Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

... jotta oikein osaisimme ...

Viisaita niksejä vuodelta 1948. Suositellaan kiinnitettäväksi näkyvään paikkaan jokaisessa keittiössä työpisteen lähettyville. (klikkaamalla suuremmiksi!)


                                       1.

2.

Vanhat ja uudet talot

Eilinen käynti Suomen Pankin taidenäyttelyssä vei taas kerran ajatukset arkkitehtuuriin ja siihen, millaisen tunnetilan rakennuksen ulkomuoto (varsinkin sisätila) herättää ihmisessä. Vaikutus tuntuu vieläkin.

Ei tällaisia arvorakennuksia Helsingissä monta ole. Joitakin ehdittiin pahimman vimman aikana tuhota - sellaisia kuin Norrménin talo, Skohan talo ja Heimolan talo. Ihmetellä täytyy. Suuri määrä kansallista kulttuurihistoriaa lyötiin säpäleiksi. Heimolan talossa jopa eduskunta kokoontui parikymmentä vuotta. Sillä kohdalla on nyt ”Stadin Kebab”.

Jää ihmettelemään, mihin laadun taju on nykyrakentamisesta kadotettu. Eikö osata? Eikö haluta? Eikö ymmärretä? Eikö ole varaa? Ihmisen hyvinvoinnille ei ole yhdentekevää, millaisissa tiloissa hän oleskelee. Luulisi, että varsinkin työpaikkojen, koulujen, sairaaloiden ja muiden vastaavien talojen rakentamisessa otettaisiin huomioon sisätilojen terapeuttinen vaikutus. Vai eikö vaikutuksesta ole tieteellisiä tutkimustuloksia? Pidetäänkö sitä vain romanttisten höpsöjen haihatteluna? Dessu muistaa opiskeluvuosiltaan tärkeän oivalluskokemuksen: oli aivan toista istua luennolla tai seminaarissa yliopiston päärakennuksen vanhan puolen tyylikkäässä salissa kuin hallintorakennuksen uudessa kantti kertaa kantti -hallissa.

Dessu ei lainkaan väitä olevansa arkkitehtuurin asiantuntija. Hän katsoo rakennuksia tavallisen kadullakulkijan näkökulmasta. Joistakin hän pitää, muutamista harvoista jopa innostuu. Suurimpaan osaan hän ei tule kiinnittäneeksi minkäänlaista huomiota. Aika monia hän inhoaa. Uskon, että kaltaisiani on paljon.

Vanhoissa tyylikkäissä rakennuksissa, sellaisissa kuin Yliopiston kirjasto, sielu lepää ja tulee hyvä olo. Vanhoissa kirkoissa tämä ominaisuus on yleinen, viimeksi koin sen vakiopysähdyspaikassani Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja Keski-Suomen vanhoissa puukirkoissa Petäjävedellä ja Keuruulla. Mutta toimii se joskus uusissakin. Temppeliaukion kirkko on niistä mieluisin.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Helsingissä selvitetään mahdollisuuksia saada tänne Guggenheimin säätiön taidemuseo. Lähtivätpä ajatukset liikkeelle Dessunkin hilseisessä päässä: tässä on ideaa.

Olen käynyt Guggenheimin museossa New Yorkissa ja Espanjassa. Manhattanilla Frank Lloyd Wrightin luomus kaikkine spiraaliramppeineen oli valtava elämys. Bilbaon Frank Gehryn suunnittelema rakennus ylitti mielikuvituksen rajat. Molemmat valtavia yleisömenestyksiä. Että Helsinkiin jotain sellaista?

Viimeksi tänne suunniteltiin huomiota herättävän erikoista hotellia Eteläsatamaan presidentinlinnan naapuriksi. Dessun mielestä paikka oli väärä, hotelli sinänsä oli kiinnostavan näköinen. Olisiko löytynyt sopivampi paikka? 
Helsinki ei ole erityisemmin profiloitunut uusien kulttuurirakennusten ulkonäöllä. Vanhat ovat tyylikkäitä, sellaiset kuin Kansallisteatteri ja vanha ooppera Bulevardilla. Svenska Teatern oli vanhassa ulkoasussaan myös, uusi on vähän rajatapaus. Uudemmista Helsingin kulttuuripalatseista onnistuneimpana pidän Kulttuuritaloa. Se on jollakin tavalla yhtä aikaa sekä arvokas että moderni. Kiasma on myös minun makuuni, se on omaperäinen kokonaisuus, siinä on taiteilijan oivallus. 

Sen sijaan Kaupunginteatteri ja uusi ooppera ovat ulkoapäin katsottuina yhdentekeviä. Uudesta, syksyllä valmiiksi tulevasta musiikkitalosta ei näytä tulevan yhtään kummoisempi. ”Töölön uimahalliksi” sitä pilkkakirveet ovat maininneet. Korostan, että näillä nyrpeillä arvioilla en tarkoita rakennusten tärkeintä ominaisuutta, sisätilojen toimivuutta käyttötarkoituksessaan. Musiikkitalostakin voi tulla vaikka kuinka onnistunut. Ihmettelen vain, eikö rakennuksen ulkonäköönkin olisi voitu satsata enemmän, kun tällaiseen ainutkertaiseen urakkaan ryhdytään.

Nyt pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että kauneus ei ole Dessun silmässä. Tällaista tuli vaan mieleen, kun peräkkäisinä päivinä kohtasin Suomen Pankin ja uutisen Guggenheimista.

Kuvassa tekeillä oleva musiikkitalo joulukuun alussa. Ulkonäkö ei tästä varmaankaan enää paljon muutu. Jos vättämättä haluaa katsoa tarkemmin, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.