Luvattomissa puuhissa

Jotkut muistikuvat liittyvät tiettyyn paikkaan. Juuri tällä paikalla sattui kerran kauan sitten niin ja niin.

Dessutomilla kävi äskettäisellä mökkireissulla taas kerran näin. Ajoin ostoksille lähikaupunkiin Orivedelle ja taas pulpahti mieleen eräs vähäpätöinen tapaus kesältä 1969 keskellä tätä pirkanmaalaista kirkonkylää.

Olin silloin 40 vuotta sitten menossa Oriveden Alkoon ostamaan viinejä. Olin kutsunut ystäviä kesämökille Längelmäveden rannalle juhlimaan kesäloman päättymistä. Edessä oli viimeinen lukiovuosi. Ikäni riitti juuri ja juuri Alkossa asioimiseen.

Siinä entisen Alkon (se on eri paikassa kuin nykyinen) portaiden edessä se muistikuva aina iskee, kun ohi kävelen. 

Olin juuri kääntynyt kadulta Alkon portaille, kun tajuntaan iski hätkähdys, joka pisti sekunnin puolikkaassa kääntymään takaisin. Näin sivusilmällä vieressäni uskonnonopettajani.

Siihen maailmanaikaan lukiolainen ei noin vain voinut asioida Alkossa, eikä varsinkaan opettajansa nähden. Siinä oli toisenlainen moraalikoodi. Jos Alkossa ylipäätään asioi, se piti tehdä huomaamatta.

Poistuin siis muina miehinä kohti vastapäistä Valintataloa. Vasta hetken kuluttua tajusin, että opettaja oli reagoinut samoin kuin minä. Hänkin oli menossa Alkoon. Hänkin kääntyi pois huomattuaan tutun.

Tarkkailin tilannetta syrjemmältä. Hetken kuluttua opettaja ilmestyi nurkan takaa ja kuikuili ympärilleen. Kun reitti näytti vapaalta, hän livahti sisään Alkoon. Ulos tullessaan hän taas kurkisteli ympärilleen ennen kuin rohkeni tulla kadulle. Hänellä oli oma kassi, ei Alkon.

Odottelin rauhassa ennen kuin menin tekemään omat ostokseni.

Koulussa muutaman päivän kuluttua tunsin kiusallisia hetkiä kohdatessani hänet. Luulen, että hän tunsi vielä kiusallisempia. Hymyssä näkyi kiusaantuneisuus, se oli enemmänkin irvistys: ”No hei hei, mitäpä sinulle kuuluu?” 

Tajusin silloin, että moraalikoodi taisi olla opettajalle vähintään yhtä vaikea kuin oppilaalle, erityisesti uskonnon opettajalle, pastorille, tulevalle rehtorille. Joutuiko hän raukka asioimaan tällaiset intiimit ostoksensa kaukana kotoa, ettei kukaan nähnyt? Jyväskylän Alkossa pastorin olisi varmasti joku tunnistanut, ja ties mitä huhuja olisi lähtenyt pikkukaupungissa kiertämään. Ja sitten kaiken harmin huipuksi oma oppilas ja rippilapsi sattui ponkeamaan viereen vieraalla paikkakunnallakin juuri sillä hetkellä kun olisi pitänyt olla tunnistamaton. Irvistyshymylle oli perusteita. 

¤ 

90-luvulla suosioon nousi elokuva ”Housut pois”. Siinä joukko työttömiä miehiä perustaa show-porukan, joka strippaa naisyleisölle. Elokuvan pohjalta suomalainen miesryhmä valmisti oman live-esityksensä. Esitys herätti melkoista huomiota.

Eräs naispuolinen tuttavani, luokanopettaja, matkusti Helsinkiin katsomaan esitystä. Pahaksi onneksi televisiokamerat sattuivat paikalle samaan esitykseen tekemään raporttia uudenlaisesta sensaatiomaisesta show-ohjelmasta. Jossakin ajankohtaisohjelmassa näin sitten tutun naaman, joka säikähti kunnolla huomatessaan joutuneensa kameran eteen. Siinäkin tuli hymyirvistys ennen kuin käsi ehti peittämään kasvot.

Pienellä kotipaikkakunnalla tuli kuulemma jälkeenpäin puhetta opettajaneidin harrastuksista. Kulkee vapaa-aikanaan katselemassa alastomia miehiä. Onko se nyt sopivaa lasten opettajalle? 

 ¤

Paras tuntemani irvistyshymy on Chaplinin elokuvassa Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux - 1947). Siinäkin ollaan luvattomissa puuhissa. Päähenkilö pyydystää rikkaita naisia ja tappaa heidät saadakseen rahat. Erään akan hän houkuttelee soutuveneessä järvelle ja aikoo selän takaa sujauttaa köyden kaulaan ja hukuttaa. Akka kuitenkin sattuu vilkaisemaan taakseen juuri sekuntia ennen. Chaplinin viattomuutta teeskentelevä hymyirvistys on vertaansa vailla. Vielä paljastavampi kuin pastorin tai opettajaneidin.

Jet lag

Dessutom on palannut matkoiltaan Töölöntorin laidalle.

Ensin olin monta hellepäivää Längelmäveden rannalla. Siellä kirjoitin päivät ja saunoin illat. Kirjoitustyö paahteessa (auringon, ei saunan) oli tuskaista, sillä Dessutom ei ole erityisempi auringonpalvoja. Sortsit kuitenkin löytyivät lipaston laatikosta. Kesäkodin hellepäivän sijaintini on lepotuolissa suuren Terijoensalavan varjossa. Nyt kuitenkin puusta puuttuivat lehdet, joten varjoa piti hakea vanhan hirsituvan seinustalta. Siinä naputtelin läppäriin parisenkymmentä sivua tekstiä, jota työselosteessa kutsutaan nimellä Muistio (promemoria). Sen loppusijoituspaikaksi tuli klassinen Mercantil-mappi Vuoronvarausliiton arkistossa.

Pysyvämpi muisto työstä jää Nordea-pankin minulle lähettämään tiliotteeseen. Se ei ole vielä tullut, mutta kun se tulee, sen sijoituspaikaksi tulee mappi, jonka kannessa on oravan kuva ja teksti ”Kansallispankki”. Mappi sijaitsee alahyllyllä Töölöntorin huoneiston kirjastossa Runeberginkadun puoleisella seinällä.

Varotoimista huolimatta paistetta pääsi osumaan valkeaan nahkaani sen verran, että Dessu olisi ihon punotuksen osalta voinut tuntea rantaleijonan itsetuntoista ylemmyyttä, elleivät eräät vartalon muut - pysyvämmät - ominaispiirteet vaikuttaisi päinvastaiseen suuntaan.

¤ 

Sitten matkustin virkamatkalle Amsterdamiin. En ole koskaan suostunut pitämään lentomatkustamisesta. Ei se pelkoa ole vaan yleistä vastenmielisyyttä. Lentäminen on matkustamiselle samaa kuin hampurilaisen syöminen kulinarismille.

Olen nuorempana matkustanut paljon. Mieleen jäävimpiä ovat olleet liftausmatkat. Sillä keinoin matkustimme ystävän kanssa kerran 40 vuotta sitten Amsterdamiinkin. Siitä ei matkustamisen nautinto voi paremmaksi tulla. Amsterdamiin pääsy oli viimeiseen asti epävarmaa, yhtä hyvin olisimme voineet päätyä vaikkapa Berliiniin. Kyllä sekin olisi kelvannut.

Juolahti ohimennen mieleen, että olisinkohan vieläkin voinut mennä Tukholman eteläpuolella E4-moottoritien kiihdytyskaistan laitaan tutulle paikalle peukalo pystyssä. Olisiko näyttänyt omituiselta, jos Suomen edustaja olisi saapunut eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokouksen arvovaltaiseen edustajajoukkoon rinkka selässä? Ongelman olisi tuottanut ainakin puvun kuljetus repussa. Liftauskulttuuri on myös muuttunut vuosien varrella. Ei liftareita enää useinkaan näe. Kuuttakymppiä lähestyvä äijä taitaisi jäädä siihen Tukholman moottoritien kiihdytyskaistan laidalle.

Juna on myös Dessun kokemuksessa miellyttävä matkustustapa. Aikoinaan olin muutamana kesänä interrailaamassa. Nuorena sellainen maittoi, enää ei, sillä matkoilla joutui usein yöksi nukkumaan aseman odotushalleissa. Sen sijaan laatumatkustaminen junassa olisi edelleen mukavaa. Muistoissa ovat päällimmäisinä monet yöjunat Moskovaan. Makuuvaunut, teetarjoilut, hilpeät venäläiset seurueet, kohtuulliset yömyssyt… 

Mieliharmi nousee siitä, etten päässyt henkilökohtaisesti kokemaan ”Idän pikajunaa” Pariisista Istanbuliin. Agatha Christie kuvasi sitä unohtumattomasti. Myös Mika Waltari kirjoitti houkuttelevia tekstejä junamatkastaan Istanbuliin.

Tyylikkäin matkustustapa olisi kuitenkin hevosten vetämät vaunut. Tällä en tarkoita sellaisia kyytejä, joita Villin lännen elokuvat esittävät. Niissä intiaanit aina hyökkäävät ilkein aikein matkaajien kimppuun. Ei sellainen meininki sovi Euroopassa. Tarkoitan sellaista matkantekoa, jota Eduard Mörike kuvaa kirjassa ”Mozartin matka Pragiin” (Mozart auf der Reise nach Prag - 1856). Sellainen hyvän matkan pitäisi olla.

Kirjassa Mozart on vuonna 1787 vaimonsa kanssa lähtenyt Wienistä Pragiin johtamaan Don Juanin ensiesityksen. Matkaa tehdään vaunuissa, joita vetää kolme postihevosta.

Elämän huolien ja vaivojen vastapainoksi matkalla pysähdytään viettämään hilpeitä juhlia. Eräänkin kreivin hovissa siro ja koristeellinen hilpeys on päällimmäisenä Mozartin käytöksessä. Hän suutelee daameja kädelle, esittää leikillisiä sutkautuksia ja imartelee laulajatarta, joka esittää hänen säveltämänsä teoksen. Arkipäivää ja huolia ei näy, kaikki on ihanteellista, lähes hurmioitunutta. 
¤ 
Mozartin tavalla matkaa pitäisi nykyisinkin tehdä. Sillä tavalla näkee, kokee ja muistaa matkustaneensa. Lentosuhaaminen ei tuota elämyksiä, tulee vain tympääntyminen.

Väsymys on vaivannut Dessua jo kaksi päivää matkan jälkeen. Sen nimi on kai jet lag?

Harmeja ja kieroutumia

Dessutom tunnustaa kuuluvansa siihen vanhakantaiseen joukkoon, joka ei isommin innostu ryhmätöistä. Sellainen asenne ei ole kunniaksi nykyaikaisessa nuorekkaan dynaamiseksi julistautuneessa työyhteisössä, joka arvostaa yli kaiken vuorovaikutustaitoja.

Dessutomin mielestä dynaamisuuttakin arvokkaampaa on saada työt valmiiksi. Ryhmätyöllä se ei onnistu, ei ainakaan laajahko paperityö, kuten muistio. Kokemukseni mukaan ensin pitää olla yksi, joka kirjoittaa kaikessa rauhassa muistion valmiiksi. Muut sitten lukevat kriittisin silmin ja korjaavat ja täydentävät. Niin tulee valmista. 

Jos sen sijaan porukalla ruvetaan kirjoittamaan, juututaan yleensä jo ensimmäisen virkkeen muotoiluun. Sitten eksytään asiasta, keskustellaan ehkä hyvinkin syvällisiä, mutta muistio ei siinä etene ensimmäistä virkettä pidemmälle. Seuraavassa kokouksessa sitten huomataan, että se ensimmäinen virke kaipaa muutoksia. 
¤ 
Työpaikkani keskeisiin menetelmiin kuuluu pitää kokouksia. Kokouksissa tehdään päätöksiä, ja siinä syntyy paljon tekstiä ja paljon papereita. Tulee pöytäkirjoja, lausuntoja, muistioita, suunnitelmia, kannanottoja, taustaselvityksiä. Mapit täyttyvät.

Joudun usein olemaan kokousten puheenjohtaja. Puheenjohtajan tavoitteena on tietysti päästä järkeviin päätöksiin kohtuullisessa ajassa. Onnistuminen riippuu siitä, kuinka hyvin taustatyöt on tehty. Usein tuntuu, että kokousväen perimmäinen tarkoitus on seurustelu ja tunteiden tuulettelu. Kokouksista tulee näin terapiaistuntoja.

Viime syksynä tein kyynisen kokeilun. Laadimme kokousta edeltävänä iltana sihteerin kanssa tärkeän kokouksen esityslistan, ja sitten laadin koiruuttani myös saman kokouksen pöytäkirjan. Siis ihan täydellisen pöytäkirjan, jossa olivat tehdyt päätökset, aloitteet, jopa kaksi äänestystulosta ja maininta yhteen päätökseen ilmoitetusta eriävästä mielipiteestä. Minä sanelin, mitä pöytäkirjaan kirjoitetaan, sihteeri tuli juoneen mukaan ja kirjoitti.

Pöytäkirja oli siis valmis ennen kuin kokous oli pidetty. Sellaista puheenjohtaja ei tietenkään voinut mainita kokousväelle.

Kokous kesti kolmisen tuntia ja keskustelu oli vilkasta, yhdessä kohdassa jopa kiihtynyttä. Pöytäkirjaamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa yhdessäkään kohdassa. Valmis mikä valmis, ei siihen kokousta olisi tarvittu.

Tuli kyllä mieleen syvällisiä mietteitä kaiken työn ja tohinan mielekkyydestä. Ehkä kokoustohinan syvällisin anti on terapia.

¤

 Useimmat ihmiset kai piirtelevät papereihinsa ajatuksissaan kaikenlaista, kun istuvat kokouksissa, puhelimessa, luennoilla tms. Jostain muistan lukeneeni, että tällaisista töherryksistä paljastuu psykiatrien mielestä piirtäjän persoonallisuus. Freudilainen sielutiede pääsee niissä ihmisen luonteenpiirteiden salaisimpiin sopukoihin, erityisesti seksuaalisiin kieroutumiin. Kaikenpuolisen avoimuuden puolestapuhujana Dessutom liittää tähän joitakin suttutöherryksiään viime aikojen kokouksista. Jos lukijoiden joukossa on psykiatreja tai muita asiaa ymmärtäviä, pyytäisin kommentteja (paitsi siinä tapauksessa, että näistä näkyy sellaisia kammottavia asioita, jotka saattaisivat säikyttää herkkämielistä lukijaa  tai aiheuttaa Dessulle itselleen järkytyksen).

¤

Työtä vieroksuvana luonteena Dessu on kehittänyt itselleen taidon vältellä rasittavia työtehtäviä. Joskus kuitenkin viisaskin käy vipuhun, ja niin on käynyt Dessulle nyt. Kävin itse virittämääni ansaan. Kirjoituksen alussa julistamani ryhmätyötä vastustava oppi koitui vahingokseni, sillä joudun nyt laatimaan laajan muistion ihan yksin. Siitä en selviä piirustelemalla kiemuroita freudilaisten psykiatrien tarpeisiin.

Työ tulee vaatimaan näppäimistön ja kymmenen sormeani usean päivän ajaksi (näppäilen kylläkin vain viisisormisysteemillä, mutta niitä vapaana olevia sormia on vaikea vapauttaa muihin, mukavampiin tehtäviin, kuten blogin kirjoittamiseen). Vetäydyn lähipäivinä läppäri ja aineistotekstit mukanani kesäkotiini Hiljaistenmiestenlaakson suunnalle Längelmäveden rannoille. Säätiedotus lupailee lämmintä, joten uskon voivani työskennellä pihanurmikolla.

Heti Längelmäveden perään on tulossa työmatka Amsterdamiin eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokoukseen. Yritän järjestää pidennetyn työmatkan, jotta ehdin kokousasioiden lisäksi kierrellä katselemassa Amsterdamin kulttuurikohteita. Niitähän siellä riittää. Kaupunki on minulle vanhastaan tuttu.

Näin ollen Dessun blogi on kohta jäämässä tauolle. Palaan kyllä, mutta siihen menee jonkin verran aikaa.