Dessutom sai kaksi virallisen näköistä kirjettä. Isomman kuoren lähettäjän paikalla vasemmassa yläkulmassa luki ”Vero Skatt”. Pienemmässä kuoressa samalla paikalla luki ”Veronmaksajat Puolenpitoa”.
Kuorten sisällöt eivät isommin yllättäneet. Vastakkaisiin suuntiin ne kyllä vetivät. Isommassa tuli verokortti alkaneelle vuodelle. Pienemmässä tuli Veronmaksajat-yhdistyksen lasku alkaneen vuoden jäsenyydestä. Dessu on muutama vuosi sitten jonakin heikkona hetkenä tullut liittyneeksi moiseen yhdistykseen. En kuitenkaan tunne sitä omakseni - pitäisi erota, jos keksisi, miten. Järjestön lehti on kyllä tullut selatuksi, mutta en ihmeemmin innostunut.
Veroviraston kirjettä tutkiessani tuli kuitenkin yllätys: ennakonpidätysprosenttini on pudonnut reilusti. Viimeksi se oli 30, nyt 27.
Tämä oli järkytys. Miksi ne vähentävät veroani, vaikka valtiontalous on kriisissä? Luulevatko ne, että minunkin talouteni on kriisissä? Minullahan on vakituinen työ ja hyvä palkka ja minulla on palkan lisäksi sivutuloja ja pääomatuloja. En olisi tarvinnut veronalennusta. Pärjäsin hyvin silloinkin, noin kymmenen vuotta sitten, kun prosenttini oli lähellä neljääkymmentä. Osasin silloin ja osaan edelleenkin huolehtia taloudestani.
Suomi ei kai ole koskaan ollut niin kurjassa jamassa kuin nyt. Kaikessa säästetään, vanhustenhuollossa, opetuksessa, sairaanhoidossa, sosiaaliturvassa, kulttuurissa. Köyhyys lisääntyy, tulokuilut ja leipäjonot kasvavat. Eilenkin uutisissa selostettiin, että on syntymässä uusi köyhyyden luokka, jonkinlaiset superköyhät. Kelan tutkimusprofessori on harva se päivä julkisuudessa puhumassa vakavaksi käyvästä kehityksestä. Hälytyskellojen pitäisi soida.
Näistä ongelmista presidenttikin puhui vuoden alkajaisiksi. Ei saanut kehuja, tuntui tylsältä. Yhdenkin puolueen puoluesihteeri moitti iltapäivälehdessä, että presidentti unohti puheessaan ne, joilla menee oikein hyvin. Niinpä unohti, täytyy myöntää.
Nyt ne sitten alentavat veroja.
Meillä on hallitus ja hallituksella ideologia. Tarkoituksena on kai amerikkalaistaa Suomi. Siellähän ei ole korkeita veroja, tosin ei sosiaaliturvaakaan eikä ilmaista koulutusta. Sairausvakuutuksestakin nousi sellainen kiihko, että aseita jo kaivetaan esiin.
Tuore mielipidemittaus tuotti tuloksen, että Suomessa kansalaisten merkittävä enemmistö olisi valmis maksamaan enemmän veroja, jos sillä saataisiin hoitokoteihin enemmän henkilökuntaa, toimiva sairaanhoito, kouluihin viihtyisyyttä, päteviä opettajia, oppilashuoltohenkilökuntaa ja kelvolliset ateriat. Ja muuta pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvaa perusturvaa.
Mutta ei. Hallitus ja elinkeinoelämä näkevät, että korkeampi veroprosentti heikentää kilpailukykyä ja kasvua. Ja rahaa pitää vielä riittää miljardimäärin korjaamaan finanssiveijareiden aiheuttamia tuhoja milloin maailmalla, milloin kotimaassa.
Ei tällainen verolinja ole Veromaksajat-yhdistyksen aikaansaannosta, vaikka kirjeen nurkan iskulauseessa julistetaankin ”puolenpitoa”. En tämän vuoksi eroa yhdistyksestä, protesti osuisi väärään kohteeseen. Kyllä syyllinen on hallitus, niin nykyinen kuin edellinenkin.
Esitän vastustavani moista veroideologiaa. Nostakaa veroja. Voitte aloittaa minusta.
(Tämä kirjoitus on saanut virikkeitä HBL:ssä 9.1. julkaistusta kolumnista Min mening / Staffan Bruun. Tack)
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
tiistai 11. tammikuuta 2011
Ethän minua unhoita...
Dessu poikkesi ohi ajaessaan vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Saman tädin juttuja olen tallentanut tänne luettavaksi ennenkin (viimeksi 13. lokakuuta, sitä ennen 19. maaliskuuta). Muorilla on pää paremmassa kunnossa kuin jalat. Jalkoja kuitenkin kuntoutetaan, niinpä hän lupaili vielä ennen kesää lähteä naapurihuoneessa asuvan 99-vuotiaan herran kanssa tanssilavalle jenkkaa hyppimään - molemmilla kun on syntymäpäivä samoihin aikoihin.
Muori on ylpeä hyvästä muististaan. Taas kerran hän halusi, että kuulustelen häneltä kertotaulun. Kyllä se sujui. Sitten hän lukea lopotti ulkomuistista Nälkämaan laulun, Herran siunauksen ja Do-re-min.
Hyvä suoritus, ajattelin, mutta aina vaan paremmaksi muori innostui pistämään. Nuo äskeiset Dessu itsekin olisi osannut. Nälkämaan laulu on jopa melko tuoreesti tullut kerratuksi Mikko Niskasen Surmanluodeissa.
Alkoi mennä vaikeaksi. Tuli Keski-Suomen kotiseutulaulu. Siinä oli vielä minulle tuttua kaikua, kun Jyväskylässä olen minäkin kasvanut. Mutta Pohjanmaan joet: Siika-, Kyrö-, Pyhä-, Kala- ja ties mitkä. Tämä lista ei ole hallinnassani, ei ole koskaan ollutkaan.
Muori alkoi vasta päästä vauhtiin. Tuli Ruben Simeon Leevi Juuda… Jostakin hataran muistini syvistä kellareista pulpahteli yllättävä tuttuuden tunne. Tämän rimpsun minäkin joskus opetellut mutta autuaasti unohtanut. Jotain veljeksiä Raamatusta, jonkun poikia. Vielä tuli Room-Ko-Ga-Ef-Fili… Tämän olen tainnut joskus yrittää opetella, en osaisi toistaa, en ainakaan oikeassa järjestyksessä.
En pärjännyt muorille, pakko tunnustaa.
Muori on koko aikuisikäni puhutellut minua ”maisteriksi” ja vähätellyt itseään: hän on vain kiertokoulun ja rippikoulun käynyt eikä osaa mitään eikä tiedä mistään mitään eikä ymmärrä mitään. Kieliäkään ei sano osaavansa muuta kuin venäjän harasoon ja ruotsin kanttuvein. Hyvin sanoo niillä pärjänneensä.
Sen hän kuitenkin vakuuttaa jääneen päähän, minkä kiertokoulussa oppi. Yksi uudempikin laulu onnistuu ulkomuistista, Satumaa-tango.
Hän on moneen kertaan vuosien varrella kunnioittavaan sävyyn ihmetellyt, mitä kaikkea minun on pitänyt opetella ulkoa päästäkseni maisteriksi. Ja tohtorin tutkinto, siinä ulkoa muistettavien asioiden määrä nousee jo käsittämättömiin mittoihin.
Lähtiessäni hän kovasti pyyteli käymään toistekin, kun en ole naismuistiin poikennut. Taisi edellinen käynti olla silloin kun hän täytti 80, vai oliko se 85, monta vuotta siitä on. Olisi niin mukava taas kokeilla maisterin kanssa näitä muistijuttuja.
Muori on ylpeä hyvästä muististaan. Taas kerran hän halusi, että kuulustelen häneltä kertotaulun. Kyllä se sujui. Sitten hän lukea lopotti ulkomuistista Nälkämaan laulun, Herran siunauksen ja Do-re-min.
Hyvä suoritus, ajattelin, mutta aina vaan paremmaksi muori innostui pistämään. Nuo äskeiset Dessu itsekin olisi osannut. Nälkämaan laulu on jopa melko tuoreesti tullut kerratuksi Mikko Niskasen Surmanluodeissa.
Alkoi mennä vaikeaksi. Tuli Keski-Suomen kotiseutulaulu. Siinä oli vielä minulle tuttua kaikua, kun Jyväskylässä olen minäkin kasvanut. Mutta Pohjanmaan joet: Siika-, Kyrö-, Pyhä-, Kala- ja ties mitkä. Tämä lista ei ole hallinnassani, ei ole koskaan ollutkaan.
Muori alkoi vasta päästä vauhtiin. Tuli Ruben Simeon Leevi Juuda… Jostakin hataran muistini syvistä kellareista pulpahteli yllättävä tuttuuden tunne. Tämän rimpsun minäkin joskus opetellut mutta autuaasti unohtanut. Jotain veljeksiä Raamatusta, jonkun poikia. Vielä tuli Room-Ko-Ga-Ef-Fili… Tämän olen tainnut joskus yrittää opetella, en osaisi toistaa, en ainakaan oikeassa järjestyksessä.
En pärjännyt muorille, pakko tunnustaa.
Muori on koko aikuisikäni puhutellut minua ”maisteriksi” ja vähätellyt itseään: hän on vain kiertokoulun ja rippikoulun käynyt eikä osaa mitään eikä tiedä mistään mitään eikä ymmärrä mitään. Kieliäkään ei sano osaavansa muuta kuin venäjän harasoon ja ruotsin kanttuvein. Hyvin sanoo niillä pärjänneensä.
Sen hän kuitenkin vakuuttaa jääneen päähän, minkä kiertokoulussa oppi. Yksi uudempikin laulu onnistuu ulkomuistista, Satumaa-tango.
Hän on moneen kertaan vuosien varrella kunnioittavaan sävyyn ihmetellyt, mitä kaikkea minun on pitänyt opetella ulkoa päästäkseni maisteriksi. Ja tohtorin tutkinto, siinä ulkoa muistettavien asioiden määrä nousee jo käsittämättömiin mittoihin.
Lähtiessäni hän kovasti pyyteli käymään toistekin, kun en ole naismuistiin poikennut. Taisi edellinen käynti olla silloin kun hän täytti 80, vai oliko se 85, monta vuotta siitä on. Olisi niin mukava taas kokeilla maisterin kanssa näitä muistijuttuja.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Tip tap ja rati riti
Dessu yritti katsoa Teemalta Jean Renoirin elokuvaa Tohtori Cordilierin testamentti, mutta se ei lähtenyt imemään, vieläkään. Muistan yrittäneeni ennenkin. Selvästikin vieras aihe hienolle ohjaajalle. Kaikille sattuu harha-askelia.
Sen sijaan kaivoin hyllystäni vanhojen aikakauslehtien arkistoa - siellä on nippukaupalla löytöjä Längelmäveden kesätorppani ullakoilta ja aitoista. Käteen osui kellastunut ”Joulusanoma lapsille” vuodelta 1931. Siitä oheiset näytteet (klikkaamalla suuremmiksi!)
Lehden yleissävy on tietenkin topeliaanis-uskonnollinen. Lehden tekijöinä on kulttuurin merkkihenkilöitä, kuvittajana Venny Soldan-Brofeldt ja päätoimittajana Aune Krohn.
Yllättävin löytö on L.Onervan kirjoittama ”Enkelien joululaulu”, säveltänyt Leevi Madetoja. Nuorena luin Onervaa aika lailla, mutta tällainen ei ole ennen osunut kohdalle. Tämä on minulle vieras laulu, enkä tiedä, onko tämä yleisesti tunnettu teos. Ei ainakaan soi radiossa niin kuin Tip tap ja Rati riti ralla. Ehkä blogia lukevat musiikkimiehet tuntevat?
Topeliukselta on lehdessä tietysti katkelma (Jouluyö). Muita kirjoittajia ovat Yrjö Karilas, Lempi Vihervaara, Ellida Erling, Aili Havas, Maikki Rainio, Selma Pankakoski, Saimi Retulainen sekä tuntemattomiksi jäävät H.P., M.S. ja K.B. (ehkä Kersti Bergroth?)
Luin lehden aika tarkasti läpi. Hyvin mielenkiintoinen retki nyky-Dessulle vieraaseen mielenmaisemaan. Mutta jopa Dessu on joskus ollut lapsi. Lehti toi tutulta tuntuvan tuulahduksen kaukaa menneisyydestä, sillä vielä 50-luvun lopun kansakoulussa ilmapiiri oli juuri tällainen.
¤ ¤ ¤
Samalla Dessu huomaa ajan riennon. Ollaan jo jouluviikolla, ja Dessu istuu tässä kirjoittamassa joutavia jaarituksia, vaikka piparkakut ovat leipomatta ja himmeli askartelematta.
Ei käy laatuun. Heti huomenna ryhdyn hyödylliseen puuhaan.
Dessun blogi jää nyt tauolle. Toivotan lukijoille joulurauhaa.
Sen sijaan kaivoin hyllystäni vanhojen aikakauslehtien arkistoa - siellä on nippukaupalla löytöjä Längelmäveden kesätorppani ullakoilta ja aitoista. Käteen osui kellastunut ”Joulusanoma lapsille” vuodelta 1931. Siitä oheiset näytteet (klikkaamalla suuremmiksi!)
Lehden yleissävy on tietenkin topeliaanis-uskonnollinen. Lehden tekijöinä on kulttuurin merkkihenkilöitä, kuvittajana Venny Soldan-Brofeldt ja päätoimittajana Aune Krohn.
Yllättävin löytö on L.Onervan kirjoittama ”Enkelien joululaulu”, säveltänyt Leevi Madetoja. Nuorena luin Onervaa aika lailla, mutta tällainen ei ole ennen osunut kohdalle. Tämä on minulle vieras laulu, enkä tiedä, onko tämä yleisesti tunnettu teos. Ei ainakaan soi radiossa niin kuin Tip tap ja Rati riti ralla. Ehkä blogia lukevat musiikkimiehet tuntevat?
Topeliukselta on lehdessä tietysti katkelma (Jouluyö). Muita kirjoittajia ovat Yrjö Karilas, Lempi Vihervaara, Ellida Erling, Aili Havas, Maikki Rainio, Selma Pankakoski, Saimi Retulainen sekä tuntemattomiksi jäävät H.P., M.S. ja K.B. (ehkä Kersti Bergroth?)
Luin lehden aika tarkasti läpi. Hyvin mielenkiintoinen retki nyky-Dessulle vieraaseen mielenmaisemaan. Mutta jopa Dessu on joskus ollut lapsi. Lehti toi tutulta tuntuvan tuulahduksen kaukaa menneisyydestä, sillä vielä 50-luvun lopun kansakoulussa ilmapiiri oli juuri tällainen.
¤ ¤ ¤
Samalla Dessu huomaa ajan riennon. Ollaan jo jouluviikolla, ja Dessu istuu tässä kirjoittamassa joutavia jaarituksia, vaikka piparkakut ovat leipomatta ja himmeli askartelematta.
Ei käy laatuun. Heti huomenna ryhdyn hyödylliseen puuhaan.
Dessun blogi jää nyt tauolle. Toivotan lukijoille joulurauhaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)



