Virnuileva kiduttaja

Anita tuli kaupungilla vastaan. Emme olleet pariin vuoteen tavanneetkaan, joten menimme kuppilaan kahville kuulumisia kyselemään. Anitan kanssa mennään aina tavattaessa kahville. Niin kiirettä ei tulekaan, ettemme ehtisi.

Anita aloitti kuten aina:      

”No, oletko ollut kidutettavana?”

Tässä kohdassa tarkkaavainen blogin lukija oletettavasti valpastuu. Jos arvoisien lukijoiden joukossa sattuu olemaan esim. Supon agentteja, voi herätä suorastaan epäluuloja Dessun henkilöllisyydestä. Siksi vannon kautta kiven ja kannon ja muunkin kunnian, että en kuulu Al Qaidaan enkä ole koskaan ollut lähelläkään Quantanamon terroristivankilaa. Joten rynnäkköä Töölöntorin kulmalla sijaitsevaan kotiini ei ole tarpeen käynnistää, Anita tarkoitti aivan muuta kidutusta.

¤ ¤ ¤

Kaupunki, jonka kahvilassa edellä mainittu kysymys esitettiin, on Jyväskylä. Dessu vietti siellä viikonlopun. Se on kotikaupunkini, asuin siellä ikävuodet nollasta kahteenkymmeneen. Anita asui kotini naapurissa. Hän oli yksi lapsuuteni leikkitovereista, minua ehkä vuoden verran vanhempi.

Anita oli tytöksi kummallinen: hän osasi urheilla ja pärjäsi pojille. Korkeus- ja pituushyppy sujuivat, jopa seiväshyppy, samoin jalkapallo. Uimalan hyppytornista hän uskalsi hypätä 10 metristä. Juoksuissa kukaan meistä pojista ei pärjännyt hänelle. Rekkitangolla hän oli hurja: kun me pojat uskalsimme heittää neljänneksen, Anita ei arkaillut vaan heitti puolikkaan. (Ovatkohan nimitykset oikeat? Neljännes tarkoitti polvitaipeista pää alaspäin kiikkumista, vauhdinottoa heilurina ja hyppäystä siitä jaloilleen maahan. Puolikas tarkoitti istumista rekkitangon päällä, siitä taaksepäin polvitaipeiden varaan heittäytymistä ja siitä vauhdista jaloilleen maahan hyppäystä.)

Yhtenä kesänä - olimme noin 12-vuotiaita - innostuimme leikkimään rosvoa ja pollaria. Minä ja naapurin Heikki olimme rosvoja, Anita oli poliisi. Juostiin pitkin pihoja, pojat karkuun ja Anita perässä. Rosvo jäi satimeen kun poliisi sai kosketuksen.

Kiinni saamansa rosvon Anita talutti päämajaan. Sellaisena toimi Heikin kodin autotallin vintti. Se oli vaikeapääsyinen ja matala loukko, jonkinlainen romuvarasto, jonne noustiin viereisen puuliiterin pinojen yli tikapuita pitkin ja pienestä luukusta sisään. Anita juoksi meidät kaksi rosvoa helposti kiinni, ja sen jälkeen ei auttanut mikään. Piti totella mitä poliisi käski.

Päämajassa poliisi luki syytteet virallisella nuotilla ja vaati tunnustuksen. Kun tunnustus oli saatu, seurasi rangaistua. Anita itse muodosti sekä tuomiovallan että toimeenpanovallan. Rangaistus oli aina kidutus.

Kidutuksessa oli kolme vaihetta 1) vaatteet pois ja huppu silmille 2) seisomaan pylvään viereen ja kädet selän takaa pylvään ympäri narulla kiinni 3) Anitan korkeimman omakätisesti suorittama julma kokovartalokidutus.
Siinä me Heikin kanssa seisoimme pylväisiin kytkettyinä kidutettavana monta kertaa sen kesän aikana. Anitan kidutus oli parasta mitä tiesin. Sitä piti saada lisää. Kulmakunnan muille pojille ei kerrottu - olisi voinut tulla tungosta rosvojoukkoon. Me halusimme hoitaa kidutukset ihan vaan omassa porukassa.

Mutta tuli päivä, jolloin olimme taas Heikin kanssa pyytämässä Anitaa leikkimään rosvoa ja pollaria. Anita ei halunnutkaan. Hän sanoi, ettei hän koko kesää jaksa kiduttaa. Lisäksi hänellä oli alkamassa uimakoulun maisteritutkinto.

¤ ¤ ¤
Kahvilassa vastasin Anitan kysymykseen, että eipä ole valitettavasti osunut kidutuksia kohdalle. Näin olen vastannut aina, kun hän on vuosien varrella saman kysymyksen esittänyt.

Kukapa kiduttaisi, kun Anita lopetti. Heikki poistui jo pari vuosikymmentä sitten autuaampiin kidutuskammioihin - ehkä siellä enkelit hoitavat homman? Päämajakin on purettu. Mutta Anita sen kun jaksaa virnuilla.

(Kuva: Aulikki Oksanen kuvitusta kirjassa Piispa Henrikin sormi.

Huulipunaa

Dessu on aina ollut naiskauneuden ihailija. Kukapa mies ei olisi? Ihailu ei ole vähentynyt kypsemmälläkään iällä.

Tässä tarkoituksessa Dessu ei malta olla lähettämättä yömyöhällä ranskalaisten vieraiden asiakastapaamisesta kotiin palattuaan suomalaisten naislukijoidensa iloksi ja hyödyksi ohjeita, joilla kauneuden määrää entisestäänkin lisätään.

Blogin mieslukijat älkööt pahastuko tällaisesta yksipuolisuudesta. Saattaa tämä koitua teidänkin iloksenne.

Kansakoulussa opittua

Dessu on kerännyt kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle kaikenlaista tavaraa - liian kanssa, sanoisi moni. Mutta siellä on hyvin tilaa, on luhtiaitta, jossa iso yläkerta. Sinne mahtuu. Dessu on tunnetusti vanha nostalgikko, jonka on vaikea luopua mistään.

Kokoelmaan on kertynyt mm. kansakouluaikaisia käsitöitä. On kaulin, lintulauta, kynttilänjalka, leikkiauto, pannunalusta, taulun kehys - ja jakkara.

Dessulle palautui kesällä mieleen jakkaran valmistusvaiheesta muistiin jäänyt tapaus.

¤ ¤ ¤ 

Dessun opettaja oli isokokoinen mies, hoikka ja harteikas ja ryhdikäs. Hänellä oli hieman kihara tukka, silmälasit ja aina samat vaatteet. Takki oli harmaa, sen sivutaskuissa läpät, kyynärpäissä paikat, rintataskusta pilkisti nenäliina, valkoinen paita, harmaa solmio, housut olivat harmaat, joskus prässätyt, vyö oli musta ja sillä tavalla kulunut, että soljen piikki oli repeyttänyt vyön kahden vierekkäisen reiän välin auki. Sukat olivat harmaat ja kengät mustat, kiiltävät. Hän asui viereisen puukoulun yläkerrassa vaimonsa kanssa.

Opettaja oli tiukka, isoääninen ja pelottava. Usein opettaja oli ”hoitamassa koulun asioita”, hän oli nimittäin johtajaopettaja. Sijaisena oli aina vaimo, ja silloin kuri oli löysää. Tuhmat kuitenkin joutuivat johtajaopettajan puhutteluun opettajainhuoneen kansliaan.

Veistoa opetti koulun vahtimestari. Hänestä ei oikein tiennyt: välillä hän oli hyvin kireä ja helposti suuttuva, mutta lopputunnista hänet saatiin aina pehmenemään, kun hän alkoi kertoa sotajuttuja. Työt pistettiin pois, istuttiin höyläpenkille ja kuunneltiin, miten Tolvajärvellä oli saarrettu, kaarrettu, hyökätty, vyörytetty ja peräydytty. Liitutaululle syntyi karttapiirroksia, joissa oli paljon nuolia. Tunnelma veistoluokassa oli silloin sellainen ”meidän miesten kesken”.

 Veistoluokka oli kellarikerroksessa. Jakkaran valmistamisen piirrokset oli annettu ja tarvittiin lautoja. Lautavarasto sijaitsi saman kellarikerroksen toisessa päässä pitkän käytävän laidalla. Dessu ja luokkatoveri Jouko P. saivat vahtimestarilta käskyn lähteä hakemaan pitkän laudan, josta sahataan sopivan mittaisia palasia.

Lähdimme menemään. Käytävän varrella oli monta ovea, ja meitä kiinnosti kurkistella, mitä ovien takana on. Yhden oven takana avautui portaikko alas. Uteliaita pikkupoikia kiinnostaa sellainen, ja lähdimme kurkistamaan, mitä siellä alhaalla on. Porraskuilu oli ahdas ja tunkkainen. Oli siellä jonkinlainen lamppukin, mutta varsin hämärää. Lämpö lisääntyi alaspäin mentäessä. Portaissa oli käännöstasanne vähän väliä, tuntui että syvälle mentiin. Jännittävää. Aloimme ymmärtää, että siellä on varmaankin koulun pannuhuone.

Yhtäkkiä alatasanteella nurkan takaa näkyy johtajaopettaja. Kauhea säikähdys. Hän huomaa meidät ja karjaisee, että tänne ei saa tulla. Pakenemme portaita ylös ja ahdistus seurauksista iskee sieluun. Olimme luvattomilla teillä ja johtajaopettaja näki meidät.

Haimme kiireesti laudan pinosta ja kannoimme sen veistoluokkaan. Yksi vähäpätöinen yksityiskohta nousi mieleeni. Oliko siellä kellarissa sittenkään pannuhuone? Ehkä siellä on jonkinlainen pesuhuone, sillä johtajaopettaja oli ilman takkia ja valkoinen paita auki ja paidan helmat housujen päällä. No, mistä näitä kellariloukkoja tietää.

Saimme Jouko P:n kanssa tehtäväksi hakea vielä monta lautaa lisää. Yhdellä hakureissulla sieltä kellarin ovesta pujahti ulos se uusi ensimmäisen luokan opettaja, nuori valkotukkainen nainen, joka asuu opettajien asuntolassa ja jolla on pieni mäyräkoira. Hän on niin hymyileväinen ja nauravainen, että hampaat loistavat. Ja hyvä laulamaan, hän hoitaa aina aamuhartauksissa virren, soittaa urkuharmonia ja laulaa niin että katto kohoaa.

Mitähän siellä kellarissa oikein oli? Varmaankin jonkinlainen toinen opettajainhuone.