Maassa maan tavalla

Ruokatauolla fiksu ja puhelias sihteerini kertoi tuoreen tapauksen:

Hänen viisikymppinen ystävättärensä löysi viime kesänä Turkin-lomallaan ihanan miehen. Romanssi ei loppunutkaan loman päättyessä, vaan pitkin syksyä matkusteltiin vuoroin Turkkiin, vuoroin Suomeen, ihastuttiin, rakastuttiin. Yksi ongelma kuitenkin häiritsi, ei niinkään rakastuneita itseään vaan naisen suomalaisia ystäviä. Mies oli nimittäin parikymmentä vuotta nuorempi.

Mutta mitäpä pienistä - nainen oli eronnut ja villi ja vapaa. Onhan niitä puuma-naisia, kuuluisiakinkin. Se on nykyajan trendi. Nuoresta miehestä on varttuneelle naiselle enemmän iloa kuin ukkoutumisen partaalla rimpuilevasta.

Loppusyksystä mentiin naimisiin, kahdessa eri kirkossa. Tuore rouva halusi näyttää uuden miehensä vanhemmilleen. Niinpä vävyä odotettiin innokkaasti jouluksi keskisuomalaisen kirkonkylän omakotitaloon.

Säätila yllätti tulijan, vaikka varoiteltu oli. Ei ollut päähinettä, ei ollut talvivaatteita. Hankittiin välihousut ja toppahousut, kaapista löytyi pipo, villapaita, lapaset, villasukat, kaulaliina. Pääsi niissä ulos etelän vävy.

Joulun ostoslistaan pistettiin ensimmäistä kertaa kalkkuna. Kohtelias pitää tietysti vieraalle olla ja ottaa huomioon vieraan tavat. Omalle väelle oli tietysti kinkku, niin kuin ennenkin. 

Joulupöydässä vävy kuitenkin ilmaisi hämmästyksensä vaimolleen, että aikooko tämä todellakin syödä sianlihaa. Vaimo puolustautui, että ei hän suinkaan aio ruokavaliotaan muuttaa, vaikka onkin islaminuskoisen kanssa avioitunut. Eikä hän odota, että mieskään muuttaisi, vaikka on kristinuskoa tunnustavan vaimon ottanut. Juuri sen vuoksi kalkkuna oli pöytään hankittu.

Illalla lähdettiin viemään kynttilöitä hautausmaalle. Vävy kahlasi pipo päässä hautausmaan hangessa muiden mukana, ja kaikki sujui hienosti. Vähäisiäkään ongelmia uskonnollisesta eriseuraisuudesta ei syntynyt.
Sitten mentiin tervehtimään mummoa vanhainkotiin.

Jopas alkoi ihmettely. Laitoksessa oli kyllä kynttilöitä pöydällä ja tähti jokaisessa ikkunassa ja piparkakkuja jaettu kaikille, mutta vävy ei silti ymmärtänyt asiaa alkuunkaan. Otetaan mummo mukaan kotiin, hän ehdotti, suorastaan vaati. Vävyn oli mahdoton hyväksyä, että vanhat ihmiset jätetään juhlapäivänä keskenään laitokseen. Heidänhän pitäisi olla oman perheensä mukana viettämässä uskonnollista juhlaa.

Ei mummoa kuitenkaan mukaan otettu, vaan joulun viettoa jatkettiin maan tavan mukaan.


(Kuvassa jotain niitä kamelikuskeja)

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

Potkut

Otsikko on tahallisesti harhaan johtava. Ei, en ole saanut / saamassa potkuja virastani. Aihetta saattaisi kyllä olla, monestakin syystä, mutta niitä en kerro. Ties vaikka joku minuakin suurempi päällikkö sattuisi lukemaan.

Olen siis kotiutunut Kööpenhaminan kongressista. Lustia oli. Päivisin piti kyllä kuunnella melko yhdentekeviä jorinoita ja osallistua työryhmiin ja keskusteluihin. Iltaisin piti osallistua puku päällä ja kravatti kaulassa vastaanotoille ja juhlaillallisiin. Mutta niiden jälkeen oli vapaata. Minulle on vuosien varrella kertynyt paljon tuttuja monista maista. Heitä oli hausta tavata. 

Nyt jälkeenpäin pitäisi sitten laatia kongressiraportteja, matkaselvityksiä ja päiväraha-anomuksia. Se on pakollista mutta rasittavaa. Reissun rasitukset haittaavat vielä oloa. Nuorempana tokeni nopeammin kuin näin varttuneessa iässä. Vaivan diagnoosiksi arvelen, että Jet Lag pääsi potkaisemaan.

* * * 
Sunnuntain iltapäiväkävelyllä osuin Auroran sairaalan viereiselle kentälle ja hämmästyin. Valkoinen lumi oli värjäytynyt monin paikoin verenpunaiseksi. Sitä oli niin paljon, että jos Runeberg olisi elossa ja sattunut paikalle, hän olisi saanut Vänrikki Stooliin uutta ainesta ”vainolaisen hurmehella” peittyvästä maasta.

Iltauutisista selvisi, keitä Auroran kentän vainolaiset olivat. Olympiastadionilla oli lauantai-iltana jääkiekko-ottelu HIFK - Jokerit. Kansaa oli katsomon lumisilla penkeillä kymmenintuhansin. Kahden helsinkiläisseuran paikallisottelu kuumensi tunteita niin, että joukkueiden faneja kokoontui tappelemaan. Vertahan siitä hangelle valuu kun lyödään ja potkitan.

Epäilyjen torjumiseksi vakuutan, että en itse ollut stadionilla, vaikka huomasinkin, että jotain siellä on tekeillä. Töölöntorilta kun ei ole sinne matkaa kuin muutamia satoja metrejä. Ja lehdetkin hehkuttivat etukäteen tapahtumaa. Joillekin lukijoille voi myös herätä uteliaisuus, kumpaa näistä kahdesta helsinkiläisjoukkueesta Dessu itse kannattaa. Vastaan, että en kumpaakaan. 

Dessu toivoi salaa, että molemmat häviäisivät.

* * * 
Päivän Hesarissa oli juttu potkukelkoista. Niiden menekki on lisääntynyt, mutta vain Kehä kolmosen ulkopuolella. Seinäjoella sijaitseva firma myy kelkkoja tänä talvena 20000. Se on paljon.

Juolahti mieleen, että minulla on Längelmäveden kesäkotini aitassa kaksikin potkukelkkaa, tosi vanhoja, varmaan jostakin sotaa edeltävältä ajalta. Vankkarakenteisia, ehjiä. En vaan ole koskaan käyttänyt niitä, sillä en oleskele kesäkodissani talvisin.

Tuli mieleen, että miksi minä hölmö en tuonut toista kelkkaa Helsinkiin. Sillä ajaisin nyt työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan, Marilaukku istuimella. Sepä olisi komiaa! 

Reitti kyllä pitäisi harkita uusiksi. Pitäisi etsiä pikkukatuja, joita ei ole hiekoitettu. Jyrkkiä alamäkiä pitäisi välttää. Simonkadun alamäki puistokäytävän puolella olisi vaarallinen. Se päättyy Mannerheimintien liikennevaloihin, eikä kelkassa ole jarruja. Voisi vauhdissa törmätä kadun yli Sokoksen seinään siinä kohdassa, mistä heiluriovi avautuu Metroon johtavaan tunneliin.

(Minulla ei ole edes valokuvaa Längelmäveden kelkoista. Korvaava kuva: Ann Sundholm Vils Schnee. Kaunis sekin).