Potkut

Otsikko on tahallisesti harhaan johtava. Ei, en ole saanut / saamassa potkuja virastani. Aihetta saattaisi kyllä olla, monestakin syystä, mutta niitä en kerro. Ties vaikka joku minuakin suurempi päällikkö sattuisi lukemaan.

Olen siis kotiutunut Kööpenhaminan kongressista. Lustia oli. Päivisin piti kyllä kuunnella melko yhdentekeviä jorinoita ja osallistua työryhmiin ja keskusteluihin. Iltaisin piti osallistua puku päällä ja kravatti kaulassa vastaanotoille ja juhlaillallisiin. Mutta niiden jälkeen oli vapaata. Minulle on vuosien varrella kertynyt paljon tuttuja monista maista. Heitä oli hausta tavata. 

Nyt jälkeenpäin pitäisi sitten laatia kongressiraportteja, matkaselvityksiä ja päiväraha-anomuksia. Se on pakollista mutta rasittavaa. Reissun rasitukset haittaavat vielä oloa. Nuorempana tokeni nopeammin kuin näin varttuneessa iässä. Vaivan diagnoosiksi arvelen, että Jet Lag pääsi potkaisemaan.

* * * 
Sunnuntain iltapäiväkävelyllä osuin Auroran sairaalan viereiselle kentälle ja hämmästyin. Valkoinen lumi oli värjäytynyt monin paikoin verenpunaiseksi. Sitä oli niin paljon, että jos Runeberg olisi elossa ja sattunut paikalle, hän olisi saanut Vänrikki Stooliin uutta ainesta ”vainolaisen hurmehella” peittyvästä maasta.

Iltauutisista selvisi, keitä Auroran kentän vainolaiset olivat. Olympiastadionilla oli lauantai-iltana jääkiekko-ottelu HIFK - Jokerit. Kansaa oli katsomon lumisilla penkeillä kymmenintuhansin. Kahden helsinkiläisseuran paikallisottelu kuumensi tunteita niin, että joukkueiden faneja kokoontui tappelemaan. Vertahan siitä hangelle valuu kun lyödään ja potkitan.

Epäilyjen torjumiseksi vakuutan, että en itse ollut stadionilla, vaikka huomasinkin, että jotain siellä on tekeillä. Töölöntorilta kun ei ole sinne matkaa kuin muutamia satoja metrejä. Ja lehdetkin hehkuttivat etukäteen tapahtumaa. Joillekin lukijoille voi myös herätä uteliaisuus, kumpaa näistä kahdesta helsinkiläisjoukkueesta Dessu itse kannattaa. Vastaan, että en kumpaakaan. 

Dessu toivoi salaa, että molemmat häviäisivät.

* * * 
Päivän Hesarissa oli juttu potkukelkoista. Niiden menekki on lisääntynyt, mutta vain Kehä kolmosen ulkopuolella. Seinäjoella sijaitseva firma myy kelkkoja tänä talvena 20000. Se on paljon.

Juolahti mieleen, että minulla on Längelmäveden kesäkotini aitassa kaksikin potkukelkkaa, tosi vanhoja, varmaan jostakin sotaa edeltävältä ajalta. Vankkarakenteisia, ehjiä. En vaan ole koskaan käyttänyt niitä, sillä en oleskele kesäkodissani talvisin.

Tuli mieleen, että miksi minä hölmö en tuonut toista kelkkaa Helsinkiin. Sillä ajaisin nyt työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan, Marilaukku istuimella. Sepä olisi komiaa! 

Reitti kyllä pitäisi harkita uusiksi. Pitäisi etsiä pikkukatuja, joita ei ole hiekoitettu. Jyrkkiä alamäkiä pitäisi välttää. Simonkadun alamäki puistokäytävän puolella olisi vaarallinen. Se päättyy Mannerheimintien liikennevaloihin, eikä kelkassa ole jarruja. Voisi vauhdissa törmätä kadun yli Sokoksen seinään siinä kohdassa, mistä heiluriovi avautuu Metroon johtavaan tunneliin.

(Minulla ei ole edes valokuvaa Längelmäveden kelkoista. Korvaava kuva: Ann Sundholm Vils Schnee. Kaunis sekin).

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

Hän on mennyt vuorten taa

Viisi muistikuvaa

1. Kesä 1960. Olympialaiset Roomassa. Tiilikainen ja Noponen paahtavat tunteella maratonjuoksua. Abebe Bikila voittaa paljain jaloin.

Minä olen vielä pikkupoika, naapurin Olavi on jo päässyt jatkokoulusta. Hän oli voittanut koulun ”henkisissä kilpailuissa” laulupalkinnon. Kuuntelemme meillä kotona selostusta radiosta. Olavi innostuu ja ilmoittaa minulle ryhtyvänsä harjoittelemaan pitkänmatkanjuoksua. Ola liittyy urheiluseuraan ja treenaa tosissaan. Jyväskylän Harjulla on hyvät maastot. Olin hänellä reppuselässä kun hän juoksi täysillä pitkät ja jyrkät portaat Yliopistokadulta Harjun Vesilinnalle asti.

2. Ola oli saanut ajokortin ja oli isänsä Anglialla lähdössä naisiin. Hän oli kammannut Brylkreemillä tukkansa kuin Elvis. Etukiehkura oli vaikuttavan korkea. Niskapuolella ja korvallisilla oli suora ja viimeistelty rajaus, vähän pulisonkien alkua. Ola lähti pihasta. Etuikkuna oli auki, hän oli käärinyt paidanhihan ja piti kyynärpäätä ikkunasta ulkona. Se näytti miehekkäältä.

3. Ola osti vanhemman sukulaismiehen kanssa käytetyn Katz-nimisen kuorma-auton. Siihen tarvittiin pankkilaina. He alkoivat ajaa hiekka-, halko- ja muita lasteja. Lastaus oli rankkaa, hiekka lapiolla lavalle, halkopinot käsivoimin. Lainan maksu otti koville ja auto reistaili. Ola ajoi edelleen kyynärpää ulkona ikkunasta.

Ola piti aina paksua lompakkoa tiukkojen teryleenihousujen perstaskussa, hyvin paksua. Se tursusi lippuja ja lappuja, varmaankin bensakuitteja ja sellaisia, tuskin rahaa. Naisia riitti Katzinkin kyytiin. Tukka edelleen rasvassa, kiiltävät kengät, punaiset sukat, kapea kravatti, valkoinen paita jossa sinisiä raitoja.

4. Ola meni naimisiin, tuli lapsia, tuli ero, tuli käry ratista, uusia naisia, uusia lapsia, uusia kuorma-autoja, uusia velkoja. Ola yritteli tanssibändin laulajaksi, taitava olikin. Viimeisen kerran näin hänet kesäisellä rantalavalla laulamassa ”Hän on mennyt vuorten taa” joskus 1970-luvun alkupuolella.

5. Ola kyllästyi kuorma-autotyöhön ja lapsenruokkoihin ja lainanmaksuun ja katosi. Laina jäi kaverin maksettavaksi. Joku väitti kuulleensa, että Ola oli lähtenyt merille, toinen tiesi että Ruotsiin ja joutuneen siellä vankilaan juoppotappelusta. Joku väitti nähneensä hänet Lappeenrannassa. Vuosikymmeniin hänestä ei kuultu.

Nyt, tammikuussa 2011, hänestä kuultiin taas. Sukulaisille tuli tieto, että Ola on joulun alla kuollut Göteborgissa. Siunattu hiljaisuudessa.

”Siellä toisenlainen maa…”