Terapian tarpeessa

Tähän aikaan vuodesta ilmapiiri kiristyy. Sen aistii työpaikoilla, ainakin meillä Vuoronvarausvirastossa. Meillä väki kulkee kireänä ja kiukkuisena kaikkialla muualla paitsi äijien salaisessa tupakkaloukossa, joka sijaitsee viisi kerrosta varsinaisen työkerroksen alapuolella ja siitä vielä pitkät ahtaat kierreportaat syvälle luolaan, joka joskus on ollut pannuhuone. Tasa-arvosyistä pitää tähdentää, että vaikka paikka tunnetaan nimellä ”äijien luola”, kyllä siellä kolme naistakin käy. Myös Dessu käy, vaikka joutui lopettamaan tupakoinnin yli 10 vuotta sitten, sillä vaikka luolassa on tunkkaista, ahdasta ja rumaa, siellä on ennen kaikkea miellyttävän leppoisaa. 

Kireyden aistii myös kaduilla ja erityisesti suurissa tavarataloissa, joihin menemistä kannattaa välttää mielenrauhansa säilyttääkseen.

Vaikka oudompi voisi toisin luulla, syy kireyteen ei ole poikkeuksellinen sää vaan lähestyvä joulu, jota myös rauhan juhlaksi jossain kutsutaan. Joulun valmistelua emme voi mitenkään välttää.

Miten säilyttää mielenrauhansa kiihtyneessä ympäristössä?

Se on vaikeaa, mutta konsteja on. Dessun hyenkilökohtaiset terapeuttiset konstit ovat - äijien tupakkahuoneen ja tavarataloboikotin lisäksi - hiljentyä kotona Ingmar Bergmanin ja Jean Renoirin hienoimpien elokuvien katseluun sekä kodin ja työhuoneen systeemien suunnitteluun.

Parasta terapiaa minulle on miettiä sellaisia tärkeitä asioita kuten maustepurkkien optimaalista järjestystä keittiön hyllykössä tai vaatekaappien systeemeitä kätevyyden näkökulmasta. Mausteet aromeiden mukaiseen järjestykseen ja paidat henkareihin siihen järjestykseen, missä otan ne käyttöön.

Tai kirjahyllyt: miltä näyttäisi, jos järjestäisinkin kirjat aakkosjärjestyksen sijaan jotenkin toisin.

Ehkä kirjan selkämyksen värin mukaan, vaikkapa sateenkaaren värijärjestykseen? Punaiset vierekkäin, keltaiset, siniset, vihreät… Tai suuruusjärjestykseen? Vasempaan laitaan suuret kirjat ja siitä vähitellen pieneneviä. Tai vuosiluvun mukaan? Alkuun vanhimmat ja siitä kohti uutuuksia. Tai hankinta-ajan järjestykseen? Vai olisiko parempi järjestää ne käyttötarpeen mukaan, vasemmalle ne, joita tarvitsen kaiken aikaa, ja oikealle ne, joita en käytä koskaan? Vai ryhtyisinkö anarkistiksi ja pistäisin kirjat aivan sattumanvaraiseen järjestykseen, sekoittaisin ne kuin lottokone pallot?

Entä miten pidän pään kirkkaana kokouksissa, joissa joudun vähän väliä istumaan. Puheenjohtajana en voi muuta kuin yrittää päästä äkkiä valmiiksi. Silloin pitää kuunnella, mitä väki sanoo. Mutta entä kun en ole puheenjohtaja? Mitä mietin? Längelmäveden kesiä? Nuoruutta? Naisia? Mukavia? Lottoriviä?

¤  ¤  ¤ 
Kyllä joulupaniikilta voi suojautua, jos on mahdollisuus vetäytyä, mutta kaikilla ei ole. Jotkut näyttävät jopa nauttivan ryntäilystä.

Jos oikein kireälle menee, ei auta muu kuin ottaa kemikaaleja. Tämä on ollut hyväksi tunnettu keino jo vuosikymmeniä, kuten vanhasta mainoksesta näkyy (klikkaamalla suuremmaksi)

Ilmoja pidellyt

Dessu on luopunut kolmesta piintyneestä tavastaan.

1. Hän on ostanut Stockmannilta pitkälahkeiset kalsongit (ja jopa ottanut ne käyttöön!)
2. Hän on sulkenut yöksi makuuhuoneen tuuletusräppänän.
3. Hän kävelee uutta reittiä työmatkansa Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin.

Moista uudistusvimmaa en muista aiemmin tapahtuneen. Tämä viimeistään todistaa, että varttuneesta iästään huolimatta Dessu on säilyttänyt nuorekkaan dynaamisuutensa ja kykynsä ennakkoluulottomiin ja radikaaleihin uudistuksiin.

Jos uudistumistahti jatkuu ja edelleen voimistuu, kukaties joskus koittaa se päivä jolloin alan a) katsoa televisiosta formula-ajoja b) juoda piimää ja c) harrastaa kansantanhuja.

Uudistusvimma johtuu arktisesta hysteriasta, joka on iskenyt niin Dessuun kuin ilmeisesti kaikkiin muihinkin helsinkiläisiin. Tilanne kaupungissa on vakava.

Hysterian ensimmäinen oire ilmeni hiihtoretkellä, jonka tein uusilla suksillani Keskuspuistossa. Tuli tuntemuksia, jotka viittasivat horkkaan. Matkanteko piti keskeyttää Ruskeasuon maneesin kohdalla ja kääntyä takaisin. Matkaa kertyi vain kilometrin verran suuntaansa. Seuraavana aamuna sama horkka tuntui jo työmatkalla. Silloin sen tein: menin Stockmannille.

Seuraavaksi horkka iski yöllä. Ei ikkunassani häävinkään kokoinen tuuletusräppänä ole, mutta se piti yöllä nousta sulkemaan. Näin en muista aikaisemmin käyneen. Kesät talvet se on ollut raollaan.

Sitten itsenäisyyspäivän lumikaaos aiheutti kävelyreitin pakkomuutoksen. Tavallinen reittini Etu-Töölön pikkukatuja pitkin keskustaan oli tukossa. Jalkakäytävät olivat auraamatta, olisi pitänyt kahlata polvia myöten nietoksessa. Runeberginkatu oli jotenkuten aurattu, joten siirsin kulkuni sinne, vaikka ei sekään hyvässä kulkukunnossa ollut.

Kampin keskuksen nurkalla tuntui, että on syytä siirtyä sisäväylälle. Pitkä ikävä halli, jota pitkin kuljin kohti Narinkka-toria. Vähän ennen ulos joutumista käännös oikealle ja kapeaan kiemurtelevaan käytävään, joka johtaa Forumiin.

Puolivälissä käytävää on absurdi kummajainen, jota en ymmärrä. Yhtäkkiä käytävällä on edessä lyhyet liukuportaat ylöspäin. Niiden jälkeen muutama askel tasaista ja sitten on samanmittaiset liukuportaat alaspäin. En ymmärrä syytä, miksi tarvitaan sellaiset, vaikuttaa kiusanteolta. Minkäpä teet, kiertää ei voi. 

Forumissa menen kahdet liukuportaat alaspäin, aivan pohjakerrokseen, ja sieltä jatkan edelleen maanalaista käytävää kohti asematunnelia. Siellä Jehovantodistajasetä on aina vakiopaikallaan myymässä lehtiä. Jatkan kompassiaukion kiertäen Ateneumin suuntaan, edelleen katutason alapuolella. Vasta Makkaratalon reunalla joudun nousemaan ulos, mutta siinäkin vain ylittääkseni Keskuskadun, sillä World Trade Centerin läpi pääsen sisäkäytävää pitkin. 

Ulos joudun menemään vasta Mikonkadun ja Yliopistokadun kulmassa, ja siitä on matkaa työpaikalle enää muutamia satoja metrejä, Senaatintorin ohi.

Tällaista oikoreittiä en ole ikinä ennen käyttänyt, mutta nyt on ollut melkein pakko, jos aion kävellen päästä perille. Jalkakäytävät ovat monin paikoin tukossa.

On ilmoja pidellyt. Vielä reilu neljä kuukautta sitten näytti ihan hyvältä, kuten kuvassa näkyy. Siinä Terhi ennustaa ihan hyviä kelejä (klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Yksi vuosi

Dessun blogilla on tänään juhlapäivä. Se täyttää yhden kokonaisen vuoden. Sitä tässä juhlin.

Kuten tunnettua, Dessu on vähän yllytyshullu. Hänet saa ryhtymään kaikenlaisiin kummallisiin puuhiin, jos vain yllyttäjällä on kykyä puhua hänet vakuuttuneeksi. Niin tässäkin kävi.

Blogista on tullut varsin erilainen kuin alussa kuvittelin. Tästä oli tarkoitus tulla pienten, muutaman rivin pituisten kirjoitusten sarja, satunnaisten mieleenjuolahdusten ja ajankohtaisten tapahtumien ja mielipiteiden nopea kommenttipalsta.

Ei tullut.

Kuvittelin, että lisäilen kirjoituksia ehkä yhden tai korkeintaan kahden viikkovauhdilla. Sillä vauhdilla olisin päässyt korkeintaan sataan kirjoitukseen vuodessa, sillä selvää oli, että kesällä en kolmeen kuukauteen tietokoneeseen koske. Myös useita ulkomaanmatkoja oli tiedossa, eikä niidenkään aikana blogeille jää aikaa. Eikä viikonloppuisinkaan, sillä olen lähes aina menossa.

Tuli 183 tekstiä. Keskimäärin joka toinen päivä (tai siis joka toinen yö). Olen hämmästynyt, ei niin paljoa pitänyt tulla, eikä varsinkaan näin pitkiä.

Lukijoita on kertynyt runsaasti, kuten sivun reunassa alhaalla oleva laskuri kertoo. Kaiken lisäksi laskuri alkoi raksuttaa vasta huhtikuussa, kun en aikaisemmin hoksannut sitä siihen laittaa. Lukijoita on viime aikoina ollut päivässä keskimäärin 30 - 40, suuri osa aika vakituisia.

Yksi kirjoitus (ja varsinkin siihen liittyvä kuva) tuottaa lukijoita sivuilleni ylivoimaisesti eniten. Sen sivun aihe on malliesimerkki siitä edellä mainitusta Dessun yllytyshulluudesta. Hakukoneiden sanat ”alaston”, ”naisia nakuna”, ”paljas peppu” ja muut vastaavat johtavat kirjoitukseeni, joka ilmestyi 29. huhtikuuta 2010. Tunnelmaan sopivasti siis vapun aatonaattona. Erityisen usein Googlen kuvahaku näyttää johtavan toiveikkaan etsijän katsomaan tallennustani.

Vaikutelmaksi tulee kuitenkin, että hakijat eivät taida olla aivan tyytyväisiä sivuni antiin, sillä Stat Counter näyttää, että juuri kukaan heistä ei jää sivuilleni pientä hetkeä pidemmäksi aikaa. Harmittaa, jos tuotan toiveikkaalle etsijälle pettymyksen. Minun pitää kai harkita tarjontani laajentamista tälle innosta hehkuvalle ihmisjoukolle.

Alkusyksystä lisäsin You might also like -linkin. Se on osoittautunut tehokkaaksi, sillä moni lukija näyttää käyttävän sitä. En ole ehtinyt perehtyä, voiko sen valintoihin jotenkin vaikuttaa. Minusta näyttää, että se tarjoaa aina samoja sivuja luettavaksi ja unohtaa harmillisesti suurimman osan vanhoista kirjoituksista.

Kiitän lukijoita kiinnostuksesta. Erityisen suuri kiitos kommentteja esittäneille. Pahoittelen, etten läheskään aina ole ehtinyt vastata kommentteihin. Luen ne kyllä aina, mutta yleensä vasta myöhään yöllä, sillä päiväsaikaan minulla ei useinkaan ole tilaisuutta katsoa, mitä täällä blogimaailmassa tapahtuu.