Dessutom oli noin 15-vuotias syttyessään elokuvien lumoon. Samoihin aikoihin innostus syttyi myös kirjallisuuteen ja rock-musiikkiin. Filmi- ja kirjallisuushullu hän on vieläkin, rock on hiipunut ja musiikkikiinnostus siirtynyt kohti klassista.
Elokuvainnostuksen alku oli 60-luvun loppupuolen elokuvakerhossa, joka kokosi Jyväskylän teini-ikäisiä ja opiskelijoita salit täyteen. Toiminta oli vilkasta ja tarjonta korkeatasoista - näin jälkeenpäin tarjontaa voisi luonnehtia jopa huipputasoiseksi, sillä melkoinen määrä elokuvataiteen klassikoiksi osoittautuneita teoksia tuli nähdyksi.
Sama jatkui, kun Dessutom muutti Helsinkiin opiskelemaan. Löytyi Elokuva-arkisto, joka toimi Savoy-teatterissa ja myöhemmin Korkeavuorenkadulla, siinä missä nykyisin on Kom-teatteri. Oli kaupallistakin tarjontaa. Bio-Biossa, siinä missä nykyisin on ravintola Virgin Oil, esitettiin lauantaisin iltapäivällä toivesarjana merkkielokuvia. Sali oli aina täynnä.
Tällä(kin) alalla on tapahtunut kulttuurin murros huonompaan, suorastaan romahdus. Enää ei ole elokuvakerhoja, ei suosikkisarjoja. Klassikkoelokuvia ei enää näe valkokankaalla. Ylen Teema-kanava on hyvä korvike, mutta katselua televisiosta ei voi verrata siihen yhteisölliseen kokemukseen, kun ihmiset kokoontuvat pimeään saliin valkokankaan eteen. Elokuvakerhoissa kokoonnuttiin vielä elokuvan loputtua keskustelemaan koetusta ja jatkettiin usein pienemmissä porukoissa, monesti ihan kahden kesken…
Nykyisin elokuvateatterit ovat enemmänkin nuorison pop corn -paikkoja, joissa taustalla esitetään jotain kaupallista bulkkituotetta.
Dessutom luki äskettäin Virke-lehdestä Peter von Baghin haastattelun, jossa aiheena oli nuorison elokuvallinen yleissivistys. Se näyttää huonolta. Kouluissa elokuvakasvatus ei elä, eikä tarjontaa ole missään.
Elokuvahistorian professori von Baghia pyydettiin haastattelussa laatimaan viisikohtainen lista elokuvista, jotka hän näyttäisi 15-vuotiaille nuorille. Tässä tulos:
1. Risto Jarva: Jäniksen vuosi (”ekologisen näkökulman takia - liikuttava ja kaunis elokuva Suomen luonnosta, kuvaus luonnon ja teknistyvän yhteiskunnan taistelusta, kertomus yksilön vapaudesta”).
2. Carol Reed: Kolmas mies (”herättää mielikuvan siitä, miten sota pirstoo ihmiset”).
3. Jacques Demy: Cherbourgin sateenvarjot (”laulu rakastamisen vaikeudesta. Taivaassa päätetty liitto menee pieleen elämän olosuhteiden takia. Kiinnostava myös siksi, että se on kokonaan laulettu musikaali”).
4. Federico Fellini: La strada (”valtavaa, myytin tasolle ulottuvaa runollisuutta ja voimaa, kaunis satu kolmesta kiertävästä esiintyjästä”)
5. Stanley Kubrick: Tohtori Outolempi (”terävyytensä säilyttänyt, hauska elokuva vakavasta aiheesta, atomipommin uhasta”).
Dessutom pitää Petterin listaa onnistuneena. Siinä on elokuvahistoriallisen näkökulman lisäksi pedagoginen näkökulma, joka ottaa huomioon yleisön kehitystason, kaksi sukupuolta, kotitaustoista johtuvat monimutkaiset soveliaisuusnäkökohdat ym.)
Dessutom jäi miettimään, miten hän jatkaisi listaa. Tässä miettimisen tulos ilman perusteluja.
1. Charles Chaplin: Diktaattori
2. Alfred Hitchcock: Takaikkuna
3. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen
4. Arthur Penn: Armottomat
5. Jean Renoir: Suuri illusio
6. Jaques Tati: Enoni on toista maata
7. Franqois Truffaut: 400 kepposta
8. Billy Wilder: Piukat paikat
9. Fred Zinnemann: Sheriffi
10. Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän
torstai 11. helmikuuta 2010
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Uskoisinko kriitikkoa?
Maanantaina alkuillasta Dessutom kunnioitti läsnäolollaan Akateemisessa kirjakaupassa järjestettyä tilaisuutta, jossa esiintyi amerikkalainen kirjailija James Ellroy.
Muutama päivä sitten (1. helmikuuta) kirjoitin lapsuuteni keräilyharrastuksesta. Aikuisuuden keräily on kohdistunut kirjoihin ja kirjailijoiden nimi- ja omistuskirjoituksiin. Niitä on kertynyt paljon. Nyt Dessutom osti kaksi Ellroyn kirjaa ja halusi niihin kirjailijan nimikirjoituksen.
Maininnan arvoista on, että Dessutom ei ole lukenut yhtään Ellroyn kirjaa ja tietää miehestä vain sen minkä on mediasta lukenut. Kaiken sen perusteella on syntynyt ennakkoluulo: tuskinpa pidän. Yhden kohtalaisen onnistuneen Ellroy-elokuvan olen nähnyt, Brian De Palman ohjaaman Mustan Dahlian.
Nimikirjoituksen metsästys perustuu siis enemmänkin laskelmointiin kuin ihailuun. Näin kuuluisalta kirjailijalta on hyvä saada nimikirjoitus, vaikka ei kirjoista välittäisikään. Onhan minulla pikkupoikavuosilta satamäärin huippu-urheilijoiden nimikirjoituksia, vaikka en urheilustakaan piittaa.
Media kertoo Ellroyn kuuluvan amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuudeen edustajiin. Lajityyppi on tuttu jo 30-luvulta. Kirjojen etsivä on alamaailmassa sujuvasti liikkuva kovanaama. Dessutomilla on arvostava suhde klassikoihin, joita ovat Raymond Chandler, Dashiell Hammett ja James M. Cain.
Mikä pistää nyt epäilemään?
Kritiikeissä kirjoja kuvataan mm. seuraavilla laatusanoilla: ”raadollisia”, ”vainoharhaisia”, ”demonisia”, ”rankkoja”. Kun Ylen toimittaja haastatteli kirjailijaa ja luonnehti kirjoja ”synkiksi”, Ellroy ärähti: ”Väärin väärin! Ne eivät ole lainkaan synkkiä. Ne ovat intohimoisia, viihdyttäviä ja jännittäviä. Ne ovat täynnä rakkautta, seksiä, väkivaltaa, toivoa ja rohkeutta.”
Eivät varsinaisesti Dessutomin sisäisellä asteikolla aivan ykköstasolle yltäviä.
Dessutom tietää omasta kokemuksesta, että ennakkoasenteet ovat välillä - ei aina - pahasti pöpelikköön ohjaavia. Teos pitäisi onnistua kohtaamaan ilman ennakkoasenteita. Tästä minulla on esimerkki reilun vuoden takaa. Stieg Larssonin Millennium-trilogia aiheutti ensin torjuntarefleksin, kun luin esittelyjä. Mutta lukukokemus oli toista. Olenkohan koskaan lukenut lähes kahtatuhatta sivua yhtä vauhdikkaasti.
Ennakkoasenne on syvästi inhimillinen ominaisuus silloin, kun kyseinen tekijä on jo tullut tutuksi aiemmilla töillään. Tässä ajattelen esim. Spedeä, Timo Koivusaloa (varauksin!) ja Aleksi Mäkelää. Elokuviin mennessään tietää mitä saa. Toinen on ideologinen ennakkoasenne. Tässä ajattelen esim. V. A. Koskenniemeä. Tekninen taituruus ei yksin riitä.
Kaikkien tässä mainitsemieni taiteilijoiden töitä tunnen, Koskenniemeä laajaltikin, mutta erityisempää riemastusta ne eivät ole aiheuttaneet.
Miten on sitten pitäisi suhtautua taiteilijoihin, joita ei ollenkaan tunne, kuten Ellroyhin? Ehkä siellä tuleekin samanlainen riemastus kuin Larssonin Millennium-sarjasta.
Luottaisinko kriitikkojen sanaan? Osaan luotan, osaan en. Tunnen alan toimijoita ja tiedän, ketkä ovat omasta näkökulmastani katsoen luotettavia. Jos he kehuvat, on syytä suhtautua kehuihin vakavasti. Tiedän myös, keiden kanssa olen jatkuvasti eri mieltä. Väliin jää vielä moni taiteilijaparka, joita kriitikot eivät edes välitä huomata.
Toisaalta kriitikoiden luokittelu on myös ennakkoluuloa. Eikö pitäisi lähteä siitä, että arvostamani kriitikko onkin nyt seonnut ja pilkkaamani kriitikko tullut lopultakin järkiinsä?
Ei. Tälläkin alalla jatkuvuus on vähintään yhtä merkitsevää kuin Speden, Koskenniemen ja muiden alalla. Kriitikkojenkin tuotannossa on henkilökohtaisen uskottavuuden linja. Mutta se ei koskaan voi olla identtinen minun mieltymysteni kanssa. Uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus on syytä säilyttää, kriitikoita ei saa päästää valtaan.
Lainaan kahta kriitikkoa, jotka ovat osuneet usein oikeaan - Dessutomin näkökulmasta katsoen. Näillä perusteilla aion lukea kirjat, en pelkästään sijoittaa hyllyyn täydentämään kuuluisin nimikirjoitusten sarjaa. Saa nähdä, pidänkö.
Muutama päivä sitten (1. helmikuuta) kirjoitin lapsuuteni keräilyharrastuksesta. Aikuisuuden keräily on kohdistunut kirjoihin ja kirjailijoiden nimi- ja omistuskirjoituksiin. Niitä on kertynyt paljon. Nyt Dessutom osti kaksi Ellroyn kirjaa ja halusi niihin kirjailijan nimikirjoituksen.
Maininnan arvoista on, että Dessutom ei ole lukenut yhtään Ellroyn kirjaa ja tietää miehestä vain sen minkä on mediasta lukenut. Kaiken sen perusteella on syntynyt ennakkoluulo: tuskinpa pidän. Yhden kohtalaisen onnistuneen Ellroy-elokuvan olen nähnyt, Brian De Palman ohjaaman Mustan Dahlian.
Nimikirjoituksen metsästys perustuu siis enemmänkin laskelmointiin kuin ihailuun. Näin kuuluisalta kirjailijalta on hyvä saada nimikirjoitus, vaikka ei kirjoista välittäisikään. Onhan minulla pikkupoikavuosilta satamäärin huippu-urheilijoiden nimikirjoituksia, vaikka en urheilustakaan piittaa.
Media kertoo Ellroyn kuuluvan amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuudeen edustajiin. Lajityyppi on tuttu jo 30-luvulta. Kirjojen etsivä on alamaailmassa sujuvasti liikkuva kovanaama. Dessutomilla on arvostava suhde klassikoihin, joita ovat Raymond Chandler, Dashiell Hammett ja James M. Cain.
Mikä pistää nyt epäilemään?
Kritiikeissä kirjoja kuvataan mm. seuraavilla laatusanoilla: ”raadollisia”, ”vainoharhaisia”, ”demonisia”, ”rankkoja”. Kun Ylen toimittaja haastatteli kirjailijaa ja luonnehti kirjoja ”synkiksi”, Ellroy ärähti: ”Väärin väärin! Ne eivät ole lainkaan synkkiä. Ne ovat intohimoisia, viihdyttäviä ja jännittäviä. Ne ovat täynnä rakkautta, seksiä, väkivaltaa, toivoa ja rohkeutta.”
Eivät varsinaisesti Dessutomin sisäisellä asteikolla aivan ykköstasolle yltäviä.
Dessutom tietää omasta kokemuksesta, että ennakkoasenteet ovat välillä - ei aina - pahasti pöpelikköön ohjaavia. Teos pitäisi onnistua kohtaamaan ilman ennakkoasenteita. Tästä minulla on esimerkki reilun vuoden takaa. Stieg Larssonin Millennium-trilogia aiheutti ensin torjuntarefleksin, kun luin esittelyjä. Mutta lukukokemus oli toista. Olenkohan koskaan lukenut lähes kahtatuhatta sivua yhtä vauhdikkaasti.
Ennakkoasenne on syvästi inhimillinen ominaisuus silloin, kun kyseinen tekijä on jo tullut tutuksi aiemmilla töillään. Tässä ajattelen esim. Spedeä, Timo Koivusaloa (varauksin!) ja Aleksi Mäkelää. Elokuviin mennessään tietää mitä saa. Toinen on ideologinen ennakkoasenne. Tässä ajattelen esim. V. A. Koskenniemeä. Tekninen taituruus ei yksin riitä.
Kaikkien tässä mainitsemieni taiteilijoiden töitä tunnen, Koskenniemeä laajaltikin, mutta erityisempää riemastusta ne eivät ole aiheuttaneet.
Miten on sitten pitäisi suhtautua taiteilijoihin, joita ei ollenkaan tunne, kuten Ellroyhin? Ehkä siellä tuleekin samanlainen riemastus kuin Larssonin Millennium-sarjasta.
Luottaisinko kriitikkojen sanaan? Osaan luotan, osaan en. Tunnen alan toimijoita ja tiedän, ketkä ovat omasta näkökulmastani katsoen luotettavia. Jos he kehuvat, on syytä suhtautua kehuihin vakavasti. Tiedän myös, keiden kanssa olen jatkuvasti eri mieltä. Väliin jää vielä moni taiteilijaparka, joita kriitikot eivät edes välitä huomata.
Toisaalta kriitikoiden luokittelu on myös ennakkoluuloa. Eikö pitäisi lähteä siitä, että arvostamani kriitikko onkin nyt seonnut ja pilkkaamani kriitikko tullut lopultakin järkiinsä?
Ei. Tälläkin alalla jatkuvuus on vähintään yhtä merkitsevää kuin Speden, Koskenniemen ja muiden alalla. Kriitikkojenkin tuotannossa on henkilökohtaisen uskottavuuden linja. Mutta se ei koskaan voi olla identtinen minun mieltymysteni kanssa. Uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus on syytä säilyttää, kriitikoita ei saa päästää valtaan.
Lainaan kahta kriitikkoa, jotka ovat osuneet usein oikeaan - Dessutomin näkökulmasta katsoen. Näillä perusteilla aion lukea kirjat, en pelkästään sijoittaa hyllyyn täydentämään kuuluisin nimikirjoitusten sarjaa. Saa nähdä, pidänkö.
”Verirahat on pelottava kertomus maailman mahtavimman valtion historiasta myrskyisällä 1960-luvulla. Se on tärkeä teos rikollisuudesta. Ellroy kirjoittaa niin vakuuttavasti, että lukijan on vaikea tietää, onko kyseessä dokumentti vai romaani. ” – Pertti Vuorinen, Ruumiin Kulttuuri
"Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää." – Parnasso, Ville Ropponen
tiistai 9. helmikuuta 2010
Jos en voita
Häviäjää on usein kiinnostavampi katsella kuin voittajaa. Vahingonilo on tunnetusti sitä vilpittömintä iloa.
Vuosituhannen alun tunnetuimmat suomalaiset häviäjät olivat Esko Aho ja Sauli Niinistö. Heidän häviönsä esitettiin lähikuvina television suorassa lähetyksessä, joten sitä oli helppo tarkkailla. Ilme ei kertonut mitään sisäisestä tunnetilasta, ei edes sillä hetkellä, kun häviäminen varmistui. Pokka piti, ääni ei värissyt, kipu ei näkynyt.
Sellaiset miehet ovat elementissään pokeripelissä tai potkupalloliiton johdossa. Mutta epäileviä mietteitä herää tunteettomien pokerinaamojen sopivuudesta poliittiseen päätöksentekoon. Siinä jos missä tarvittaisiin tunneherkkyyttä, sillä päätöksillä on valtava vaikutus ihmisten elämään. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi. Tavallisilta ihmisiltä, erityisesti kaikkein heikoimmilta, ei voi vaatia pokan pitämistä, kun poliitikon paha päätös iskee.
Sellaisen häviön katsomisesta ei myöskään saa minkäänlaista vahingonilon tyydytystä. Se ilo koskee vain eliittitasolle osuvia tappioita.
¤
Sunnuntain (7. helmikuuta) Hesarissa on mielenkiintoinen kirjoitus. Otsikko oli ”Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi”. Sitä ei kuitenkaan ollut laatinut poliitikko vaan muusikko Samuli Putro. Kirjoitus ilmestyi sarjassa, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen.
Dessutomin mielestä kirjoitus oli hyvä. Laatulehtemme ei juuri ole julkaissut näin raikkaita kirjoituksia. Rokkimieheltä löytyi näkemyksellistä ajattelua. Poliitikolta ei tällaista syntyisi. Dessutom tuntee kirjoittajan nimen ja on kuullut jotain yksittäisiä musiikkikappaleita, mutta kokonaisnäkemys hänen tuotannostaan puuttuu. Tämä kirjoitus antoi syyn perehtyä paremmin.
Putro kirjoittaa rakastavansa häviäjän yksityisyyttä. Hänelle häviö on lupaus tulevasta, jossa ”kaikensorttinen rehvastelu ja ylpeily on turhaa”. Putrolle häviö on kuin ”pohjasta revennyt kauppakassi ja asfaltilla vierivä omena”.
Ja mikä tärkeintä, kun vertaa Ahoon ja Niinistöön, häviöstä Putro sanoo: ”Muutun itseni kokoiseksi, kurkunpääni asettuu oikeaan asentoon, ja ääni, joka minusta lähtee, on totta.”
Ja vielä: ”Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.”
Harvinaista, että sanomalehteen mahtuu kirjoitus, jossa on tuoretta ajattelua ja metaforisesti osaavaa ilmaisua.
¤
Dessutom muistelee omia häviöitään. Ei kovin monta pahaa näin yhtäkkiä mieleen muistu. Kerran hävitty haku yliopistovirkaan. Kerran nuorena hävitty kilpakosinta.
Olenkohan kokenut sen, minkä Putro ilmaisee: ”Häviäminen on kirkas tunne, joka oivalluksen lailla puhaltaa henkiin jotain sellaista, jonka olemassaolosta en vielä äsken tiennyt.” Vai onko pokka pitänyt? En muista, en tiedä.
Vuosituhannen alun tunnetuimmat suomalaiset häviäjät olivat Esko Aho ja Sauli Niinistö. Heidän häviönsä esitettiin lähikuvina television suorassa lähetyksessä, joten sitä oli helppo tarkkailla. Ilme ei kertonut mitään sisäisestä tunnetilasta, ei edes sillä hetkellä, kun häviäminen varmistui. Pokka piti, ääni ei värissyt, kipu ei näkynyt.
Sellaiset miehet ovat elementissään pokeripelissä tai potkupalloliiton johdossa. Mutta epäileviä mietteitä herää tunteettomien pokerinaamojen sopivuudesta poliittiseen päätöksentekoon. Siinä jos missä tarvittaisiin tunneherkkyyttä, sillä päätöksillä on valtava vaikutus ihmisten elämään. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi. Tavallisilta ihmisiltä, erityisesti kaikkein heikoimmilta, ei voi vaatia pokan pitämistä, kun poliitikon paha päätös iskee.
Sellaisen häviön katsomisesta ei myöskään saa minkäänlaista vahingonilon tyydytystä. Se ilo koskee vain eliittitasolle osuvia tappioita.
¤
Sunnuntain (7. helmikuuta) Hesarissa on mielenkiintoinen kirjoitus. Otsikko oli ”Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi”. Sitä ei kuitenkaan ollut laatinut poliitikko vaan muusikko Samuli Putro. Kirjoitus ilmestyi sarjassa, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen.
Dessutomin mielestä kirjoitus oli hyvä. Laatulehtemme ei juuri ole julkaissut näin raikkaita kirjoituksia. Rokkimieheltä löytyi näkemyksellistä ajattelua. Poliitikolta ei tällaista syntyisi. Dessutom tuntee kirjoittajan nimen ja on kuullut jotain yksittäisiä musiikkikappaleita, mutta kokonaisnäkemys hänen tuotannostaan puuttuu. Tämä kirjoitus antoi syyn perehtyä paremmin.
Putro kirjoittaa rakastavansa häviäjän yksityisyyttä. Hänelle häviö on lupaus tulevasta, jossa ”kaikensorttinen rehvastelu ja ylpeily on turhaa”. Putrolle häviö on kuin ”pohjasta revennyt kauppakassi ja asfaltilla vierivä omena”.
Ja mikä tärkeintä, kun vertaa Ahoon ja Niinistöön, häviöstä Putro sanoo: ”Muutun itseni kokoiseksi, kurkunpääni asettuu oikeaan asentoon, ja ääni, joka minusta lähtee, on totta.”
Ja vielä: ”Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.”
Harvinaista, että sanomalehteen mahtuu kirjoitus, jossa on tuoretta ajattelua ja metaforisesti osaavaa ilmaisua.
¤
Dessutom muistelee omia häviöitään. Ei kovin monta pahaa näin yhtäkkiä mieleen muistu. Kerran hävitty haku yliopistovirkaan. Kerran nuorena hävitty kilpakosinta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)