Rahasäiliö Töölöntorilla

Kokosivun mustavalkoinen valokuva Helsingin rautatieasemasta on otettu jostakin Ateneumin suunnalta, aika korkealta, ehkä katolta tai yläkerroksesta. Kuvan keskellä näkyy aseman kellotorni. Pääovi kivimiehineen on  vasemmassa reunassa. Kuva on julkaistu Helsingin Sanomissa äskettäin.

Asemarakennuksen katon takaa näkyy Kansallismuseon torni ja Postitalon ylimmän kerroksen viipale. Eduskuntataloa katse etsii, mutta se ei aivan mahdu kuvaan.

Kuva ei ole uusi. Sen näkee kadulla kulkevista autoista, jotka ovat vanhaa mallia. Jalkakäytävillä kulkevat ihmiset näkyvät niin pienikokoisina, että heisän vaatetuksestaan ei voi päätellä mitään. Yksi polkupyöräilijäkin on liikkeellä aseman Rautatientorin puoleisen sisäänkäynnin edessä. Ihmisiä on liikkeellä suhteellisen vähän, ei ole mikään ruuhka-aika. Autojakin näkyy vain neljä, joista kaksi on avolavallisia kuorma-autoja. Yhden auton kyljessä lukee ”Sini-juoma”.

Kuvassa on kesä, ilmeisen lämmin päivä, on valoa ja lämpöä, taivaalla näkyy poutapilviä. Tänään tammikuussa 2011 sama paikka on täynnä lumipenkkoja. Minä tiedän, sillä juuri tästä kohdasta minä kuljen työmatkani joka arkipäivä mennen tullen. Ylitän Kaivokadun juuri siitä kohdasta, joka näkyy kuvan vasemmassa alalauidassa.

Kun katse siirtyy yleiskuvasta yksityiskohtiin, katsoja huomaa värikkäitä yksityiskohtia keskellä mustavalkoista maisemaa.

Alhaalla edessä Aku Ankka kurvaa pienellä punaisella autollaan asemarakennuksen tornin puoleiselta reunalta vasemmalle Kaivokadulle kohti Kaisaniemenkatua. Pöly vaan nousee ja pakoputki tupruttaa. Lakki on lentänyt vauhdissa irti päästä. Aku ajaa takaa veljenpoikia, jotka juoksevat edellä. 

Aseman pääoven seinustan jalkakäytävällä Hannu Hanhi on kumartunut nostamaan jotakin kadulta. Hän on löytänyt jonkun pudottaman lompakon. Samalla seinustalla laiska Hansu-renki on pistänyt pötkölleen aseman muuria vasten. Hyvä paikka ottaa torkut. Kulman takana aseman kivimuurin kimpussa on Karhukopla. Heillä on painepora, ja muurissa on jo miehen ryömittävä aukko. Taivaalla Postitalon yläpuolella lentelee ilmaskootterillaan Pelle Peloton ja huiskuttaa hattuaan.

Kaukana horisontissa Kansallismuseon takana kohoaa mahtava kuutionmuotoinen rakennuksen huippu, jossa on dollarin merkki. Roopen rahasäiliö. Sen sijaintipaikka näyttäisi olevan aika tarkasti Töölöntorin seutu.

* * * 

Minun maisemani. Työmatkani, asuntoni, kotikaupunkini. 

Dessu ei ole mainosten ystävä. Käännän sivua, vaihdan kanavaa, hyppään yli. Joskus kuitenkin naksahtaa kohdalleen. Tämä oli yksi niitä harvoja, joka tuli katsotuksi.

Nurkassa lukee pienellä ”Vuosi 1951. Kun Suomi muuttui hauskemmaksi.”

Huomattava osa sukupolvestani kasvoi Aku Ankka kädessään, minä yhtenä. Lehdet jäivät mieleen, ja niihin palaa mielellään. Mainoksessa Rautatientorilla on suurikokoinen patsas. Se on Julle Ankanpää. Heti tuli mieleen, että tämän patsaan olen nähnyt ennenkin, se oli jossain 50-luvulla tutuksi tulleessa Akkarissa.

Kuvassa luvataan vielä, että juhlavuoden kunniaksi netissä julkaistaan klassikkolehtiä vuosien varrelta. Tämä lupaus aiheutti, että Dessu kirjautui heti AA:n kotisivuille.

(Viereisessä kuvassa näkyy vain pieni viipale, sillä skanneriin ei mahdu isoa. Klikkaamalla sen saa hieman suuremmaksi, kaksi kertaa klikkaamalla paljon suuremmaksi. En tiedä, ovatko disneyläiset nyt vihaisia teostani; he kuuluvat olevan tiukkoja tekijänoikeuksistaan. Poistan kuvan jos tulee ongelmia.)

Osasivat naiset ennenkin

Vihjeeksi blogia lukeville rouville ja neideille:

Moni luulee, että kierrätysaate on nykyvihreiden hömpötystä. Väärin. Kyllä homma oli hallinnassa ennenkin.

Kuten kuvasta näkyy, kierrätys ja tuunaus oli tuttua jo 1930-luvun alussa Tampereella (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Dessu on kierrätys- ja lajitteluaatteen suuri kannattaja ja jossain mitassa suorastaan pioneeri. Tämä idea menee kuitenkin häneltä ohi, sillä hänellä ei ole hattua. Baskeri ei taida kelvata mihinkään, ellei sitten kompostoituvaksi biopussiksi. Vai onko baskeri huopaa?

Housut jalkaan

Erkon konsernin jättiläinen julkaisi vuoden alkajaisiksi (2. tammikuuta) kokosivun reportaasin otsikolla ”Housut tekevät kodin”. Sepä vekkulia, jättiläinen unohtaa kerrankin Nato-vyörytyksensä ja keskittyy olennaiseen.
Anteeksi, nyt taisin olla kohtuuton ivassani. Onhan Hesarissa ollut toki muutakin toimituksellista human interest -sisältöä. Emmehän voi unohtaa, että lehti on vuosikaudet lähes jokaisessa henkilöhaastattelussa tehnyt olennaisen kysymyksen: ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman?”

Kun vielä tarkemmin mietin, Hesarin viikkoliite on oikeastaan huippuhyvä tällä alalla. Kuuluuhan sen ”Kuka Nyt” -palstan haastattelujen kysymyssarjaan jokseenkin säännöllisesti olennainen kysymys ”Kuinka karvainen on takapuolesi?” - Tosin ei aina. Olen miettinyt, miksei tätä kysytä kaikilta. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella arvelisin, että jako menee haastateltavan sukupuolen mukaan - miehiltä kysytään, naisilta ei. En kuitenkaan ole varma, päteekö tämä havainto kaikissa tapauksissa. Ehkä on poikkeuksia.

* * * 
Tässä uudessa kotihousujutussa haastatellaan ja valokuvataan ihmisiä siitä, millaisia housuja he kotioloissaan pukevat päälleen.

Yhdelle tärkeintä on housujen löysyys. Hänellä on kahdet mustat ja yhdet punavalkoiset verryttelyhousut. Ne värikkäämmät ovat olleet hänellä käytössä 15 vuotta, ja silloinkin ne tulivat perintönä isoveljeltä. Tämä 28-vuotias tamperelaismies pitää tärkeimpänä housujen ominaisuutena sitä, että ne ovat tosi löysät. Vyötärön kuminauhan kuitenkin pitää pitää housut ylhäällä. ”Koti on housuissa”, hän julistaa. Tämä lausahdus olisi mielestäni syytä ottaa mukaan seuraavaan WSOY:n syvämietteisiä ajatuksia keräävään paksuun aforismikokoelmaan.

Toinen vaihtaa talvella kotiin tullessaan ylle Marimekon kermanväriset villaiset neulehousut. Kesällä käytössä ovat beesit veluurihousut. Jouluna väri on punainen. Kauppareissulle tämä 58-vuotias helsinkiläisnainen ei kuitenkaan housuissa lähde julkisesti näyttäytymään, sillä ne ovat ”sellaiset yksityishousut”.

Kolmannella, 31-vuotiaalla helsinkiläisnaisella, asu vaihtelee. Välillä on pitkä raidallinen mekko, välillä haaremihousut. Mekko on ilmeisesti monikäyttöisempi, sillä hän kehuu sitä mukavaksi puuhatessaan sängyssä läppäri sylissä.

Neljäs, 47-vuotias espoolaisnainen, ei selvästikään ymmärrä mukavuuden luonnetta. Hän oli katsonut Lenita Airiston haastattelun, jossa tämä oli tiptop punaisessa plyysisessä kotiasussa. Niinpä hän oli etsinyt Niken lantiomalliset joustamattomasta tekokuidusta tehdyt housut. Niissä hän voi kuurata lattioita ja ottaa heti vieraita vastaan ja postilaatikolle voi kipaista ilman häpeää polvipusseista naapureiden silmissä. - No, tiedämmehän me Espoon ja espoolaiset…

Entä Dessu itse?

Dessu ei häpeä polvipusseja eikä käytä lantiomallisia. En myöskään Marimekon neulehousuja, vaikka muuten arvostan Marimekkoa suuresti. Arkkitehti-olkalaukku minulla on koko ajan käytössä. Aikoinaan käytin myös Kuski-pukua, sitä vakosamettista, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Dessulla on neljät kotihousut, kaikki samanlaisia, tosin eri värisiä: kahdet mustat ja kahdet harmaat. Ostin ne kymmenisen vuotta sitten ollessani muutaman kuukauden Yhdysvalloissa. Housuissa on reiden päällä erään yliopiston urheiluseuran nimi ja logo (jätän nimen tässä mainitsematta etteivät joudu nolatuksi). Väljät housut, polvipussit, kuluneet, rispaantuneet, mukavat. Uskon, että ne kestävät vielä toiset kymmenen vuotta. Onneksi ostin niin monet.

Kummallisia nämä yliopistojen ja korkeakoulujen käytännöt. Näin kerran tuttavallani Sibelius-Akatemian oppilaskunnan tyylikkään t-paidan. Kysyin, mistä voisin ostaa sellaisen itselleni. Hän sanoi, että en mistään, kun en ole tekemisissä sen laitoksen kanssa.

Sanoin, että onhan minulla amerikkalaisen yliopiston housuja iso pino, vaikka en ole koskaan ollut tekemisissä sen yliopiston kanssa, en ole edes käynyt siellä. Sibelius-Akatemiassa olen sentään käynyt, hyvinkin monta kertaa kuuntelemassa konsertteja.

Ei auttanut.