perjantai 3. joulukuuta 2010

Toimenpiteitä hyvinvoinnin edistämiseksi

Dessu yritti kireiden pakkasten päivinä käyttää hyväkseen luonnon tarjoamaa mahdollisuutta raikastaa huusholliansa. Kannoin suuret matot ja vuodevaatteet ulos ja siirsin vaatekomeroissa kiikkuvia vaatteita parvekkeelle yöksi. Vanhimman sohvan patja ja tyynyt joutuivat myös kokemaan arktisen yön. Tavoitteena oli karkottaa kutsumattomia vieraita. Jostain muistan lukeneeni, että vuodevaatteisiin ja muuhunkin ilmestyy helposti pölypunkkeja. Ne eivät näy eivätkä ole haitallisia, mutta eivät silti ole toivottavia kotieläimiä. Muutama tunti pakkasessa riittää häätämään ne pois.

En tietenkään tiedä, onko niitä ollut, kun ne eivät näy eivätkä tunnu, mutta varmuuden vuoksi.

Vaatteita siirrellessä yksi pukupussi antoi aihetta erityisen mietteisiin. Se sisältää frakkipukuni. Se on joutunut olemaan pussissaan koko vuoden käyttämättömänä. Eikä uutta käyttöä ole näköpiirissä. Edes itsenäisyyspäivän vastaanotolle ei ole kutsua kuulunut. Onkohan Itella sählännyt kutsukirjeen johonkin väärään osoitteeseen?

¤ ¤ ¤ 

Torstaipäivänä töiden jälkeen poikkesin Aurora Karamzinin museoon katsomaan valokuvanäyttelyä. Museo sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Finlandia-talon ja uuden musiikkitalon välissä, ja valokuvataide on minun mieleeni, aivan erityisesti vanhaa Helsinkiä esittävät kuvat. Viime talvena samassa museossa oli Signe Branderin kuvien näyttely, josta kirjoitin täällä 10. huhtikuuta (”Vanha herra ja minä”).

Nyt kuvat ovat paljon uudempia, vuosilta 1969 - 1979, kuvaajina Simo Rista ja Eeva Rista. Näyttelyn nimi on ”Asfalttia ja auringonkukkia”. 

Hieno näyttely, todella vaikuttava. Tunnelmaa parantaa se, että kuvat Helsingin kaduilta ja pihoilta ja tapahtumista esittävät suurelta osin sellaisia kohteita, jotka olen itsekin nähnyt ja joiden aikakauden olen itse elänyt.

Kokemus ei lopu siihen, kun lähtee Hakasalmen huvilasta ulos. ”Asfalttia ja auringonkukkia” on myös nettinäyttely, ja siellä on kuvia paljon enemmän kuin museon seinille mahtuu. Lisää kuvia luvataan sitä mukaa kun niitä digitoidaan.

Liitteenä olevassa kuvassa on aiheena Chile-solidaarisuuskonsertti syksyllä 1974, kohta sotilasvallankaappauksen jälkeen. Konsertti pidettiin vanhassa messuhallissa täällä Töölössä, Mannerheimintie 17:ssä. Olin paikalla itsekin. Klikatkaapa kuvaa suuremmaksi ja katsokaa kuvan vasemmassa laidassa katsomon eturivissä näkyvää niskaa. Minä, Dessu, se en ole, mutta saatatte tuntea miehen, vaikka kasvot eivät näy.
Liitän tähän näyttelyn tiedot:


Näyttely Hakasalmen huvilassa
Simo Ristan ja Eeva Ristan Helsinki-valokuvia 1969 – 1979
14.10.2010 – 27.2.2011
Mannerheimintie 13
ke–su 11–17, to 11–19
VAPAA PÄÄSY
Nettinäyttelyyn pääset tästä:

http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/   tai    
http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi/ 

torstai 2. joulukuuta 2010

" ne talot ovat tyhjentyneet..."

Pakkasella tulee kaipuu kesään. Muistoihin nousee tapauksia niiltä päiviltä, jotka olivat täysin toisenlaisia kuin pimeä ja hyytävä nykyhetki.

¤ ¤ ¤ 

Viime kesänä Dessu ajoi Kuopiosta Jyväskylän kautta Längelmävedelle. Kesän kuumimmat päivät olivat juuri silloin laskeutuneet yllemme. Kyydissä oli Dessun kahdeksanvuotias tyttärentytär Sohvi, joka oli saapunut Brysselin-kodistaan isoisiensä luo kesänviettoon. Tästä ajomatkasta kirjoitin äskettäin.
(ks. 16. syyskuuta julkaisemani kirjoitus ”Aarretta etsimässä”).

Olennainen yksityiskohta matkanteossa oli sopimus, että pysähdymme uimaan jokaisessa tien varrella näkyvässä järvessä. Niitä riittikin.

Vähän Jyväskylän jälkeen poikkesimme reitiltä syrjään. Se oli minun ideani, sillä halusin näyttää Sohville erään vanhan syrjäisen talon, jossa vietin monta kesäistä viikkoa pikkupoikana. Vanha sukulaistalo on nyt ollut jo neljännesvuosisadan asumattomana ja asukkaat kymmenkunta vuotta haudassa. Talo on vielä jotenkuten pystyssä mutta se on surullinen näky. Pihamaa ja pellot ovat pöheköityneet, paikat repsottavat, ihmiselämän merkit ovat poissa. 

Pihakivellä istuen Dessu kertoi Sohville muistojaan.

Talossa asui Esko, viisikymppinen vanhapoika, äitini sukulainen. Hänellä oli muutama lehmä, hevonen, lampaita, kanoja, koira ja kissa. Hänellä oli myös piika, Hilja. Kotona muistan puhutun, että Hilja on jotenkin ”elää synnissä”.. En oikein ymmärtänyt vaikka sanan merkitys olikin alakoulun uskonnontunneilla tullut hämärästi selvitetyksi.

Muistan hetken, kun minut tuotiin kesänviettoon. Oli ilta, Hilja teki voileipiä. Hän halkaisi ruisleivän ja levitti paksulti voita palasten päälle. Maidon hän haki ulkokellarista, ”kuopasta”. Sitten Hilja sanoi hiljaisella äänellään: ”Siunaa Jeesus ruokamme”, vaikkei itse syönytkään. Hilja katseli vierestä kun minä ja Esko söimme leipiä. Hilja oli nimensä mukaan lähes puhumaton ihminen - luulin nimen tulleen siitä. Leipä ja maito maistuivat niin että muistan maun vieläkin. Kaupungin kauppamaito ei vetänyt vertoja.

Tuvassa oli hirsiseinät, ja sitä kiersi leveä hirsipenkki. Yhdellä seinustalla oli leivinuuni. Seinällä riippuivat vierekkäin enkelitaulu ja mandoliini ja iso kehystetty taulu, jossa oli vanha partainen mies, vähän kuin joulupukki. Piirongin päällä oli pienempiä kuvia, yhdessä minä vanhempieni kanssa.

Esko-setää ei paljon näkynyt. Hiljainen hänkin oli ja touhusi enimmäkseen ulkotöissä. Hilja hoiti sisätyöt ja eläimet. Hilja opetti minut lypsämään. Ei siihen sanoja juurikaan tarvittu. Sain sanattoman mallin ja kärsivällisen opastuksen. Opin sen taidon ihan oikeasti, uskoisin osaavani vieläkin, vaikka en ole vuosikymmeniin päässyt kokeilemaan. Tuvassa oli myös veivattava vekotin nimeltä separaattori. Hilja näytti, mitä sillä tehdään. Oli myös kirnu. Sillä tehtiin se leivän päälle levitetty herkullinen voi.

Eskon kanssa pääsin kalastamaan. Lähellä oli järvi ja saunarannassa oli hyvältä tuoksuva soutuvene - siinä oli sama tuoksu kuin Jyväskylän rautatieasemalla. Vuorotellen soudimme, vuorotellen vedimme pitkääsiimaa tai nostimme katiskat. Rannalla oli pöytä, jolla Esko perkasi kalat, ja kissa istui vieressä odottamassa syötävää. Perkaamistaitokin olisi ollut hyvä oppia, mutta niin ei käynyt. Eskosta ei ollut opastajaksi - hän teki itse.

Kissan nimi oli Nallikka ja se oli jotenkin äkäistä sorttia. Syliin sitä ei saanut, se tappeli vastaan ja pakeni aitan alle. Kerran se raapaisi minua pahasti kädensyrjään. Siinä näkyy vieläkin arpi yli puolen vuosisadan takaa.
Totuin elämään ja kulkemaan talossa, sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Navetta ja talli olivat mieluisia, aitat ja riihi olivat jännittäviä tutkimuskohteita. Vain yksi paikka oli suljettu, sinne oli ovi kiinni. Se oli tuvan viereinen huone. Ovenraosta näin, että siellä oli vaaleat tapetit ja leveä sänky, sinne Esko ja Hilja menivät nukkumaan. Minä asuin vinttikamarissa. Sinne mentiin eteisestä jyrkkiä portaita. Ne olivat niin jyrkät, että Hiljan oli niitä paha nousta. Ylhäällä oli vaikka mitä vanhaa tavaraa. Siellä minä makoilin pienen ikkunan ääressä ja luin Pekka Lipposia.

Ruoaksi Hilja laittoi yleensä perunaa ja soosia. Se maistui. Iltapäivällä pidettiin kahvipaussi, mutta minulle ei kahvi maittanut, Hiljan leipoma pulla kyllä maittoi. Kahvin tilalle minulle kaadettiin isosta lihavasta pullosta vaarinkaljaa. Se vaahtosi ja maku jäi mieleen. Esko tarjosi välillä askista vanhanpojanpastilleja - tai ”-pastillereita” niin kuin hän itse sanoi. Hän kun oli sellainen vanhapoika. Ne olivat valkoisia soikeita, eivät kovin hyviä, mutta kyllä niitä söi. Hilja tarjoili joskus herkuksi sokeripalan.

Ainoa kerta, kun Esko innostui puhumaan, oli silloin kun kysyin, kuka se joulupukin näköinen setä siinä taulussa on. Hilja meni pois mutta Esko alkoi kertoa, että ei se ollut sukulainen vaan ulkomaalainen mies, joka on köyhien ihmisten puolella kaikkia ilkeitä herroja vastaan. Hyvä mies, joka on kirjoittanut paljon viisaita kirjoja. Se mies lupaa antaa valtaa työmiehille. Ja myös naisille, sitä muistan Eskon erityisesti painottaneen.

¤ ¤ ¤
Muistelin Sohville oloani tässä talossa, kun istuskelimme siinä pihakivellä. Sisälle emme päässeet, sillä ovi ja ikkunat oli laudoitettu kiinni, mutta osoitin kellarikuopan, josta Hilja haki maitoa, osoitin aitanalusen, johon Nallikka meni karkuun, näytin haavan arven kädenreunassani. Näytin vintin ikkunan, jonka ääressä luin Lipposia. Näytin, missä ennen oli riihi ja aitta. Sitten menimme rantaan. Saunaa ja venettä ei enää ollut mutta järvi on. Kävimme uimassa ja sitten jatkoimme matkaa kohti nykyaikaa.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Muodissa mukana

Talvi jatkuu, ja sporttisuudessa vauhtiin päässyt Dessu ajoi kehätien varrella sijaitsevaan ostoshelvettiin hankkimaan itselleen uudet sukset. Vanhat ovat 1970-luvun alusta. Hyvät ne kyllä ovat ja kauniit myös mutta eivät oikein muodikkaat, joten syy uutuushankintaan on imagon kohottaminen.

Samalla piti ostaa myös uudet monot, sillä 70-lukulaiset eivät ole rakenteeltaan kelvolliset uusiin siteisiin. Inhottavaa kytkykauppaa, mutta minkäs voin, markkinaveijarit ovat näin suunnitelleet ja iso bisnes pyörii. Samaan syssyyn ostin vielä porkat.

Nyt ei puutu muu kuin hiihtämään lähtö. Näin kylmällä kuin tänään (- 14) en matkaan lähde, se voisi olla turmiollista tottumattomalle. Sen sijaan piipahdin Elitessä.

Nyt herää hankalia kysymyksiä. Pitäisikö minun hankkia pitkälahkeiset kalsarit? Onko 70-lukulainen anorakkini muuttunut imagohaitaksi, joka pilaa muotisuksien antaman nuorekkaan vaikutelman. Tai mustat hiihtohousuni, sellaiset, joissa kuminauha kiertää lahkeensuusta jalkapohjan ali. 

Tumppuja minulla on useita. Villasukatkin löysin kaapin perukalta, en tiennyt sellaisten olemassaolosta. Ne olisivat olleet tarpeen äskettäin kun kiduin flunssan kourissa. Piponi on kyllä tyylikkään musta ja nuorekas. Olen nähnyt televisiossa, että juuri samanlaisia on yläasteen pojilla oppitunneilla ja ruokailussa.

Hiihtolatua ei valitettavasti Töölöntorilla ole. Saariselän koulutuspäivillä viime viikolla latu alkoi hotellin oven   edestä, mutta Helsingissä joudun kävelemään sukset kainalossa aika pätkän kadulla. Menen Runeberginkatua  alamäkeen Oopperan risteykseen, siitä Mannerheimintien yli, Kisahallin editse Stadionin parkkiaukiolle ja siitä Urheilukatua jalkapallostadionin ohi Nordenskiöldinkadulle. Siitä käännyn oikealle ja etenen vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Siitä alkaa latu.

Keskuspuiston polkuja pitkin voin hiihtää kuinka pitkälle tahansa, vaikka takaisin Lappiin. Viime talvena hiihdin Maunulan majalle, joka tosin oli silloin suljettu. Paluumatkan tein kyllä häpeällisesti bussilla, sillä viiden kilometrin taival lipsuvilla suksilla uuvutti. Uudet sukset eivät lipsu, näin myyjä vakuutti.

Kuvassa näemme markkinamiesten katteettomia tyrkytyksiä vuodelta 1926. Klikkaa kuva suuremmaksi.