Eeva ja omena, osa 2

Eilisessä postauksessa Dessu kertoi kokemuksiaan auton katsastuksesta. Ensi viikolla Dessu menee taas katsastukseen, ja se onkin vaikeampi selvittää kunnialla. Nyt katsastetaan Dessu itse.

Menen puolivuotistarkastukseen tohtori Eevalle. Viimeksi kävin huhtikuussa  ja kirjoitin kauhukokemuksesta blogin.

Eeva-tohtori piti silloin vakavan puhuttelun. Aiheina olivat mm. paino, verenpaine, kolesteroli, ravinto, rasva, kasvikset, alkoholi ja liikunta.

Tohtorin määräys oli, että ”kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena”. (Tässä siteerasin itseäni puolen vuoden takaa.) 

¤ ¤ ¤
Miten on Dessu noudattanut tohtorin puhuttelua?

Kaljalla käyntejä en ole tainnut merkittävästi vähentää. Iltakävelyt ovat sen sijaan lisääntyneet. Kävely on muutenkin runsaanpuoleista, sillä kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan päivittäin molempiin suuntiin, ellei aivan kauheasti sada. Tosin pysähdyn usein paluumatkalla Kymppikirjastoon tai Akateemiseen. Pysähdyksiin liittyy yleensä kahvilassa poikkeaminen, mutta pullasta olen luopunut. Päivittäistä liikuntaa olen siis jatkanut ja tehostanutkin. Kesällä Längelmävedellä oli kyllä huono aika. Kun lämpötila huiteli kolmessakymmenessä viikkokaudet, liikunta ei juolahtanut mieleen. Silloin istuin lepotuolissa terijoensalavan alla ja luin.

Yhdessä asiassa olen noudattanut Eeva-tohtorin ohjetta kirjaimellisesti. Iltapäiväkahvitauolla Vuorovarausliiton henkilökunnan kuppilassa olen nauttinut jokaisena päivänä kahvin ja omenan, en munkkipossua. Kahvila-ruokasalin viehättävä Aino-rouva on ihan minua varten ruvennut pitämään tarjolla omenia. Siitä hänelle kiitos. 

Kesällä ostin omenat paikallisesta myymälästä ja loppukesästä nappasin ne kesäkotini ikivanhoista puista. Ne eivät kuitenkaan ole kovin hyvänmakuisia. Hyvää mehua niistä kyllä saa.

Eevat ovat historian alkuhämärästä asti ohjanneet miehiä nauttimaan omenia. Nykyisin ne ovat hyvin suositeltavia, historian ensimmäisen Eevan aikoihin ne olivat kiellettyjä aineita.

Ovatko omenat tepsineet? En tiedä, sillä en ole huhtikuun jälkeen käynyt vaa´alla, vaikka sellainen makuuhuoneen nurkassa onkin. Vaaka on yksi iljettävimmistä keksinnöistä, minkä insinöörit ovat koskaan tehneet. Nyt lähipäivinä sitä on kuitenkin pakko käyttää, jotta osaan Eevalle sanoa lukeman. Toivottavasti lukema on kohtuullisempi kuin huhtikuussa. Silloisen lukeman mukaan minun pitäisi pituus- / painotaulukon mukaan kasvaa ainakin 10 cm, jotta lukemat olisivat rinnakkain laitettuina ihanteelliset.

Eeva ja omena:  tarina jatkuu  täällä .

Pitäisikö osata?

Dessu kävi tänään katsastuksessa. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, Dessun Toyota kävi ja Dessu itse toimi vain kuskina. Läpi meni.

Katsastustilanne on aina samalla tavalla kiusallinen. Tuntemattomia äijiä seisoskelee kahvimuki kourassa odotuspuolella ja seuraa silmä tarkkana autoja ronkkivia katsastusmiehiä. Katsomon puolella kasvaa sisäinen yhteishenki ja solidaarisuus. Kaikki vaikuttavat autojen asiantuntijoilta. Yksi selittää, miten oli asentanut Volvo Amazonin kampiakselin nupin ja toinen kertoo, miten hankalaa oli uusia Fiatin katkojan kärjet ja kolmas valittaa, miten vaikeassa loukossa sijaitsee Datsunin jarrujen kengät ja neljäs leuhkii, miten oli näppärästi onnistunut vaihtamaan Rellun jakohihnan. Heti kaikki ympärillä seisojat tietävät ongelman ja selostavat omat kokemuksensa. Kannattaisi ensin vääntää edessä oleva vasemmanpuoleinen pultti löysemmälle, kannattaisi ensin avata akkua kiinni pitävät ruuvit, kannattaisi ottaa jakoavain käyttöön ja heittää se auton mukana tullut 12 millin vääntöavain jorpakkoon, niin mahtuu paremmin vääntämään.

Tätä miesten keskistä solidaarisuusneuvontaa Dessu kuuntelee mutta ei osallistu. Hörppii vain nolona kahvia pahvimukista. Tällaisia asioita hän ei osaa - hädin tuskin tietää, mistä nupista nykäistään, kun pitää saada nokkapelti auki. Työkaluja hänellä on vain saha, kirves, vasara, hohtimet, taltta, pora, höylä, mittanauha ja rautakanki, ja nekin kaikki ovat maalla kesäkodin varastossa. Ei niille olisi käyttöä Töölössä. Puukko on kyllä kaupungissakin, mutta Toyotan asentamiseen se on huono.

Dessu kuuli äijäporukan yksimielisen tuomion autojen merkkihuolloille. Juuri sellaiseen Dessu oli suuressa ymmärtämättömyydessään katsastuksen alla erehtynyt Toyotansa viemään. Pakoputkesta tuleva savu siellä mitattiin, tuulilasinpyyhkimet uusittiin ja jotain kiristettiin. Maksoi yli kaksisataa. Yritin kuunnella, mihin viisaampi olisi autonsa vienyt mutta en päässyt käsitykseen.

Tällaiset asiat jokaisen miehen pitäisi osata. Naisilta osaamista ei oleteta. Liikennesääntöjen osaamista sen sijaan vaaditaan ainoastaan autokoulussa ja inssiajossa. Sen jälkeisestä osaamisesta ei ole väliä.

Dessulla on ollut ajokortti yli 40 vuotta. Ainuttakaan sakkoa tai rikemaksua ei ole kohdalle osunut. Siitä olen ylpeä. Yksi parkkisakko on tullut. Se tuli kesällä 1999 Tampereella Tammelan jalkapallokentän lähellä Salhojankadun laidalla, kun en huomannut muuttuneita kieltoja. Harmitti pitkään mutta olen toipunut.

Seuraavaksi pitäisi viedä Toyota nastarenkaiden vaihtoon. Kerran olen sen tehnyt itse. Toista kertaa en ryhdy.

Kadotettu taidelaji

Minulla oli ajastintallennuksessa perjantai-iltana Yle-Teemalta tullut elokuva ”Palaa, palaa” (Hori, má panenko - 1967). Yhtään en tiennyt / muistanut, mikä elokuva on kyseessä. Vain ohjaajan nimi (Milos Forman) antoi viitettä. Kyseessä oli siis merkittävän ohjaajan varhaisteos, jonka hän teki kotimaassaan Tšekkoslovakiassa juuri ennen traagisia tapahtumia, jotka ajoivat hänet pois maasta työskentelemään ulkomailla. Myöhemmin syntyivät mm. ”Yksi lensi yli käenpesän” ja ”Amadeus”.

Jyväskylästä palattuani aloin katsoa elokuvaa. Muutamassa minuutissa tuli muistikuvia kaukaa menneisyydestä: tämänhän olen tainnut nähdä ennenkin. Vähitellen muistikuvat tarkentuivat. Teatteri oli Bio Rex. Esitys kuului teinien elokuvakerhon sarjaan. Kävin siellä silloisen tyttöystäväni kanssa. Aika oli joskus 1970-luvun alkua.

Ei elokuva mikään suuri mestariteos ollut, ihan kelvollinen kuitenkin. Katsellessa nieleen nousi enemmänkin mietteitä elokuvakulttuurin muutoksesta. 

Vielä 1970-luvulla oli teinien elokuvakerhoja. Bio Rex on suuri sali, ja se oli täynnä helsinkiläistä teininuorisoa. Dessu ei itse silloin enää ollut teini mutta hän oli kerhon jäsen yhden sellaisen seuralaisena. Kuvitelkaa, hyvät blogin lukijat. Suuri sali täynnä teinejä katsomassa tšekkoslovakialaista tuntemattoman ohjaajan elokuvaa. Nykypäivänä sellainen olisi mahdotonta - eikä vika ole uudemman tšekkiläisen elokuvan laadussa.

Dessu muistaa käyneensä niihin aikoihin saman seuralaisen kanssa monessa kerhon esityksessä. Oli Godardin, Truffaut´n, Rossellinin, Bergmanin, Buñuelin ja monien muiden ohjaajien teoksia. Ja aina oli suuri sali täynnä nuoria katsojia.

Entä nykyisin? Onko nuorisoa menossa katsomaan elokuvaklassikkoja? Tuntevatko nuoret niitä?

Eivät varmasti.

Jos jossain niin tässä kaupallisuus on jyrännyt taiteen yli. Kyllä elokuvissa edelleen käydään, mutta tarjolla on vain amerikkalaista actionia tai uusimmalla tekniikalla täytettyä rymistelyä. Taidemuotona elokuva on hukattu. Lukion opetussuunnitelmaan elokuvan historia ei kuulu.

Surullista. Muille taiteille ei ole käynyt yhtä huonosti, ainakaan vielä, mutta varokaa. Bisnesmiehet vaanivat.