Tänä kesänä en ajanut Vaasaan. Täältä etelästä sinne kannattaa mennä junalla - sitten kun virustilanne taas sallii. Lupiineita keräsin silti. Omalta tontilta. Paljon.
Sana "kerääminen" on väärä sana kuvaamaan toimintaani. Oikea olisi "repiminen". Niitä oli levinnyt tien reunalta viereiselle kukkaniitylle. Revin ne kaikki, ja nyt ne odottavat jätesäkeissä kuljetusta pois.
Muihin kukkiin suhtaudun suopeasi. Viime kerralla ystävällisissä kommenteissa annattiin tunnistusapua. Samaa toivon taas, sillä olen aloittelija ja uuden kesäkotini runsaat istutukset ovat minulle ennalta tuntemattomat.
Jotain sentään tunnistan itsekin, kuten unikon, alppiruusun ja pionin. Niitä täällä on, kuten kuvista näkyy. Lieneekö niillä tunnistettavia alalajeja, sitä en tiedä.
Mutta sitten on muita, joiden tunnistamista olen yrittänyt kirjojen ja nettisivujen avulla. Mutta tunnistaminen "jättää sijaa varteenotettavalle epäilylle", kuten juristit ongelman tyylikkäästi ilmaisevat.
Lintujen tunnistamista olen yritellyt myös. Monenlaista sirkuttajaa on kuulunut, yötä päivää. Eniten huomiota on herättänyt rantametsikön hullu käki, joka on nyt kukkunut kaiken aikaa
toista kuukautta. Kaksikinsataa kertaa putkeen, sitten pieni paussi, ja sitten alusta taas.
(Lopuksi heräsi epäily, onko minulla kytemässä piilevä kotiseutukaipuu lapsuuteni Jyväskylään, kun huomasin kirjoittaneeni otsikoksi sitaatin Keski-Suomen maakuntalaulusta: " - - ah polut korpia kiertävät kaidat / kukkivat kummut ja mansikkamaat - - ". Kun tänne Kymenlaaksoon olen jotenkin päätynyt, eikä täällä korpia ole. Eikä tontillani mansikkamaata.)
