helpottamaan janoa. Autoilu kuumana kesäpäivänä vaatii virkistystä, eikä kaupan limsa ollut kiinnostavaa, kun luvassa oli tällaista kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa nestettä. Runebergin kirjoittamaa laulua kuuntelimme autossa levyltä, sillä sen sävel oli aivan liian vaikea Dessun itsensä laulettavaksi. (Kehtaan laulaa ääneen tyttärentyttäreni kuullen ainoastaan ”Isoisän olkihatun” ja ”Kulkurin valssin”, en muita.)

Niinpä tulimme lähteelle pullojemme kanssa. Lähde sijaitsee rehevän kasvillisuuden ympäröimänä, varjoisassa paikassa, vähän kuin viidakossa. Otimme valokuvia (ne saa klikkaamalla suuremmiksi). Mutta sitten huomasimme kyltin.

Pitikin mennä läheiseen ravintola Lieraan juomaan. Siellä oli tarjolla mustaa amerikkalaista nestettä, jota ei voi terveelliseksi kutsua.

* * *
Lähteellä

Sua, lähde kaunis, katselen
likellä vettäsi,
kuin pilven varjot vaeltavat
kuvastimessasi.

Kas, tuol on pilvi loistava,
ihana, kaunoinen;
jo lähti pois pakenemaan -
hyvästi, varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen
mun omaa sieluain.
Niin moni pilvi kultainen
noin senkin jätti vain.
(suom. Elias Lönnrot säkeet 1-2, P.J. Hannikainen säe 3)

Vid en källa

Jag sitter, källa, vid din rand
och ser på molnens tåg,
hur, ledda af en osedd hand,
de växla i din våg.

Der kom en sky, den log så röd
som rosen knoppen ler;
farväl, hur snart farväl den bjöd
för att ej komma mer.

Jag tänker, när jag ser dig så,
uppå min egen själ:
hur mången gyllne sky också
har bjudit den farväl.