Tänään keskiviikkona 3. helmikuuta on tasan kaksi vuotta jäljellä siihen päivään, jolloin Dessutom voi jäädä eläkkeelle. Vielä en tiedä, jäänkö. Pakko ei ole.
Dessutom tuntee olevansa nuori, ainakin mieleltään, aivan kuten Paavo Väyrynen. Varreltaan ei niinkään, sillä kroppa ei taivu spagaatiin eikä kolmois-lutz ole hallinnassa. Mutta liftausreissulle Eurooppaan voisin aivan hyvin lähteä.
Dessutomin notkeus on enemmänkin henkistä laatua. Se vääntyy vaikka minkälaiselle kierteelle. Umpikieroksi on eräs nuorempi kollega Dessutomia kehunut.
Työpanoksen osalta olen osittain jo luopunut rehkimästä, aivan kuin blogissani aiemmin kuvasin. Se ei ole voimattomuuden seurausta vaan periaatteellista. En viitsi.
En ole aivan lintsariksi ryhtynyt, mutta niillä rajoilla mennään. Siinä on jonkinlainen hämärä idea Zen-filosofisesta sikseen jättämisestä. Minkäänlaista protestia työnantajaa vastaan asenteeseen ei liity, pikemminkin päinvastoin: yritän kehittää alaa, jonka perusteellisesti osaan.
Olen yrittänyt opetella sietämään keskeneräisyyttä, tekemään välttämättömiä asioita vain sen verran kuin on pakko tai jättämällä kaiken sikseen, jos siltä tuntuu. Usein tuntuu.
Luopuminen lisäksi on opeteltava tekemään valintoja. Se on itse asiassa asioiden katsomista monesta eri näkökulmasta ja niiden tärkeysjärjestyksen määrittelemistä.
En usko, että työnantaja olisi panokseeni tyytymätön. Pitkä kokemus ja asioiden käytännöllinen ja teoreettinen hallinta painavat. En siirrä työtaakkaa muille, ainoastaan järkeistän sitä karsimalla turhaa, siihen esimiesasema antaa mahdollisuuden.
Ja sitä turhaa on paljon, silkkaa höpsötystä ja byrokratiaa, niin meillä vuoronvarausorganisaatioissa kuin uskoakseni kaikissa muissakin organisaatioissa, erityisesti kaikilla hallinnollisilla aloilla - siitä uskallan tällä kokemuksella olla varma. Kaikesta byrokratiasta ainakin puolet voi jättää omaan arvoonsa. Ei sen tekemättä jättämistä kukaan huomaa, vaikka Suomen pääelinkeino vielä nykyisinkin taitaa olla julkinen hallinto.
¤
Kaksi vuotta eläkkeelle, elleivät pääministeri ja riitaisat työryhmät keksi keinoa kahdessa vuodessa säätää eläkeikään myöhennyksiä. En usko, että ehtivät. Työntekijäpuolen ammattijärjestöt näyttävät olevan tiukkana. Nykynuoret sen sijaan joutuvat takuuvarmasti eläkeasiassa heikoille. Kohti kahdeksaakymmentä eläkkeen alarajaa ollaan säätämässä, eikä heikkenevä poliittinen voima sitä kykene estämään.
Dessutom ihmettelee. Vahvoilla on yksi iso poliittinen puolue, joka haluaa edistää vapaata markkinataloutta. Sitä puoluetta ainakin yritysjohtajat äänestävät.
Nämä yritysjohtajat siirtävät firmansa pois Suomesta Kiinaan. Se jos mikä on vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena Suomeen tulee irtisanomisia, työttömyyttä ja valtion verotulot vähenevät. Eläkkeisiin ei riitä rahaa.
Ja toisesta päästä sama puolue haluaa pidentää ihmisten työuria ja myöhentää eläkeikää, jotta eläkemenot pienentyisivät.
Se puolue ei mitenkään tunnu oivaltavan, mistä homma kiikastaa. Ja silti aivan tavallisetkin ihmiset äänestävät sitä puoluetta, kun se on niin dynaaminen ja sillä on niin iso mainosbudjetti ja hyvä mainostoimisto.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
tiistai 2. helmikuuta 2010
Tuoksu haju lemu löyhkä
Dessutomilla on aika huono nenä. Silmälasit sen avulla pysyvät paikoillaan, muuta hyötyä siitä ei taida olla.
Vainukoiraksi Dessutomista ei olisi, sillä hän ei haista edes jalkahien hajua (näin on kerrottu).
Heikon hajuaistin syyksi väitetään tupakointia, mutta toisaalta hajuaistin luvataan palaavan, kun tupakointi loppuu. Dessutom lopetti jo yhdeksän vuotta sitten, mutta erityisempää muutosta en ole havainnut. Makuaistin herkkyys on ehkä jonkin verran parantunut. Näiden kahden sanotaan kuitenkin olevan yhteydessä.
Heikko aisti ei häiritse kun ei tiedä mitä menettää. Ei se arkipäivässä miltään menetykseltä tunnu. Kesäisessä luonnossa se kuitenkin aiheuttaa mietteitä, kun kirjallisuus niin paljon ylistää tuoksujen hurmaa. Näyttää selvältä, että hyväksi runoilijaksi ei voi tulla, jos ei omista herkkää hajuaistia.
Eino Leino kirjoitti tunnetuimman runonsa, romanttisen kesäyön kuvauksen nimeltä ”Nocturne” kesällä 1903. Se oli Leinon elämän ehkä seesteisintä aikaa. Hän vietti kesän Kangasniemellä Savossa ystävänsä Otto Mannisen kodissa.
Katri Vala muistuu mieleen toisena hajuaistivoimaisena runoilijana. ”Kaukainen puutarha” -runoteos syntyi 1924. Siitä sitaatti:
Kukkiva maa
Muut tuoksuhavainnot taitavat olla ihmisen toiminnan tuloksia.
Kesäasunnon vanha luhtiaitta tuli tervatuksi pari vuotta sitten. Kuumana kesäpäivänä sen hurmaavan tervantuoksun havaitsee huonollakin nenällä. Samaa sukua on paikkakunnan rautatieasemalla helteisenä kesäpäivänä leijuva tervan ja junan ja savun ja ratapöllien vuosikymmenten mittaan pinttynut tuoksu, joka on tuttu jo lapsuudesta Jyväskylän asemalta.
Hyvistä tunnistamistani hajuista voisi mainita joulupiparin, saunavihdan ja mäntysuovan. Erityisen epämiellyttävä on tutussa vanhainkodissa leijuva löyhkä. Olisi syytä perustaa vanhustenhuoltoon jonkinlainen löyhkäasiamiehen virka.
Kummallinen jakomielisyys liittyy bensiiniin. Bensa-asemien haju tuntuu epämiellyttävältä, toisaalta omilta tupakointivuosilta tutuksi tullut bensasytkärin tuoksu oli miellyttävä. En osaa selittää.
Naisten parfyymit eivät tee minuun vaikutusta, sillä en niitä juuri huomaa (ellei sitten alitajunnassa?). Omaa Bvlgar-partavettä siedän mutta en sen enempää.
Helsingin viehättävin tuoksupaikka löytyy Alppilasta Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun risteyksen paikkeilta (tuulen suunnasta riippuen). Siellä tuoksuu vanha kahvipaahtimo.
Vainukoiraksi Dessutomista ei olisi, sillä hän ei haista edes jalkahien hajua (näin on kerrottu).
Heikon hajuaistin syyksi väitetään tupakointia, mutta toisaalta hajuaistin luvataan palaavan, kun tupakointi loppuu. Dessutom lopetti jo yhdeksän vuotta sitten, mutta erityisempää muutosta en ole havainnut. Makuaistin herkkyys on ehkä jonkin verran parantunut. Näiden kahden sanotaan kuitenkin olevan yhteydessä.
Heikko aisti ei häiritse kun ei tiedä mitä menettää. Ei se arkipäivässä miltään menetykseltä tunnu. Kesäisessä luonnossa se kuitenkin aiheuttaa mietteitä, kun kirjallisuus niin paljon ylistää tuoksujen hurmaa. Näyttää selvältä, että hyväksi runoilijaksi ei voi tulla, jos ei omista herkkää hajuaistia.
Eino Leino kirjoitti tunnetuimman runonsa, romanttisen kesäyön kuvauksen nimeltä ”Nocturne” kesällä 1903. Se oli Leinon elämän ehkä seesteisintä aikaa. Hän vietti kesän Kangasniemellä Savossa ystävänsä Otto Mannisen kodissa.
”- - tuoksut vanamon ja varjot veenDessutom on yrittänyt kulkea leinolaisissa kesäyön aistimaisemissa, tosin ei Savossa vaan kesäkodissaan Hämeessä. Vanamo tuoksunee samalla tavalla molemmissa. Vanamoita on helppo löytää Hämeestäkin, mutta tuoksu… Se on jäänyt havaitsematta. Ei olisi Yölaulu Dessutomilta syntynyt.
niistä sydämeni laulun teen.”
Katri Vala muistuu mieleen toisena hajuaistivoimaisena runoilijana. ”Kaukainen puutarha” -runoteos syntyi 1924. Siitä sitaatti:
Kukkiva maa
Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,Suitsukkeen hajun tunnistan. Nuorena tuli tutuksi myös marihuanan hento tuoksu, joka leijui rock-konserttien yllä. Se oli hippiaikaa. Mutta kukat ovat vaikeampia, muutkin kuin vanamo. Kesäisistä luonnonhavainnoista kirkkaimmat taitavat olla suopursu ja syreeni. Ja yrteistä basilika ja valkosipuli, molemmat murskattuna.
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuottavaa
pakanallista maan ihon tuoksua!
Muut tuoksuhavainnot taitavat olla ihmisen toiminnan tuloksia.
Kesäasunnon vanha luhtiaitta tuli tervatuksi pari vuotta sitten. Kuumana kesäpäivänä sen hurmaavan tervantuoksun havaitsee huonollakin nenällä. Samaa sukua on paikkakunnan rautatieasemalla helteisenä kesäpäivänä leijuva tervan ja junan ja savun ja ratapöllien vuosikymmenten mittaan pinttynut tuoksu, joka on tuttu jo lapsuudesta Jyväskylän asemalta.
Hyvistä tunnistamistani hajuista voisi mainita joulupiparin, saunavihdan ja mäntysuovan. Erityisen epämiellyttävä on tutussa vanhainkodissa leijuva löyhkä. Olisi syytä perustaa vanhustenhuoltoon jonkinlainen löyhkäasiamiehen virka.
Kummallinen jakomielisyys liittyy bensiiniin. Bensa-asemien haju tuntuu epämiellyttävältä, toisaalta omilta tupakointivuosilta tutuksi tullut bensasytkärin tuoksu oli miellyttävä. En osaa selittää.
Naisten parfyymit eivät tee minuun vaikutusta, sillä en niitä juuri huomaa (ellei sitten alitajunnassa?). Omaa Bvlgar-partavettä siedän mutta en sen enempää.
Helsingin viehättävin tuoksupaikka löytyy Alppilasta Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun risteyksen paikkeilta (tuulen suunnasta riippuen). Siellä tuoksuu vanha kahvipaahtimo.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Rekisterit ja Coca-Cola-kamera
Jo pikkupoikana Dessutom oppi keräilijäksi. Sitä on jatkunut läpi vuosikymmenten.
Meillä Jyväskylän pikkupojilla oli 50-luvun loppupuolella tieto, että poliisipäällikkö maksaisi korvauksen, kun hänelle tuotaisiin lista maantiellä liikkuneiden autojen rekisterinumeroista. Ja vielä parempi, jos listassa olisi merkintä, mihin suuntaan mikäkin auto oli menossa.
Miksi ihmeessä?
Oli sellainen käsitys, että sillä tavalla poliisi pääsisi varastettujen autojen ja rosmojen jäljille.
Se oli jonkinlainen aikansa kaupunkilegenda, ties mistä peräisin. Mutta me otimme sen tosissamme. Minäkin istuin monena kesäloman iltana vihko ja lyijykynä kädessä Taulumäen kirkon takana risteyksessä, josta käännyttiin Laukaan suuntaan. Vihko täyttyi rekisterinumeroista ja nuolista, jotka kertoivat auton menosuunnan.
Ei niitä autoja siihen aikaan kovin paljon liikkeellä ollut. Automerkin tulivat tutuiksi. Kuskitkin olivat enimmäkseen tuttuja: Riikonen, Räty, Paananen, Heinämäki, Kutinlahti, Komi, Jussila… Ne samat siinä ajelivat edestakaisin, niinpä keräilyyn kyllästyi aika pian. En koskaan käynyt tarjoamassa vihkoani poliisille, en tiedä, kävikö kukaan muukaan. Mutta seikkailun makua siinä oli: oltiin ikään kuin rosvoja jahtaamassa.
¤
Sitten tulivat purukumien keräilykuvat. Purukumit olivat ohuita leveitä laattoja, ja paperikuoren alla oli kuvia. Oli filmitähti-sarja, Elvis-sarja, Buffalo Bill -sarja, eläinsarja. Varmaan muitakin, mutta näitä minä keräsin.
Seuraavaksi muistan keränneeni limsapullojen värikkäitä repäisykorkkeja. Sellaisia ei ole enää aikoihin ollut, varmaankin siksi, että niistä sai helposti haavan sormeen. Korkki oli taipuisaa metallia, siinä oli tarttumisnipukka ja siitä vedettiin ympäri. Näitä korkkeja taivuttelimme kiinni polkupyörän pinnoihin. Oli komea näky, kun etupyörän pinnat olivat täynnä välkkyiviä ja kimaltelvia korkkeja.
¤
Seuraava keräilykohde oli Coca-Cola-kamera. Pullojen kruunukorkin sisäpinnassa oli pieni tarra, joita piti kerätä. Kun määrätty määrä tarroja oli saatu, ne lähetettiin tehtaalle, ja sieltä tuli palkinnoksi kamera.
Se oli valtava menestys. Uskaltaisin väittää, että suuri osa Suomen nuorisosta 1960-luvun puolivälissä oppi valokuvaamaan tällä yksinkertaisella mutta luotettavalla laitteella. Dessutominkin albumit niiltä vuosilta sisältävät suuren määrän kuvia, jotka on otettu tällä kameralla. Se oli helppo ja kevyt pitää mukana liftausreissuilla, ja monenlaista hetken ihastusta ja vähän pysyvämpääkin tyttöystävää tuli tallennetuksi.
¤
Jossain vaiheessa tuli uusi keräilyvillitys, johon Dessutom ei kuitenkaan jostain syystä osallistunut. Siinä kerättiin tupakka-askien repäisynauhoja. Kun niitä oli kerätty tietty määrä, ne lähetettiin jonnekin, ja palkkioksi maksettiin rahaa poliisikoirien hankintarahastoon. Siis mitä enemmän tupakoit, sitä enemmän Suomen poliisi sai koiria.
Kertakaikkisen loistava idea! Tupakointi yhdistyy hyväntekeväisyyteen!
Nykyisin Dessutom keräilee enää muutamia kirjasarjoja, äänilevyjä ja elokuvia. Ja wanhanajan apteekkipulloja ja wiinapulloja kesäkodin aitan hyllylle.
Meillä Jyväskylän pikkupojilla oli 50-luvun loppupuolella tieto, että poliisipäällikkö maksaisi korvauksen, kun hänelle tuotaisiin lista maantiellä liikkuneiden autojen rekisterinumeroista. Ja vielä parempi, jos listassa olisi merkintä, mihin suuntaan mikäkin auto oli menossa.
Miksi ihmeessä?
Oli sellainen käsitys, että sillä tavalla poliisi pääsisi varastettujen autojen ja rosmojen jäljille.
Se oli jonkinlainen aikansa kaupunkilegenda, ties mistä peräisin. Mutta me otimme sen tosissamme. Minäkin istuin monena kesäloman iltana vihko ja lyijykynä kädessä Taulumäen kirkon takana risteyksessä, josta käännyttiin Laukaan suuntaan. Vihko täyttyi rekisterinumeroista ja nuolista, jotka kertoivat auton menosuunnan.
Ei niitä autoja siihen aikaan kovin paljon liikkeellä ollut. Automerkin tulivat tutuiksi. Kuskitkin olivat enimmäkseen tuttuja: Riikonen, Räty, Paananen, Heinämäki, Kutinlahti, Komi, Jussila… Ne samat siinä ajelivat edestakaisin, niinpä keräilyyn kyllästyi aika pian. En koskaan käynyt tarjoamassa vihkoani poliisille, en tiedä, kävikö kukaan muukaan. Mutta seikkailun makua siinä oli: oltiin ikään kuin rosvoja jahtaamassa.
¤
Sitten tulivat purukumien keräilykuvat. Purukumit olivat ohuita leveitä laattoja, ja paperikuoren alla oli kuvia. Oli filmitähti-sarja, Elvis-sarja, Buffalo Bill -sarja, eläinsarja. Varmaan muitakin, mutta näitä minä keräsin.
Seuraavaksi muistan keränneeni limsapullojen värikkäitä repäisykorkkeja. Sellaisia ei ole enää aikoihin ollut, varmaankin siksi, että niistä sai helposti haavan sormeen. Korkki oli taipuisaa metallia, siinä oli tarttumisnipukka ja siitä vedettiin ympäri. Näitä korkkeja taivuttelimme kiinni polkupyörän pinnoihin. Oli komea näky, kun etupyörän pinnat olivat täynnä välkkyiviä ja kimaltelvia korkkeja.
¤
Seuraava keräilykohde oli Coca-Cola-kamera. Pullojen kruunukorkin sisäpinnassa oli pieni tarra, joita piti kerätä. Kun määrätty määrä tarroja oli saatu, ne lähetettiin tehtaalle, ja sieltä tuli palkinnoksi kamera.
¤
Jossain vaiheessa tuli uusi keräilyvillitys, johon Dessutom ei kuitenkaan jostain syystä osallistunut. Siinä kerättiin tupakka-askien repäisynauhoja. Kun niitä oli kerätty tietty määrä, ne lähetettiin jonnekin, ja palkkioksi maksettiin rahaa poliisikoirien hankintarahastoon. Siis mitä enemmän tupakoit, sitä enemmän Suomen poliisi sai koiria.
Kertakaikkisen loistava idea! Tupakointi yhdistyy hyväntekeväisyyteen!
Nykyisin Dessutom keräilee enää muutamia kirjasarjoja, äänilevyjä ja elokuvia. Ja wanhanajan apteekkipulloja ja wiinapulloja kesäkodin aitan hyllylle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)