Rehellisyyden aika

Syksyinen päiväkävely Hietaniemen hautausmaalla. Tuttu paikka, vuosikymmenien kävelyretkien kohde. Löydän tutut haudat ilman karttaakin - kelpaisin melkein oppaaksi. Monta vierasta ja tuttua olen siellä vuosien mittaan kierrättänytkin.

Jotenkin oudosti ja vastoin oletuksia hautausmaakävely rauhoittaa. On hienoa, että tuollainen iso rauhoittumiskeidas on onnistuttu säilyttämään aivan Helsingin ydinkeskustan lähellä. Asemalta sinne kävelee varttitunnissa, jos tietää reitin. Outoa, ettei mikään bisnesjoukkue ole onnistunut kaavoittamaan hienoa rantatonttia hyötykäyttöön ja rakentamaan sinne vaikkapa jäähallin tai ostoskeskuksen.

Minun kulkureittini hakeutuu taiteilijoiden haudoille. Yksi pysähdyspaikoista on Eino Leinon hauta. Siinä on tauluun kirjoitettu runoilijan omat säkeet.

 

Toisenlaisiakin hautasäkeitä kirjallisuus tuntee. Amerikkalainen Edgar Lee Masters kirjoitti 1915 omalaatuisen kokoelman eräänlaisia epitafeja, lyhyitä vapaamittaisia hautakivikirjoituksia. Niistä muodostuu kuva Spoon River -nimisen kuvitteellisen kaupungin elämästä.

Antologian yli 200 nimeltä mainittua henkilöä kertovat lyhyen yhteenvedon oman elämänsä vaiheista. Kirjoitus paljastaa usein jotain sellaista, mikä on aikanaan hienotunteisuussyistä jäänyt sanomatta. Rehellisyyden aika on tullut vasta haudan suojasta.

Tämän kirjan tarjoaman virikkeen valossa Hietaniemen hautausmaalla vaeltaja tulee miettineeksi, olisiko nurmen alla nukkujillakin ollut jotain tärkeää sanottavaa.

 

 

Kuin oikeat miehet

Muistavatkohan muut yhtä huonosti kuin minä, mitä ovat vuosien mittaan blogeihinsa kirjoitelleet? Muistavatkohan edes kirjailijat omien kirjojensa yksityiskohdat? Vai käykö niin kuin minulle, että lukee vanhaa tekstiään ja ihmettelee, että ihan oikeastiko se olen minä, joka tämän on kirjoittanut ja vieläpä muiden luettavaksi nettiin lähettänyt?

Olen kesän jälkeen lukenut omia blogitekstejäni. Niitä on paljon, yli 1200. Moni tuntui kovin vieraalta. Jonkin verran oli noloja höpötyksiä, onneksi ei kovin paljon. En sensuroinut niitä, vaikka mieli teki. Suurin osa tuntui neutraalin kelvollisilta. Parhaista tunsin ylpeyttä - kas, osaanhan minä, epäilyksistä huolimatta!

Olen kirjoittanut aina, lapsesta asti. Keskikoulussa ja lukiossa kirjoitin kavereille palkkiota vastaan kotiaineita ja esitelmiä. Yliopistossa kirjallisuustieteen opiskelijana esseiden ja tutkielmien kirjoittaminen oli opiskelun ydin. Ammatissani kirjoittaminen oli kaikenaikaista. Olen myös pitänyt päiväkirjaa.

Poikaporukoissa pelattiin jalkapalloa ja rassattiin mopoja, mutta minulta se meni ohi. Elämän suunnan ratkaisevaksi päiväksi osoittautui se elokuun päivä joskus 60-luvun puolivälissä, kun poikien kanssa oli tarkoitus lähteä johonkin Petäjäveden metsään katsomaan Jyväskylän suurajojen pikataipaletta.

Minulle kuitenkin tuli ns. pakollinen este. Pikataipaleen aikoihin olin kahden teiniteatterin runotytön kanssa Tuomiojärven rannalla lukemassa runoja.

Sille tielle jäin.

On sitä joskus vähän irvistelty - homojen hommaksikin mainittu. Toisaalta kai kadehdittukin, kun oli nättejä tyttöjä seuralaisina eikä tarvinnut niitä epätoivoisesti yrittää kapakoista pyydystää.

Haittapuolena voi tietysti mainita, että en oppinut rassaamaan moottoreita, niin kuin oikeat miehet. Olen edelleen täysi tahvo auton korjaamisessa. Äskettäin luin omasta blogistani, kuinka kommenteissa ilkuttiin, kun tein intiimin paljastuksen, että huushollissani ei ole yhtään ruuvimeisseliä. (Ilkkujille voin nyt paljastaa, että puute on korjattu. Viime kesänä toin kesäasuntoni verstaasta kaupunkiin kolme meisseliä, tosin aika ruosteisia. - Nyt on uusi pulma, kun en millään keksi, mitä niillä ruuvailisin. Huushollissani ei taida olla yhtään ruuvia.)

Kirjoittaminen on mukavaa, kun se sujuu. Se ei ole mukavaa, kun se takkuaa, kuten nyt koko syksyn.

Runo:  Bo Carpelan:  Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa (suom. Kaj Westerberg) / Gramina 2010) Kuva: Gustave Callebotte - 1888.

 

 

"Oi mutsi, mutsi - - "

Tuomari Nurmion äitienpäivälaulu on sanoitukseltaan valtavirrasta poikkeava. Tosin stadin katupoikaslangi saattaa aiheuttaa äideille ymmärtämisvaikeuksia.

Yritin tätä kirjoitusta varten etsiä joskus lukemaani tutkielmaa kotimaisen lyriikan äiti-aiheista. Harmikseni en löytänyt.

Äiti on runoudessa runsaasti käytetty aihe. Tunnetuin yksittäinen runo on varmaankin Lauri Viidan Alfhild   ("Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät - - " Betonimylläri 1947).

Klassisen runouden tavallinen äiti on harmajapää, ahkera, väsynyt, köyhä, uhrautuva, vaatimaton, itseään korostamaton, kunniallinen, peräänantamaton, ennen aikojaan vanhentunut, paljon kärsinyt, kaikkensa antanut, usein jo kuollut.

Ei oikein nykyäidin olemusta kuvaavia, ei ehkä aina entisajankaan.

Kun aikoinaan tuli minun vuoroni isänä viettää pitkiä päiviä leikkipuistoissa ja päiväkodin pihoilla, vaikutelma äideistä ei ollut tuollainen, ei isoäideistäkään. Onkohan näistä myöhemmistä sukupolvista kirjoitettu äitirunoja ollenkaan? Ei heti muistu mieleen. Kirjailijoille mielenkiinnotonta joukkoa?

Minulla on tallella muutama alakoulussa tekemäni äitienpäiväkortti. Tässä yksi, vuodelta 1958. Oikein silkkinauhalla yhteen sidottu vihko. On tuo teksti aika mainio. Jotenkin tuntuu, että tuo tekstin sisältö taitaa olla opettajan ohjeistama. Vai olisinko itse kahdeksanvuotiaana osannut olla noin makeileva? Ei häivähdystäkään tuomarinurmiomaista katupoikahenkeä.

(Kirje Äidille! Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? Ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteita ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei Hei Äiti!)

 

Oikein- ja väärinkäyttöä

En mennyt mihinkään, vaikka oli vappuaatto. Katselin vain ulos ikkunasta.

Kaikenlaiset väenpaljoudet ovat kauhistus. Ruuhkan sekaan en suostu - siellä voisi iskeä paniikki tai korona. Ruuhkan reunalla voisin kyllä katsella, mutta siitä voisi vahingossa tempautua sekaan. Esplanadilla ei nyt vappuna ole väljää, niin kuin Marcus Collinin maalauksessa (1938).

Sama pätee jopa elokuviin, teattereihin ja konsertteihin. Ostan aina laitapaikan, mieluiten takaa. Täyden rivin keskeltä ei pääsisi muita häiritsemättä pois, jos tulisi tarve vaikkapa vessaan.

Uuno Kailaan runo on kummallinen. Mikä aiheuttaa tuollaisen onnen? Runoilija ei elämässään hahmottunut onnellisuuden julistajana.

Havis Amanda on viehättävä patsas, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan rauhassa, ei minkään teekkarihulinan tai jääkiekkoreuhan  seassa. Se on arvokkaan taideteoksen väärinkäyttöä.

Minäpä olen päässyt aivan kosketusetäisyydelle Mantan patsaasta, vaikka en teekkari tai jääkiekkofani olekaan.

Mantan ympärille rakennettiin kahdeksan vuotta sitten yhdeksi kesäksi hotellihuone. Minä kävin siellä ja kirjoitin siitä tänne kuvaraportin ("Rietasta ja ruokotonta", 28. elokuuta 2014). Se oli yksihuoneinen hotelli, huoneessa parisänky ja Mantan kurvikas patsas sängyn keskellä. En minä yövieraaksi hotellihuoneeseen päässyt, huonevarauksia kesän mittaisessa performanssissa oli liikaa. Mutta pääsin päiväkäynnille turistivirran mukana. Katselkaapa kuvat ja raportti täältä: (click).

Se oli taideteoksen oikeinkäyttöä.

Tänään tässä ja nyt

Piti löytää sopiva kevätruno. Vaikka monta löytyi, mikään ei oikein sopinut siihen, mitä näkyy ikkunasta. Eikä tähän synkkään maailmanaikaan muutenkaan.

Huhtikuun runot kertovat valosta, lumen alta paljastuvasta maasta. Heräävästä luonnosta. Toiveikkuudesta.

Ei tämä huhtikuu sellainen ole. 

                                                (Martin Lewis -1932)

Kaveri täyttää 73. Sekään ei tunnu hyvältä. Vasta äsken hän oli koulupoika, opettajien mieliharmi, kavereiden ilopilleri, tyttöjen suosikki. Hän on piilottanut facebookista syntymäpäivänsä ja muistuttanut, etten onnittelussa mainitse ikää. Jokuhan voisi luulla häntä vanhaksi. Tiedetäänhän nuo sinkkumiesten murheet!

Kevätrunoja löytyi, mutta ne helkyttelivät samaa iloista huhtikuun riemua. Eeva-Liisa Manner (Kirkkaat aamut kohoavat), Aaro Hellaakoski (Keväinen junamatka), Arvo Turtiainen (Oli huhtikuun ilta), Eila Kivikk´aho (Kevättä), Lasse Heikkilä (Balladi keväästä ja sillasta), Saima Harmaja (Ensimmäinen kevätpäivä). Einari Vuorela, tuo Jukojärven korpirastas, näyttää olleen oikea kevätriemun suurmestari: (Kevättunnelma / Huhtikuu / Kevät kirkas / Keväthämyssä),

Kaksi runoilijaa sentään tuntui olevan tänään, tässä ja nyt. Jyri Schreck ja Ilpo Tiihonen. Ja ei sovi unohtaa T. S. Eliotin sanoja "Huhtikuu on kuukausista julmin" teoksessa Autio maa 1922) eikä Anssi Mänttärin samannimistä elokuvaa (1983).

Pitkästä aikaa innostuin leipomaan bravuurituotettani eli hiekkahentusia. Vieraita on tulossa, pitää näyttää parastaan. Resepti oli tallella ja aineksia saatavilla. Leipomustyön viihdykkeeksi soitin Ralph Vaughan Williamsin Joulukantaattia. Illalla aloin lukea uudestaan Pirkko Saision kirjaa Passio. Tällaista ei ole vuosikymmeniin tapahtunut, että lukisin uudestaan kirjan, jonka olen juuri äsken lukenut - onkohan kolmea kuukauttakaan. Siitä sopii päätellä jotain arvostuksesta.

Mitä tästä voi päätellä?

Kirjahyllysi kertoo, millainen ihminen olet. Sen sisällöstä voi päätellä paljon luonteestasi ja persoonastasi.

Varmaankin pitää paikkansa. Vaatii kyllä katsojalta aikamoista kirjallisuuden tuntemusta, mutta onhan niitä sellaisia joukossamme. Blogin lukija voi kokeilla kykyään tuossa yläpuolella näkyvästä kuvasta. Tosin siinä näkyy vain yksi hylly - minulla on kyllä enemmänkin hyllyjä.

Opiskeluvuosilta muistan, että muuan ansioitunut kirjallisuustieteilijä jatkoi ajatusta: Kerro minulle mielirunoilijasi, niin minä kerron, millainen olet luonteeltasi.

Ja siitä ajatus jatkui vielä edemmäs: Kerro minulle, ketkä ovat sellaisia runoilijoita, joiden tuotantoa tunnet laajalti mutta et vaan saa niistä otetta. Tästä minä voin aivan erityisen paljon päätellä luonteestasi.

Tämä tuli mieleen, kun luin päivän lehdestä, että Katri Valasta on ilmestynyt uusi elämäkerta. Muutamassa blogissakin kirja on jo ehditty esitellä.

Katri Vala on minulle juuri sellainen rajatapaus, josta en oikein tahdo saada innostuvaa otetta. Tunnen tämän nuorena kuolleen runoilijan tuotannon hyvin, sillä ei se kovin laaja ole. Syytä en ymmärrä, sillä pitämisen edellytykset ovat kohdallaan. Mutta en vaan ole syttynyt. Tiedostan, että vika on lukijassa, ei tuotteessa.

Onko muita?

On, kaikki rajatapauksia pitämisen ja ymmälleen jäämisen epäselvällä rajalinjalla. V. A. Koskenniemi, Paavo Haavikko, Lassi Nummi, Gunnar Björling, Ezra Pound, Heinrich Heine, ranskalainen symbolismi muutamin poikkeuksin.

Näin aluksi - muitakin voisi muistua mieleen. Sopii tehdä päätelmiä luonteesta ja persoonallisuudesta.

 

 

Vastahakoinen

 

Soitin puhelun. Olin varautunut pitkään ja inspiroivaan keskusteluun niin kuin aina ennen. Sellaiseen herkkurupatteluväittelyyn, jota jälkeenpäin pitkään mielihyvällä tutkistelee sydämessänsä niin kuin muinainen Maria kedolla kulkeneiden paimenten puheita.

Oikeasti oli tarkoitus tavata nokikkain näinä päivinä viinilasin inspiroimana, sekin niin kuin aina ennen. Tunnetusta syystä tämä jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Puhelun piti olla kohtuullinen korvike vaaralliseksi käyneelle riskiryhmäläisten kontaktille.

Jo kesällä kiinnitin huomiota, että keskustelu ei ollut oikein entisessä lennossaan. Nyt ei senkään vertaa. Tuntui kuin yrittäisi seurustella vastahakoisen teinin kanssa, jolta puuttuu halu sanoa mitään. Ei se ylimielisyyttä ollut, ei vaan löytynyt mitään säihkyvää sanottavaa. Sellaista vaan yleistä mitäs-sulle-kuuluu-no-ei-tässä-mitään-ihmeempää -lörpöttelyä.

                                                (Kuva: John Dycstra)
Puhelu jäi lyhyeksi. Toivoteltiin toisillemme kaikenlaista ja sovittiin, että pidetään yhteyttä.

Tutkisteltavaa sydämeen silti jäi.

Mitä ihmiselle on tapahtumassa?

Hieman originelli yksineläjä, viisas ja lukenut tohtorismies. Taiteiden tuntija, vakaumuksellinen humanisti. Ei vielä ikäloppukaan, ei päihdeongelmainen - vaikka välillä saattaa mennä vähän hupsutteluksikin, mielialavaihtelut kyllä suuria mutta kärttyiset jaksot lyhytkestoisia. Kovin lähelle ei kukaan pääse. Joskus joku nainen on päässyt, mutta ei niistä kovin pitkäkestoisia ole tullut.

Ja nyt jotenkin outo lama päällä. Aika on tietysti huono ja kontaktit kiellossa. Mutta tämä on aina ollut yksinviihtyjä tutkimustensa ja taiteensa kanssa. Aina hänet on kuitenkin saatu hätyyteltyä liikkeelle kaveritapaamisiin.

Puhelusta jäi paha olo. Miten tähän pitäisi suhtautua? Jotain pitäisi saada liikahtamaan.

 

Vähän onnellinen

 

Hetken kestävä onnen häivähdys, kun astuin ulos rokotusasemalta laastarilappu käsivarressani. Hyvin outo tuntemus.

Suomen kielessä "vähän onnelliseksi" kutsutaan hölmöjä, vähä-älyisiä, yksinkertaisia, tärähtäneitä, hidasälyisiä. "Onk se vähän onnellinen?" tiesi kysyä jo Nykysuomen sanakirjan slangisanasto.

Ranskalainen kirjailijamestari Gustave Flaubert ennakoi tämän mestarillisesti miettiessään, miten onnellisuus syntyy. Onnellisuuden edellytykset ovat hänen mukaansa terveys, itsekkyys ja typeryys. Niistä tärkein on typeryys, sillä sen puuttuessa muistakaan ei ole apua.

Näinhän se tietysti on.

Jostakin, en muista mistä, olen merkinnyt muistivihkoon tämän: "Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin." Tämä kyllä toteutui siellä rokotusaseman ulko-ovella.

Onnellisuusoppaat kuulemma käyvät hyvin kaupaksi. Minulta tämä genre puuttuu. En oikein usko, että onnellisuus löytyy, kun yrittää vain olla myönteinen ja kuuntelee konsulttia. Suomen kansa on runossa onnen kätkemiseen opetettu. Amerikassa on toisin. Siellä kuuluu hokea I´m fine, vaikkei olisikaan.

Imre Kertész, unkarilainen nobelkirjailija, on tässä sukukansallisesti suuntautunut:  "Onnen vaatimus ja luovuus eivät sovi yhteen. [ -  - ] Onnellisena eletty elämä on yksinkertaista elämää ja sen vuoksi mykkää. Toisin kuin laululinnut, ihminen puhuu ennen kaikkea huolistaan. Ajattelu on ihmisen voihketta."

Bussimatkalla rokotuspaikalta kotiin, kolmannen rokotusannoksen aiheuttamassa hybriksessä, en malttanut olla nousematta bussista kauppakeskuksen kohdalla. Hirmuinen pakkanenkaan (-14°) ei haitannut. Ajattelin, että tapahtumaa täytyy juhlistaa. Menin ostoskeskuksen juomakauppaan ja ostin viiniä. En poikennut krouviin, vaikka siellä oli alkamassa Happy hour.

Kotitorin kulmalla keksin vielä, että tunnetun laulun mukaan onnellisuudessa pitää olla mukana myös surun kuiskaus. Niinpä ostin kioskista ison suklaalevyn. Suklaasta minulle nousee aina näppylöita naamaan.

(Kuva: Tuija Vuolle ja Mauno Blomqvist elokuvassa Eros ja Psykhe, ohj. Timo Linnasalo 1998, kirj. Eeva-Liisa Manner 1959) 

 

 

Kättelypäivä

Hartaasti odotettu kättelypäivä on täällä taas. Sattuneesta syystä kuitenkin ilman kättelyä.

Kuten tiedetään, moni on suhtautunut aika pilkallisesti tähän vuoden ylivoimaisesti suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Minä yhtenä siinä irvijöiden joukossa. Sitten kuitenkin moni on katsonut tämän suositun televisio-ohjelman - ironista asennettaan korostaen, tietenkin. Minä yhtenä siinä ironisten katsojien joukossa.

Vaan mitäs nyt katsot, kun ei kätellä! Yle ei edes osoita luovaa ongelmanratkaisukykyä lähettämällä uusintana jonkun vanhan vuosikerran kättelyjonon. Niitähän luulisi arkistosta löytyvän.

Vahingon paikkaamiseksi laitan tähän kaksi kuvaa ajalta, jolloin vielä juhlat pidettiin. Isot pidettiinkin satavuotispäivän kunniaksi (2017)

- Mitä itsenäisyys Teille merkitsee? on ollut perinteinen toimittajan kysymys juhlijoille.

Minulle itsenäisyys on Suomen kieltä, kulttuuria, tiedettä, taidetta, kirjallisuutta. Eteenpäin katsovaa mieltä, avointa, suvaitsevaista yhteiskuntaa, kansainvälisyyttä, humanismia. Ja kansaa ja sen omalaatuista luonnetta ja kulttuuria, maisemaa, maaseutua, hiljaisuutta, vuodenaikoja. Ja lippu on kyllä poikkeuksellisen kaunis.

Ihmetellen olen pannut merkille, että nykypäivän yltiöisänmaalliseksi julistautuneissa piireissä kirjallisuus ja kieli eivät näytä olevan erityisemmässä arvossa. Kirjallisuusharrastuksesta ei ole missään merkkiäkään ja ainakin nettifoorumeilla näkyvä kielenkäyttö on ... no, jätän hienotunteisesti luonnehtimatta.

Vanha kansakoulu yritti sinnikkäästi istuttaa meihin nationalistis-uskonnollista isänmaallisuutta opettamalla suuren määrän runoja ja lauluja, joissa luvattiin "puolestas elää ja kuolla" ja verta vuodatettiin ja sankareita palvottiin. Tämä asenne ei oikein minuun tarttunut. Laulujen sanat ovat kyllä hyvin pysyneet ulkomuistissa.

Juhlamieltä kohottamaan liitän tähän aivan toisenlaisen runon. "Oodi Suomelle" puhuu isänmaan ilmeikkäästä kielestä ja kirjallisuudesta. Nimeltä mainitaan kymmenen kirjailijamestaria: Aleksis Kivi, Kalle Päätalo, F. E. Sillanpää, Hannu Salama, Kaarlo Kramsu, Saima Harmaja, Eino Leino, Otto Manninen, Viljo Kajava, Elvi Sinervo ja päälle päätteeksi vielä kielioppiprofessori Emil Nestor Setälä.

Epäsuoremmin, teoksen tai aiheen kautta, viitataan Pentti Haanpäähän, Kalevalaan, Eppu Normaaliin, P. Mustapäähän, Arvo Turtiaiseen ja Aaro Hellaakoskeen sekä monenkirjavaan joukkoon elämäntavoiltaan  boheemeita kirjailijoita. Taitaa olla piilotetummin vielä muitakin...

 

 

Yleiset totuudet

Vertaukset ja yleiset totuudet ovat epämukavia, eivätkö olekin?

Heti alkaa miettiä, mitä tuo voisi tarkoittaa. Heti alkaa löytyä sopivia kohteita. 

Tulee sellainen epämukava toisaalta ja toisaalta -olo. 

Toisaalta: noinhan se on! 

Ja toisaalta: taidanpa ohittaa tämän, tulee vain paha mieli ja lisää taakkaa kannettavaksi. 

 

(Kuva: René Magritte: Valinta - 1947)

 

Vehkeet I

Minulla on kolme uutta vehjettä: partatrimmeri, skanneri-printteri ja robottipölynimuri. Tuo listan viimeinen on vain lainassa, kokeiltavana. Jospa innostuisin.

Partakoneen sain jo koekäytetyksi. skannerin kanssa taistelin pari tuntia mutta valmista ei tullut. Imurointi on vielä aloittamatta.

Partakone on siitä omituinen nykyvekotin, että sen käyttöönotto onnistui tuosta vaan ensi yrittämällä. Käyttöohjetta en edes vilkaissut. Ehkä menestys johtuu puolivuosisataisesta kokemuksestani. Toisaalta ei voi kuin ihmetellä partakonefirmojen kyvyttömyyttä innovaatioihin. Mikään ei ole muuttunut.

Tuotteeseen ei ole saatu lisätyksi mitään modernin maailman menestystekijöitä. Ei kauko-ohjattavuutta, ei lasersädettä, ei ajastinta, ei nettiohjelmointia. Eikä mitään lisätoimintoja, ei parran värjäystä, sävytystä, kiharrusta. Ja voisihan lisäksi toivoa toimintojen laajennusta vaikkapa esim. hiusten, kulmakarvojen ja ripsien muotoiluun ja kynsien leikkaamiseen ja maalaamiseen.

Yhä tarvitaan oma käsi konetta kääntelemään ja peili nenän eteen. Ja tarkka pitää olla, sillä helposti sattuu lipsahduksia, joiden seurausten korjaantumiseen menee viikko ellei kaksikin.

Kesällä tapasin Kotkan torilla tuttavan vuosien takaa. Hän kehui harmaaksi muuttuneen partani  viehätysvoimaa. Kyllä hiveli itsetuntoa. Minustakin harmaa on parempi kuin entinen vienosti punertava.

Niinpä parta on huollettava tarkasti kylpyhuoneen peilin edessä. Leuan kärki koneella 8 milliä, muualta 6. Viiksien muotoiluun tarvitaan sakset. Kaulalle on katsottava sopiva rajauskorkeus, etteivät parta- ja rintakarvat kasva yhteen. Yksi kerta viikossa riittää. Sunnuntaiaamu on siihen paras hetki. Miten miehiseksi tunnenkaan taas itseni!

[jatkuu...]

 

          (Kuva: Antoni Garzia Lopez -1967)

 

Vihdoinkin marraskuu

Pitkä kävely öisessä Helsingissä. Märät kadut kiiltävät yön valoja. Sade tauonnut, jäljellä pehmeä sumuinen kosteus, joka kostuttaa poskia ja hiuksia. Lämpötila +10, ei palele, tuntuu hyvälle viipyillä rannalla ja katsella pimeälle merelle. Ei kiirettä sisälle.

Muistuu mieleen kesän hirmuhelle, joka jatkui viikkokausia. Ei jaksanut muuta kuin siirtää lepotuoli pihan varjoisimpaan kohtaan ja odottaa, että helpottaisi. Ei helpottanut, ei yölläkään. Siinä nousi mieleen toive, että tulisipa marraskuu.

Toive toteutui. Nyt tästä on osattava nauttia. Se on helppoa - marraskuu resonoi mielialan ja temperamentin kanssa paremmin kuin mikään muu kuukausi.

Kunpa tämä kestäisi kauan! Pelkona on, että tämä loppuu lyhyeen ja tulee vaivalloinen liukkaus.

Eikä tästä ole kuin kuutisen kuukautta, kun uuden hirmuhelteen uhka alkaa kasvaa. Onhan siinä tietysti odottamisen arvoiset puolensa: kukat, ötökät, lintujen vimmainen laulu. Mutta kaiken yllä vaanii tuskastuttava kuumuus. Minulle +30 on mahdoton nautittavaksi.

Ötökät ja linnut ovat kadonneet. Kukkien muisto on tallella kaupungin pimeässä yössäkin.

(Runo:  Katri Vala: Kukkiva maa (osa) / Kaukainen puutarha -1924  //  Maalaus: tekijä ei tiedossa  // Valokuva: Dessu  //  Kirja:  WSOY)

 

 

Raamatullista erotiikkaa

Luin Raamattua. Tosin vain yhden luvun, sen kauneimman.

Vaikka tällainen uskonnoista vieraantunut puolipakana olen, suhteeni Raamattuun on arvostava. Se on mainio kirja - kunhan sitä ei ota kirjaimellisesti sen enempää kuin Kalevalaakaan.

Olen lukenut Raamatun aikoinaan alusta loppuun - ehkä muutamia pitkänsitkeitä sukuselvityksiä yli hyppien. En lukenut sitä ollenkaan teologisesta näkökulmasta vaan kirjallisuustieteellisestä. Se kuului yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä opiskelevien kurssikirjallisuuteen. Se on tarinat ovat arkkityyppisiä, eli tarinoiden mallit toistuvat suuressa määrässä myöhempää kirjallisuutta.

Nyt luin Salomonin Korkean Veisun - taas kerran. Se on hurmaava runoelma, aistivoimaista erotiikkaa parhaimmillaan.

Minulla on hyllyssäni Korkean veisu Prahan yliopiston taideakateemikon ja entisen professorin Arnoš Paderlikin (1919 - 1999) kuvittamana. Teksti on XI Yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1933 käyttöön ottama suomennos. Kirja on Weilin & Göösin kustantama. Painovuotta ei ole merkitty. Sivumäärä 74.

Korkean veisun tie Raamattuun on osaksi väärinkäsitys. "Laulujen laulu", latinaksi Canticum canticorum, liitettiin osaksi Vanhaa Testamenttia. Näitä rakkauslauluja - joita on ylistetty itämaisista rakkauslauluista kauneimpina - on tapana lukea juutalaisessa pääsiäisjuhlan jumalanpalveluksessa.

Pahojen henkien häätämiseksi morsian rinnastettiin suulemitareen, sulhanen suureen Salomoon. Tämä  jotenkin käsitettiin väärin ja perimätieto merkitsi Salomon tekstin kirjoittajaksi. Morsiamen ruumiillista kauneutta kuvataan laulussa erittäin havainnollisesti ja luonnollinen Eros esitetään vastustamattomana voimana.

On perusteita olettaa, että kokoelman laulut ovat alkuperältään täysin maallisia, kuitenkin niin, että niiden taustalla on vielä vanhempia babylonialaisia lauluja, jotka kertoivat nuoren jumalan rakkaudesta nuoreen naisjumalattareen. Raamattuun nämä laulut liitettiin ilmeisesti siksi, että Korkean veisun ylistämä rakkaus tulkittiin allegorisesti Jumalan rakkaudeksi "valittuun kansaansa". Kristinusko antoi sille vielä yhden uuden tulkinnan: siitä tuli Kristuksen rakkaus kirkkoaan, "morsiantaan", kohtaan.

Myöhempinä aikoina näillä lauluilla on ollut vaikutusta moneen suuntaan, kuten Goetheen, Herderiin ja varsinkin Heinrich Heineen, joka antoi yhdelle runokokoelmalleenkin nimeksi Laulujen kirja. Eikä tämän lumoavan rakkausrunouden vaikutus ole miksikään haalistunut nykypäivänäkään. Onhan siinä vahva "mieskatse" valloillaan, mutta tällaisessa ikiaikaisessa yhteydessä niin kuuluu ollakin. Kirjan kuvitus on laulun sanoja kauniisti kunnioittava.

Ja onhan tästä kaunis laulukin ( linkki).

 

 

Kaikki on kamalaa

Vanhoja ikuisuuspelkojani:

Huvipuistot. Minkäänlaiseen härveliin tai kieputtimeen en suostu menemään. 1968 eräs tyttö viekoitteli minut Tukholman Gröna Lundissa sellaiseen ja sain ikuisuustrauman. (Vaikutukseltaan lyhytkestoinen pikahelpotus tuli siitä, kun seuraavaksi menimme lemmentunneliin lipumaan joutsenen selässä romanttista virtaa pitkin.)

Ukkonen aiheuttaa aina ahdistusta ja tykytystä. Tämä on kotoa opittu sukurasite, sillä 1938 salama tappoi isoisäni.

Lentäminen. Koskaan en täysin tottunut vaikka virkatehtävät veivät usein matkoille. On huojentava ajatus, että tästä vaivasta olen aivan ilmeisesti lopullisesti vapautunut. Mihin muka vielä matkustaisin? Jos matkustan niin junalla ja laivalla pääsen.

Korkeat paikat. Tämä on noloa. Ei onnistu mökin katolle kiipeäminen. Ei onnistu, että kiipeäisin keittiötikkailla vaihtamaan kattolampun. Siedätyshoitoa joskus yritettiin mutta ei helpottanut.

Uusin pelko: luotanko liikaa koronavaaran hiipumiseen? Vaikka olen kahdesti rokotettu, pitäisikö sittenkin vielä sinnitellä sisällä ja odotella, että tauti takuuvarmasti on väistynyt? Tähän asti olen noudattanut huipputiukkaa varovaisuutta, ja olisi kohtalon ivaa, jos nyt loppusuoralla sattuisi vahinko. Minulle ei edes ole ollut vaikeaa pysytellä vapaaehtoisessa karanteenissa kotona.

Pikkuisen pelkään käärmeitä, isoja koiria, hissiä, humalaisia yökulkijoita ym.

Kuka mitäkin pelkää: suljettuja / avoimia / pimeitä paikkoja. En minä sellaisia. Kirjailija Raymond Carver kirjoitti pelosta pitkän runon, jossa on minulle vaikeasti käsitettäviä kohtia (2, 6, 8, 16, 19). Tuota listaa kun lukee, niin vahvistuu vakaumus, että melkein kaikki elämässä voi olla kamalaa.

(Kuva: Michelangelo: Viimeinen tuomio  //  Runo: Raymond Carver: Pelko, suom. Lauri Otonkoski)