Vanhat ja uudet talot

Eilinen käynti Suomen Pankin taidenäyttelyssä vei taas kerran ajatukset arkkitehtuuriin ja siihen, millaisen tunnetilan rakennuksen ulkomuoto (varsinkin sisätila) herättää ihmisessä. Vaikutus tuntuu vieläkin.

Ei tällaisia arvorakennuksia Helsingissä monta ole. Joitakin ehdittiin pahimman vimman aikana tuhota - sellaisia kuin Norrménin talo, Skohan talo ja Heimolan talo. Ihmetellä täytyy. Suuri määrä kansallista kulttuurihistoriaa lyötiin säpäleiksi. Heimolan talossa jopa eduskunta kokoontui parikymmentä vuotta. Sillä kohdalla on nyt ”Stadin Kebab”.

Jää ihmettelemään, mihin laadun taju on nykyrakentamisesta kadotettu. Eikö osata? Eikö haluta? Eikö ymmärretä? Eikö ole varaa? Ihmisen hyvinvoinnille ei ole yhdentekevää, millaisissa tiloissa hän oleskelee. Luulisi, että varsinkin työpaikkojen, koulujen, sairaaloiden ja muiden vastaavien talojen rakentamisessa otettaisiin huomioon sisätilojen terapeuttinen vaikutus. Vai eikö vaikutuksesta ole tieteellisiä tutkimustuloksia? Pidetäänkö sitä vain romanttisten höpsöjen haihatteluna? Dessu muistaa opiskeluvuosiltaan tärkeän oivalluskokemuksen: oli aivan toista istua luennolla tai seminaarissa yliopiston päärakennuksen vanhan puolen tyylikkäässä salissa kuin hallintorakennuksen uudessa kantti kertaa kantti -hallissa.

Dessu ei lainkaan väitä olevansa arkkitehtuurin asiantuntija. Hän katsoo rakennuksia tavallisen kadullakulkijan näkökulmasta. Joistakin hän pitää, muutamista harvoista jopa innostuu. Suurimpaan osaan hän ei tule kiinnittäneeksi minkäänlaista huomiota. Aika monia hän inhoaa. Uskon, että kaltaisiani on paljon.

Vanhoissa tyylikkäissä rakennuksissa, sellaisissa kuin Yliopiston kirjasto, sielu lepää ja tulee hyvä olo. Vanhoissa kirkoissa tämä ominaisuus on yleinen, viimeksi koin sen vakiopysähdyspaikassani Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja Keski-Suomen vanhoissa puukirkoissa Petäjävedellä ja Keuruulla. Mutta toimii se joskus uusissakin. Temppeliaukion kirkko on niistä mieluisin.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Helsingissä selvitetään mahdollisuuksia saada tänne Guggenheimin säätiön taidemuseo. Lähtivätpä ajatukset liikkeelle Dessunkin hilseisessä päässä: tässä on ideaa.

Olen käynyt Guggenheimin museossa New Yorkissa ja Espanjassa. Manhattanilla Frank Lloyd Wrightin luomus kaikkine spiraaliramppeineen oli valtava elämys. Bilbaon Frank Gehryn suunnittelema rakennus ylitti mielikuvituksen rajat. Molemmat valtavia yleisömenestyksiä. Että Helsinkiin jotain sellaista?

Viimeksi tänne suunniteltiin huomiota herättävän erikoista hotellia Eteläsatamaan presidentinlinnan naapuriksi. Dessun mielestä paikka oli väärä, hotelli sinänsä oli kiinnostavan näköinen. Olisiko löytynyt sopivampi paikka? 
Helsinki ei ole erityisemmin profiloitunut uusien kulttuurirakennusten ulkonäöllä. Vanhat ovat tyylikkäitä, sellaiset kuin Kansallisteatteri ja vanha ooppera Bulevardilla. Svenska Teatern oli vanhassa ulkoasussaan myös, uusi on vähän rajatapaus. Uudemmista Helsingin kulttuuripalatseista onnistuneimpana pidän Kulttuuritaloa. Se on jollakin tavalla yhtä aikaa sekä arvokas että moderni. Kiasma on myös minun makuuni, se on omaperäinen kokonaisuus, siinä on taiteilijan oivallus. 

Sen sijaan Kaupunginteatteri ja uusi ooppera ovat ulkoapäin katsottuina yhdentekeviä. Uudesta, syksyllä valmiiksi tulevasta musiikkitalosta ei näytä tulevan yhtään kummoisempi. ”Töölön uimahalliksi” sitä pilkkakirveet ovat maininneet. Korostan, että näillä nyrpeillä arvioilla en tarkoita rakennusten tärkeintä ominaisuutta, sisätilojen toimivuutta käyttötarkoituksessaan. Musiikkitalostakin voi tulla vaikka kuinka onnistunut. Ihmettelen vain, eikö rakennuksen ulkonäköönkin olisi voitu satsata enemmän, kun tällaiseen ainutkertaiseen urakkaan ryhdytään.

Nyt pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että kauneus ei ole Dessun silmässä. Tällaista tuli vaan mieleen, kun peräkkäisinä päivinä kohtasin Suomen Pankin ja uutisen Guggenheimista.

Kuvassa tekeillä oleva musiikkitalo joulukuun alussa. Ulkonäkö ei tästä varmaankaan enää paljon muutu. Jos vättämättä haluaa katsoa tarkemmin, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

Taidetta harvoille

Väitetään, että työelämässä on liian vähän - jos ollenkaan - tilaa sattumalle, mieleenjuolahdukselle, improvisaatiolle, leikille, taiteelle, viihtymiselle. Väite pitää valitettavasti paikkansa.

Näin on myös meillä Vuoronvarausvirastossa, voin vahvistaa. Myönnän itse esimiehenä olevani osasyyllinen tilanteeseen. Korjaamiseen on aihetta. Siksi meillä syksyn työpaikkaseminaarissa esitettiin toivomuksia tilanteen korjaamiseksi. Viraston tavoitteisiin ja arvoihin kirjattiin tätä edistävä merkintä.

Tänään maanantaina oli sitten aika panna ensimmäistä kertaa konkreettisesti toimeksi. Alkuidea oli kyllä saatu jo perjantaina, kun levisi huhu. Sen mukaan Suomen pankin 200-vuotisjuhlan taidenäyttelyä jatketaan vielä maanantaina, vaikka sen piti päättyä sunnuntaina. 

Niinpä minä lähetin maanantai-aamuna vähän yli kymmenen vahtimestarin tiedustelijaksi kadulle katsomaan, onko Pankin eteen kertynyt liian pitkä jono. Pankkihan sijaitsee vain parin korttelin päässä työpaikaltamme. Ei ollut liian pitkä jono, joten meiltä lähti Dessun itsensä johdolla ja komennossa 16-henkinen joukkue taidenäyttelyyn. Viikko-ohjelman mukaan sillä kohdalla olisi kuulunut pitää työpaikan säännöllinen suunnittelukokous viikon työlistan rakentamiseksi.

Yllättävän lyhyt jonotus, kun lehdistä olimme lukeneet edellisten päivien parituntisista jonoista. Pääsimme sisään varttitunnissa (kuva aukenee klikkaamalla suuremmaksi).

Hieno näyttely ja hieno talo. Dessu on itse käynyt talossa vain kerran vuosia sitten ja silloinkin vain jossakin neuvotteluhuoneessa suoraan sisääntuloaulasta. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa hienoihin saleihin. Pari tuntia kierrokseen meni, ja varmasti se oli antoisampi kuin viraston viikkopalaveri. Klassikkoteosten (Gallén-Kallela, Edelfelt, Rissanen, Segerstråle ym.) lisäksi esillä oli paljon uudempaa taidetta. Oli myös rakennuksen historiaa esittelevä diaesitys. Oli kiehtovaa kuulla, millaisia aarreholveja rakennuksen alla kalliossa on. Niihin ei Karhukoplakaan pääsisi.

Näyttely oli harvinaista herkkua, valitettavasti vain viiden päivän mittainen, mikä teki siitä jokseenkin mahdottoman muille kuin meille pääkaupunkiseudun asukkaille. 7000 ihmistä kuuluu käyneen näyttelyssä. Suomen Pankin pitäisi ehdottomasti satsata enemmän tällaiseen, sillä näytettävää taidetta siellä riittää ja tilat ovat kuin luodut taiteelle ja yleisölle.

Väittävät, että Suomen Pankilla ei euroon siirtymisen jälkeen ole paljonkaan virkaa. Päätökset tehdään muualla. Eikö siis olisi aika vaihtaa painopistettä taiteeseen? Pankista taidemuseo?

Valtio on talouskriisissä, kun pitäisi yhtä aikaa säästää ja rahoittaa vieraiden maiden kriisisotkuja. Ja sitten tällaisessa tilanteessa keskuspankki järjestää huippukiinnostavan näyttelyn, johon ei ole pääsymaksua, ei narikkamaksua, ei kirjamyyntiä, ei postikorttimyyntiä, ei matkamuistomyyntiä. Eikö Valtiontalouden tarkastusviraston olisi aika lyödä nyrkki pöytään tulonhankintaresurssien hukkaamisesta?

Mitä kaikkea Suomen Pankki voisikaan taideaarteillaan saada aikaan, jos homman tuotteistaminen hoidettaisiin ammattitaitoisesti vaikkapa jonkin konsulttifirman johdolla. 

• Näyttely ympärivuotiseksi. Pääsymaksu, narikkamaksu.
• Oheismyynti: kirjat, kortit, tarrat, julisteet. Kahvila.
• Oheistapahtumat lapsille, vaikkapa liukumäki portaikkoon, mäen profiili rakennettaisiin vastaamaan pörssikurssin käyrää.
• Omat tuotteet, esim. T-paidat, pelikortit, avaimenperät, ilmapallot, grogilasit, kolpakot… Kuvitelkaa vaikkapa korttipakkaa, jossa olisi henkilöinä entisiä ja nykyisiä pääjohtajia, hertta-akkana Sirkka Hämäläinen, patakuninkaana Mauno Koivisto, mustanapekkana Ahti Karjalainen, jokerina Erkki Liikanen… Valtionvaraiministeritkin voitaisiin huomioida?
• Tai ilmapalloa, joka poksahtaa, kyljessä esim. Rolf Kullberg. Tai pomppulinnaa, jonka tyynyissä olisi näitä samoja kuvia. Tai tikkataulua, tai ongintaa, jossa palkintona olisi…

Saataisiin valtiontalous parempaan reilaan.

Tässä osoite virtuaaliseen näyttelyyn niille, jotka eivät päässeet paikalle:
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/yleisopalvelut/virtuaalikierrokset/Pages/default.aspx

Rahasäiliö Töölöntorilla

Kokosivun mustavalkoinen valokuva Helsingin rautatieasemasta on otettu jostakin Ateneumin suunnalta, aika korkealta, ehkä katolta tai yläkerroksesta. Kuvan keskellä näkyy aseman kellotorni. Pääovi kivimiehineen on  vasemmassa reunassa. Kuva on julkaistu Helsingin Sanomissa äskettäin.

Asemarakennuksen katon takaa näkyy Kansallismuseon torni ja Postitalon ylimmän kerroksen viipale. Eduskuntataloa katse etsii, mutta se ei aivan mahdu kuvaan.

Kuva ei ole uusi. Sen näkee kadulla kulkevista autoista, jotka ovat vanhaa mallia. Jalkakäytävillä kulkevat ihmiset näkyvät niin pienikokoisina, että heisän vaatetuksestaan ei voi päätellä mitään. Yksi polkupyöräilijäkin on liikkeellä aseman Rautatientorin puoleisen sisäänkäynnin edessä. Ihmisiä on liikkeellä suhteellisen vähän, ei ole mikään ruuhka-aika. Autojakin näkyy vain neljä, joista kaksi on avolavallisia kuorma-autoja. Yhden auton kyljessä lukee ”Sini-juoma”.

Kuvassa on kesä, ilmeisen lämmin päivä, on valoa ja lämpöä, taivaalla näkyy poutapilviä. Tänään tammikuussa 2011 sama paikka on täynnä lumipenkkoja. Minä tiedän, sillä juuri tästä kohdasta minä kuljen työmatkani joka arkipäivä mennen tullen. Ylitän Kaivokadun juuri siitä kohdasta, joka näkyy kuvan vasemmassa alalauidassa.

Kun katse siirtyy yleiskuvasta yksityiskohtiin, katsoja huomaa värikkäitä yksityiskohtia keskellä mustavalkoista maisemaa.

Alhaalla edessä Aku Ankka kurvaa pienellä punaisella autollaan asemarakennuksen tornin puoleiselta reunalta vasemmalle Kaivokadulle kohti Kaisaniemenkatua. Pöly vaan nousee ja pakoputki tupruttaa. Lakki on lentänyt vauhdissa irti päästä. Aku ajaa takaa veljenpoikia, jotka juoksevat edellä. 

Aseman pääoven seinustan jalkakäytävällä Hannu Hanhi on kumartunut nostamaan jotakin kadulta. Hän on löytänyt jonkun pudottaman lompakon. Samalla seinustalla laiska Hansu-renki on pistänyt pötkölleen aseman muuria vasten. Hyvä paikka ottaa torkut. Kulman takana aseman kivimuurin kimpussa on Karhukopla. Heillä on painepora, ja muurissa on jo miehen ryömittävä aukko. Taivaalla Postitalon yläpuolella lentelee ilmaskootterillaan Pelle Peloton ja huiskuttaa hattuaan.

Kaukana horisontissa Kansallismuseon takana kohoaa mahtava kuutionmuotoinen rakennuksen huippu, jossa on dollarin merkki. Roopen rahasäiliö. Sen sijaintipaikka näyttäisi olevan aika tarkasti Töölöntorin seutu.

* * * 

Minun maisemani. Työmatkani, asuntoni, kotikaupunkini. 

Dessu ei ole mainosten ystävä. Käännän sivua, vaihdan kanavaa, hyppään yli. Joskus kuitenkin naksahtaa kohdalleen. Tämä oli yksi niitä harvoja, joka tuli katsotuksi.

Nurkassa lukee pienellä ”Vuosi 1951. Kun Suomi muuttui hauskemmaksi.”

Huomattava osa sukupolvestani kasvoi Aku Ankka kädessään, minä yhtenä. Lehdet jäivät mieleen, ja niihin palaa mielellään. Mainoksessa Rautatientorilla on suurikokoinen patsas. Se on Julle Ankanpää. Heti tuli mieleen, että tämän patsaan olen nähnyt ennenkin, se oli jossain 50-luvulla tutuksi tulleessa Akkarissa.

Kuvassa luvataan vielä, että juhlavuoden kunniaksi netissä julkaistaan klassikkolehtiä vuosien varrelta. Tämä lupaus aiheutti, että Dessu kirjautui heti AA:n kotisivuille.

(Viereisessä kuvassa näkyy vain pieni viipale, sillä skanneriin ei mahdu isoa. Klikkaamalla sen saa hieman suuremmaksi, kaksi kertaa klikkaamalla paljon suuremmaksi. En tiedä, ovatko disneyläiset nyt vihaisia teostani; he kuuluvat olevan tiukkoja tekijänoikeuksistaan. Poistan kuvan jos tulee ongelmia.)