Outoja taideteoksia 2

 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  

Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]

 

 

Outo taide 1

 

Eilisessä blogikirjoituksessani puhuin Mika Waltarista. Tekstin viereen liitin valokuvan Waltarin muistomerkistä, joka sijaitsee aivan kotini lähellä ravintola Eliten edustalla olevassa puistikossa.  

Kuinka sattuikaan, Helsingin Sanomien lauantaiesseessä   (19.1.13) toimittaja Ilkka Malmberg mainitsee saman muistomerkin: "Olen edelleenkin kiitollinen niille kriitikoille, jotka aikoinaan suostuivat kertomaan tulkintansa Mika Waltarin muistomerkistä. Ilman heidän apuaan se tuskin olisi nykyisin lempiveistokseni Helsingissä."  

Tiedossani ei ole, mitä Malmberg tarkoittaa. Ilmeisesti hän viittaa johonkin aiemmin julkaisemaansa tekstiin.  

En minäkään tuota muistomerkkiä (patsasta?) huonona pidä, siinä on näkemystä. Luulen, että se ei ole kovin tuttu suurelle yleisölle, sillä se sijaitsee syrjässä valtaväyliltä. Sijaintipaikka on varmasti valittu sillä perusteella, että Waltari asui lähellä, ulkoilutti koiraansa siinä puistikossa ja istui välillä iltaa Elitessä.  

Malmbergin kirjoitus oli jatkoa marraskuun Kuukausiliitteessä olleelle pitkälle kirjoitukselle, jossa hän kertoi käynnistään konsertissa, jossa esitettiin Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratorio. Huolellisesta valmistautumisestaan huolimatta hän ei innostunut kokemuksestaan.   

Nyt hän jatkaa pohdiskelua "vaikeasta" taiteesta ja eliitin kummallisesta kotkotuksesta, jota moukat eivät ymmärrä. Käsittelyyn tulevat nykymusiikin lisäksi kirjallisuus, kuvataide, elokuva ja kuvanveisto.  

Aihe on mielestäni hyvä. Provosointia isolta medialta juuri kaipaankin. Kun provosoidaan, pitää provosoitua. Makuasioista on ihan kiva kiistellä. Subjektiivinen saa ja pitää olla.   

Aloitan patsaista. Malmberg jatkaa näin:  "Muistatteko kun Kekkonen sai sen kummallisen lammikkomonumenttinsa, Ryti sen sojottavan tankonsa ja Relander ne kummalliset kuutiot? Kommunikoidaanko siinä yleisön kanssa?  

Muistan oikein hyvin. Lisäksi unohtumista estää se ihmeellinen sattuma, että työmatkallani Töölöntorillta Kruununhakaan kävelen kaikkien - siis kirjaimellisesti kaikkien - Helsingin presidenttipatsaiden ohitse. Melkein heti kodista ulos astuttuani edessä ovat ne Relanderin kummalliset kuutiot, sitten Hesperiankadun toisessa päässä se Rytin sojottava tanko, sitten Finlandia-talon kupeessa se Kekkosen kummallinen lammikko, sitten Eduskuntatalon edessä Kyösti Kallion, K. J. Ståhlbergin ja P. E. Svinhufvudin näköispatsaat, sitten Kiasman vieressä Mannerheim hevosen selässä ja toisella puolella katua Paasikiven kivipaadet. Voiko arvovaltaisempaa työmatkaa edes kuvitella?  

Rytin "sojottavasta tangosta" olen jo aiemmin kirjoittanut ja liittänyt kuvan (täällä).  Pistän tähän viereen nyt kuvan Relanderin kuutioista ja Kekkosen lammikosta. Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi, kuten aina.  

Rytin patsas on mielestäni kuin lasten kiipeilyteline, vähän hassu. Sellainen tunne ei oikein kuvaa Rytin persoonaa eikä tekoja. Relanderin kuutiot eivät tunnu miltään, ne ohittaa ilman huomion kiinnittämistä. Sen sijaan Kekkosen lammikko reliefeineen ja lampputankoineen jollakin selittämättömällä tavalla viehättää minua - siinä on eleganssia. Tosin vain kesällä. Talveksi lammikolle pistetään kansi päälle ja vedet imetään pois.  

Lämpiminä kesäöinä lammikko on parhaimmillaan. Kansaa pysähtyy sen ympärille kapakkareissulta palatessaan. Olen nähnyt siinä spontaanin toisinnon La dolce vita -elokuvan ikimuistoisesta kohtauksesta, jossa Anita Ekberg kylpee Rooman Fontana di Trevi -suihkulähteessä. Siinä on häivähdys sekä kaupunkikulttuuria että Kekkosta.  

Lammikon haittapuoli on sen sijainti lehtipuupuiston keskellä. Syksyn lehdet tukkivat sen. Sorsatkin ovat ottaneet sen mielipaikakseen ja sen myötä ovat tulleet pullamummot. Tukkoon menevät viemärit pullanpalasistakin.  

Entä sitten näköispresidentit?  

Ehkä Mannerheimin ratsastajapatsas on niistä arvostettavin, mutta Eduskuntatalon ukkelirivi ei herätä minussa mitään. Patsaat ovat kertakaikkisen ikävystyttäviä. Se tyylilaji on minusta mennyttä aikaa. Toivottavasti taidemaultaan puritaaninen nykyaika ei keksi vastareaktiota lammikoille ja kuutioille ja vaadi näköispatsaita Koivistolle, Ahtisaarelle ja Haloselle. Ei kai Malmberg sellaista ole tyrkyttämässä? Kuvitelkaa nyt!  

[jatkuu]

Minä en muista

 

Luin parikymppisenä Mika Waltaria paljon. Historialliset romaanit vetivät. Sittemmin Waltarin lukeminen on jäänyt.  

Nuorena kirjallisuudenopiskelijana olin mukana ryhmässä, joka pääsi tapaamaan mestaria ja keskustelemaan hänen kanssaan. Hänellä oli tapana ottaa vastaan opiskelijaryhmiä. Muutaman kerran näin hänet myöhemmin kadulla, sillä hän asui lähellä asuntoani Etu-Töölössä. Kuvassa on talo, jossa hän asui melkein puoli vuosisataa kuolemaansa asti. Talo on etualalla oleva punatiilinen, se jonka ovi on ylhäältä pyöreä. Waltarin asunto oli alimmassa kerroksessa, kolme ikkunaa heti oven vasemmalla puolella. Osoite on Tunturikatu 13.  

Kadulla hän kulki iltaisin pienen mäyräkoiransa kanssa. Tavallinen kulkureitti vei Runeberginkadulle ravintola Eliten edessä olevaan pieneen puistoon. Siihen hänelle pystytettiin myöhemmin muistomerkki (alempi kuva).  

Eräs suuresti arvostamani kirjallisuusihminen mainitsi minulle äskettäin, että Waltarin "Neljä päivänlaskua" oli hänelle suuri lukuelämys aikoinaan ja on vieläkin. Siihen hän sanoi palaavansa muutaman vuoden välein.  

Minä en kehdannut sanoa, että en muista mitään siitä kirjasta, vaikka olen sen aivan varmasti lukenut. Se on hyllyssäni, ja sen viimeiselle sivulle olen lyijykynällä himmeästi kirjoittanut päivämäärän 19.9. 1971. Tapoihini kuuluu kirjoittaa lukemispäivämäärä kirjojeni viimeiselle sivulle. Unohduksen hämärään on siis se kirja jäänyt.  

Juuri nyt minulla on luettavana Päivi Istalan muistelmateos Ristivetoa. Se on kuvaus aikakaudesta ja tapahtumista, jotka monella tavalla liippaavat minua läheltä. Yllättäen löydän Päivin kirjasta tiedon, että Waltarin Neljä päivänlaskua on ollut hänelle poikkeuksellisen vaikuttava teos.  

Johan nyt on helkkari! Jo kaksi arvostamaani henkilöä kehuu kirjaa, josta minä en muista mitään. Herää epäily, olenko minä ollut tajuissani sitä lukiessani.  

Siirsin jo sen kirjan hyllystä sohvapöydälleni. Luen sen kunhan ensin saan Istalan muistelmat luetuksi loppuun.

Hakaniemen rantaan

 

Vaikka on syksy, kuljin silti Hakaniemen rantaan. Sana "kuljin" on nyt hieman harhaanjohtava, sillä sen mielikuva viittaa kävelyyn. En tällä kerralla kävellyt vaan ajoin raitiovaunulla. En edes ajanut lyhintä reittiä vaan Kaivopuiston kautta. Kolmonen kun kiertää kahdeksikon muotoista reittiä.  

Lähtiessäni ajattelin mennä Eteläsataman kauppatorille, mutta sen kohdalle päästyäni tulin toisiin ajatuksiin. Kauppatori ei ole entisensä. Siitä on tullut turistirihkaman myyntipaikka. Kauppahallikaan ei ole parhaassa mallissaan.   

Niinpä päätin olla nousematta pois raitiovaunusta. Sama vaunu vie minut paremman torin ja hallin luokse ja samalla saan katsella ikkunasta kaupunkia. Ajetaan läpi Töölön ja Kallion.  

Onneksi on Hakaniemen tori ja halli. Ne ovat entisellään - sellaisia kuin torien ja hallien kuuluu olla. Niissä ei mennä bisnes edellä. Lisäksi vieressä Hämeentiellä on etnisten herkkukauppojen keskittymä.  

Ostin savukalaa, maalaislimpun, kahta sorttia juustoa ja etiopialaista kahvia, joka jauhettiin presso-pannuun sopivaksi. Yläkerrasta ostin postikortteja ja istuin kahvilassa. Torilta ostin vihanneksia.  

*   *   *     

Keväällä muistan lukeneeni, että Hakaniemen rantaan rakennetaan sauna, josta pääsee mereen uimaan. Piti oikein kiertää rannan kautta katsomaan, onko rakennettu. Ei ollut.  

Ranta on ikävä paikka, siinä ei ole mitään toimintaa. Hyvä sijainti on jätetty hyödyntämättä. Opetushallituksen talo valittiin takavuosina Helsingin rumimmaksi rakennukseksi. Sitten sille tehtiin remontti, jossa julkisivua yritettiin kaunistaa. Onnistuiko - en kovasti kehuisi (kuva). Rannassa sijaitseva neuvostoliittolainen patsaskaan ei ole mikään kaunistus (kuva). Kuvat suurentuvat klikkaamalla.  

Paras Hakaniemen rantaan liittyvistä asioista taitaa olla Tavaramarkkinat-yhtyeen laulu. Mutta sekään ei nyt ole ollenkaan kohdallaan, sillä siinä on kevät ja salmiakkia. Minulla ei ole kuin Sisu-aski takintaskussa, enkä tarjoa siitä kenellekään.

 

 

Kaaosteoria

 

Kaaosteorian huomionarvoisin osa oli niin sanottu perhosefekti. Sen mukaan niinkin vähäpätöinen tapahtuma kuin yhden pienen perhosen siivenisku jossakin kaukana, vaikkapa Amazonilla, voi aiheuttaa valtavan ketjureaktion, vaikkapa hirmumyrskyn, jossakin maapallon toisella puolella.   

Teoria sisältää toki paljon muutakin kuin perhosefektin, mutta se on korkeampaa fysiikkaa, jota kaltaiseni humanistiretkun ei tarvitse ymmärtää.   

Perhosefekti palautui muistiini kesällä, kun tapasin kaverini "Laurin" (nimi muutettu, sillä hän ei ymmärrettävästä syystä välittäisi tulla tunnistetuksi). Hän kertoi tapauksen, joka vahvistaa perhosefektin paikkansapitävyyden.  

*   *   *   

Lauri oli 1970-luvun taitteessa ahkera ja kunnianhimoinen lukiolainen. Hän tähtäsi journalistin ammattiin. Hän näki siinä mahdollisuuden parantaa maailmaa, joka oli täynnä epäkohtia: riistoa, epäsolidaarisuutta, rotusortoa, keinottelua, korruptiota, epätasa-arvoa ja monenlaista muuta vääryyttä. Pahimpana kaikista Vietnamin sota.  Journalistin ammatissa Lauri uskoi pääsevänsä tutkimaan likaisia totuuksia ja julkisuuden avulla parantamaan maailmaa.  

Lauri halusi päästä opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereen yliopistoon. Hyvä lukion keskiarvo ratkaisi sisäänpääsyn. Erityisen tärkeä oli äidinkielen arvosana. Siihen Lauri satsasi.  

Niinpä hän oli valinnut kirjaesitelmänsä aiheeksi Bertolt Brechtin. Hän oli perehtynyt aiheeseen huolellisesti.  

Tuli esitelmäpäivä. Alkoi äidinkielen tunti. Lauri astui luokan eteen pitämään esitelmäänsä. Hän aloitti Brechtin lapsuudesta. Siitähän kaikki esitelmät alkavat.  

Mutta juuri siinä kohdassa ilkeä kaaosteoria puuttui pahaa aavistamattoman Laurin elämään ja sitä kautta maailman tulevaisuuteen.  

Kaaosteorian airueena ei toiminut perhonen vaan vaalea kaunotar nimeltä Kiksa.  

Kiksa istui etupulpetissa aivan Laurin edessä. Kiksalla oli minihame ja punaiset huulet ja kajalia silmissä ja kireä jumpperi. Lauri oli kovasti ihastunut Kiksaan ja oli hiljattain kotibileissä onnistunut yrityksessään tutustua läheisemmin Kiksaan, jopa sen kireän jumpperin peittämiin alueisiin.  

Ja nyt tämä ihanuus istuu etupulpetissa, tuijottaa Lauria ja räpyttää suuria silmiään ja lipsuttaa merkitsevästi kielellään ylähuulta.  

Lauri olisi tullut sellaisesta viestistä onnelliseksi missä tahansa muussa tilanteessa mutta ei seisoessaan siinä koko luokan edessä. Hän nimittäin tunsi kauhukseen, että hänellä alkaa jöpöttää.   

"Jöpöttää". Juuri tätä sanaa Lauri käytti kertoessaan muinaisesta kauhukokemuksestaan. Tätä deskriptiiviverbiä ei tunne Nykysuomen sanakirja eikä Suomen kielen perussanakirja. Netin  urbaani sanakirja tuntee. Sieltä voi katsoa, jos sana on outo. Täytyy joskus paremmalla ajalla katsoa, miten Google kääntää sen muille kielille.  

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää omakohtaisesti, kuinka kiusallinen ilmiö voi olla. Ne, jotka eivät ole koskaan olleet nuoria miehiä, saattavat muutoin olla tietoisia asiasta. Luokan edessä seisova Lauri tuli ongelmasta erittäin tietoiseksi. Hän joutui paniikkiin.  

Luokan edestä piti päästä äkkiä pois, ennen kuin kukaan huomaisi. Niinpä vanha kunnon Brecht oli hädin tuskin varttunut aikuiseksi kun hän jo kuoli, ja siihen esitelmä loppui ja Lauri pääsi livahtamaan istumaan pulpettinsa taakse piiloon katseilta.  

Opettaja ei peitellyt ärtymystään. Huonosti valmisteltu esitelmä. Olisi pitänyt puhua myös Brechtin kirjoista. Vähintään yksi teos olisi pitänyt esitellä tarkasti, vaikkapa Setsuanin hyvä ihminen.  

*   *   *   

Laurin äidinkielen arvosana putosi kahdeksikkoon. Lehdistö- ja tiedotusopin opiskelupaikka jäi yhden pisteen päähän. Ei tullut Laurista lehtimiestä. Suomi ja maailma jäi pistämättä kuntoon. Sen me kaikki nykyihmiset olemme harmiksemme huomanneet. Ei ole maailma kunnossa. Kaikki on entistäkin pahemmin levällään.  

Laurista tuli liikennesuunnittelija pieneen kaupunkiin. Tärkeää on toki sekin, viisaasti suunnitellut kiertoliittymät ja bussipysäkit parantavat elämämme laatua. Mutta kertoessaan tarinaansa Lauri myönsi, että vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin, häntä kismittää perhonen nimeltä Kiksa, jonka kielen lipsutus punaisilla huulilla aiheutti niin valtavan harmin, josta saa kärsiä koko ihmiskunta.  

(Laurin kuvaa en saa tähän liittää, Kiksan kuvaa minulla ei ole, joten ainoa mahdollisuus on liittää tähän tapahtumasarjan kolmannen syyllisen, Bertolt Brechtin kuva. Kummallisesti nuo patsaan kädet... Patsas sijaitsee Berliinissä Brechtin oman teatterin, Berliner Ensemblen edessä.)

 

Vanhan kaverin muistoksi

 

Kaverini kuoli. Huikailematta voi sanoa, että viina vei. Riemua riitti loppuun asti. 

Muistovärssyksi Aaro Hellaakosken Viinamäen virsi (1916)  

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.  

Pieni mettiäinen maassa

maaten kellittää,

humalassa autuaassa,

hiljaa pöräjää.  

Sinne käykää kärsiväiset

viinamäkehen

jossa pienet mettiäiset

potkii pöristen.  

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

 (Kuvassa Hellaakosken hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemessä)

 

Kävelykierros Helsingissä 4

 

Kohde 4: Musiikkitalon uusi veistos  

Kävelin Mannerheimintien puoleisesta ovesta Musiikkitaloon ja siitä talon läpi Kiasman puoleiselle pihalle. Olin tulossa katsomaan uutta veistosta (vai olisiko sana patsas kohdallaan?) Olin lehdestä lomalla lukenut patsaan nimen ja tekijän: Laulupuut, Reijo Hukkanen. Olin myös lukenut, että tekijä oli saanut inspiraation Aaro Hellaakosken tutusta runosta Hauen laulu. Lehdessä oli ollut epäselvä valokuva patsaan pystytyksestä.  

Siinä se oli - hyvin suurikokoinen ja monista osista koostuva. Kaikkialta musta. Ensimmäiseksi hahmottui korkealla kelluvia halkopinoja, aivan samanlaisia kuin minulla kesäasunnollani liiterin vieressä. Nämä vaan olivat mustia, minun valkoisia, koivun värisiä.  

Seuraavaksi hahmottui, että halkopinot olivat flyygelin kannen muotoisia. Niin tietysti, patsas ottaa huomioon, minkä talon vieressä sijaitsee.  

Aloin etsiä kaatseellani sitä haukea. Sitä en löytänyt siinä patsaan juurella seisoessani. Kiersin patsasta, etsin kuvakulmia. Se oli vaikeaa, mahdotonta. Patsas on liian suuri läheltä kuvattavaksi. Löytyy vain yksityiskohtia, ei kokonaisuutta.  

Vasta kauempaa katsoen hauki löytyi. Se on kuin torni, 13 metriä. Suu auki, terävät hampaat, halkopinot ovat matalampina ympärillä.  

Mitä enemmän patsasta kierrän ja katselen kauempaa ja lähempää, sitä enemmän pidän näkemästäni. Jury, joka on veistoksen siihen valinnut, on onnistunut. Ei tämä missä tahansa paikassa toimisi, mutta  sopii juuri tähän, Musiikkitalon seinustalle. Väitän, että tämä veistos saavuttaa vielä suuren arvostusaseman Helsingin onnistuneimpien muotokieleltään modernien monumenttien joukossa, samantapaisen kuin Eila Hiltusen Sibelius-monumentti.  

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla. Tunnen, että kuvista ei saa kunnollista käsitystä teoksesta, se on liian suuri kuvattavaksi. Katsojan pitää päästä aivan viereen, teoksen sisälle. Tässä näkyy vain yksityiskohtia. Teos pitää käydä paikan päällä katsomassa.

 

"Annapas ajan kulua...

"Annapas ajan kulua / päivän mennä, toisen tulla..."  

Muutama viikko sitten ajoin työasioissa moottoritietä Salon suuntaan. Sammatin liittymän kohdalla mieleen juolahti vanha muisto lukiovuosilta. Luokkamme kevätretki vei silloin monen muun kohteen ohella Elias Lönnrotin syntysijoille.  

Se ei tuntunut silloin ollenkaan kiinnostavalta. Jotain pettuleipää siellä tarjottiin. Mieluummin olisimme kiirehtineet Linnanmäelle, mutta luokanvalvoja päätti.  

Myöhemmin olen itse muutaman kerran vienyt Vuoronvarausviraston ulkomaisia vieraita Paikkarin torppaan ja selostanut heille suomalaisen mytologian sisältöä ja Lönnrotin osuutta sen keräämisessä. Lahjoiksi vieraille olemme antaneet Kalevalan käännöksiä sekä kuvitettuja taidepainoksia.  

Nyt Paikkarin torpalle kuuluu huonoa. Siksi päätin paluumatkalla poiketa vilkaisemaan. En tietenkään toivonut tähän vuodenaikaan pääseväni sisälle. Kunhan nyt etäältä pääsen vilkaisemaan.  

Eliaksen isä rakensi torpan vuonna 1800, vain pari vuotta ennen Eliaksen syntymää. Siinä torppa on sinnitellyt läpi vaikeiden aikojen, on ollut nälkävuosia, sortokausi, sisällissota, pulavuodet, talvi- ja jatkosota ja montakin lamaa. Aina on torpan vaalimiseen riittänyt varaa ja kulttuurista tahtoa, sillä sen kansallinen merkitys on yleisesti ymmärretty. Lönnrotin merkitystä suomalaiselle kansalliselle heräämiselle ja sitä kautta menestymiselle ei kai kiistetä missään, oli aate tai ideologia mikä tahansa.  

Hyvää tahtoa kesti pitkälti yli 200 vuotta ennen kuin tilanne muuttui. Vasta Jyrki Kataisen (kok) hallitus huomasi, ettei tällaiseen ole enää varaa.  

Paikkarin torppa ei ole tuottoisa bisnes. Museovirastolta vähennettiin määrärahoja ja se joutuu luopumaan monen museon ylläpidosta. Syntyy säästöjä. Veroja voidaan taas alentaa. Siitä äänestäjät pitävät - ainakin isotuloiset.  

Tulevat luokkaretket eivät enää suuntaudu sinne. Tai ehkä liikemiehet kehittävät Paikkariin oheistoimintaa, vesiliukumäkeä, puuhamaata, festivaaleja, supermarkettia, kylpylää. Elias-landia voisi tuotteistaa vanhan brändin.  

Kuvassa päähenkilön patsas (Emil Wikström 1902) Helsingissä Lönnrotinkadulla. Rakennus takana on entinen Helsingin Suomalainen Realilyseo, nykyinen Ressun lukio.  

*   *   *   

Nyt aion poistua paikkakunnalta maalaismaisemiin, kuten eilen jo uhkailin. Vapun jälkeen on vuorossa virkamatka Tallinnaan. Pysyn siis tuokion verran poissa tältä palstalta. Hyvää vappua lukijoille.

"Taivas ja maa lyövät kupperikeikkaa..."

Kävin taas teatterissa. Suurten laitosteattereiden sijaan tällä kerralla oli vuorossa Rööperissä sijaitseva pieni ruotsinkielinen Sirius & Mars.  

Näytelmän nimi oli På friarstråt, ohjaajana Juha Hurme. Näytelmä kertoo nuoren maalaismiehen sekoilusta naima-aikeiden, juopottelun, erilaisten väärinkäsitysten, valepukujen ja rellestyksen maailmassa. Varsin tyypillinen tapahtumakulku nykynäytelmälle ja kirjallisuudelle.  

Teos on silti klassikko, ilmeistä sukua jopa Shakespearen komedioille. Ohjaus näkee kuitenkin teoksen modernin olemuksen. Naivismiin asti pelkistetyt fondilavasteet antavat kokonaisuutta leimaavan riemastuttavan sävyn.  

Päähenkilön persoona (Gogo Idman) saa sekoilustaan huolimatta myötätunnon osakseen. Hän on vivahteikkaalla tavalla avoin ja sympaattinen, ei mikään syyntakeeton tohelo, niin kuin esityksen perinteisiin kuuluu. Juopottelukin näyttää perin juurin toisenlaiselta kuin perinteikkäässä suomalaisessa esitystavassa.  

Ruotsin kieli tuo esitykseen uudenlaiselta maistuvan vierauden tunteen. Käännös (Niklas Groundström) ei ole voinut olla ihan yksinkertainen asia. Siinä on paljon vanhaa sanastoa ja vanhoja rakenteita, mutta siinä ei kuitenkaan maistu museomaisuus.  

Kokonaisuutena hyvin viehättävä ja tuoreelta maistuva teatterikokemus. Suomeksi teoksen nimi on Nummisuutarit. Kuvan henkilöt eivät liity esitykseen. Patsas liittyy.

Kilpola

Muutama päivä sitten astuin ulos raitiovaunusta Mannerheimintiellä Oopperan pysäkillä. Oli kaksikymmentä pakkasastetta, ja minua ahdisti ajatus kävelymatkasta pysäkiltä kotiini Töölöntorille. Matkahan on useita satoja metrejä, ja vieläpä ylämäkeen. 

Pysäkillä seisoi valtava kansanpaljous. Heti näki, etteivät ihmiset olleet oopperasta tulossa. He olivat tulossa Stadionilta. Tiesin, että siellä oli ollut jääkiekkopeli. 

Pisti mietteliääksi. Ihmiset ovat kummallisia. Minua ei mikään mahti saisi menemään istumaan tuntikausia ulkona Stadionilla kireässä pakkasessa. Mutta minähän olen välillä vähän reppana, kuten teräväkielinen sihteerini neiti B. kerran sanoi, kun en suostunut menemään saunasta avantoon, vaikka hän itse meni.

Olen kyllä käynyt silloin tällöin Stadionilla, mutta aina kesällä. Viimeksi kävin toissa kesänä Suomi - Ruotsi-maaottelussa, kun sain ilmaisen lipun. Enemmän olen käynyt konserteissa, sellaisissa kuin Rolling Stones ja Mestarit.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Stadion pistetään täysremonttiin. Se on pahasti rapistunut, ikään kuin muuttumassa muinaismuistoksi. Voin vahvistaa. Ei rappio vielä kovin selvästi ulospäin näy, mutta sisätilat ovat kaameassa kunnossa. Jopa Museovirasto puoltaa uudistuksia. 

Stadion on mielestäni ulkoapäin Helsingin kauneimpia rakennuksia, ainutlaatuinen kokonaisuus historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä. Vähän harmittaa, että asuntoni ikkunat ovat väärään suuntaan niin että ei näy edes tornin huippua, vaikka lähellä asun.

Mutta Stadionin pitäisi olla myös toimiva suurtapahtumien foorumi. Ei kai siitä uusittunakaan talvilämminta tilaa voi tulla, mutta hyvä jos muita parannuksia saadaan aikaan. Olen nähnyt, kuinka onnistuneella tavalla Berliinin vanha Olympiastadion on korjattu nykyaikaiseksi, silti vanhoja arvoja kunnioittaen. Samaan pitäisi täälläkin pyrkiä. Vähän kuitenkin hirvittää, kun muistaa, kuinka monta vanhaa hienoa paikkaa Suomessa on uudistettu pilalle - kaupallisen voitontavoittelun verukkeella.

Otsikon ”Kilpola” on peräisin 1930-luvulla pidetystä kansalaiskilpailusta, jossa yritettiin keksiä suomenkielinen nimi, jolla korvattaisiin vieraskielinen sana. Stadion (stadium) ehdotettiin korvattavaksi tällä sanalla. Ehdotus ei lähtenyt leviämään yleiseen käyttöön, onneksi, kuten ei toinenkaan sana, ”sätiö”, jolla ehdotettiin korvattavaksi olympialaisten tärkein tiedotusväline, ”radio”.

Kuvassa Kilpola viime syksynä, jolloin torni oli pintaremontissa ja siksi telineiden peitossa.

Milanosta Töölöntorille

Dessu on palannut Milanosta. Ja heti iski flunssa.

Ei tarvinnut kuin laskeutua lentokoneen portaat alas, niin ennakkomerkit kurkussa olivat aavistettavissa. Taksissa kohti Helsinkiä aavistus vahvistui ja Töölöntorin laidalla kotiovella asiasta ei enää ollut epäselvyyttä. Hississä kohti viidettä kerrosta tuli jo aivastus.

Onneksi kotona oli lääkettä, rommia ja hunajaa ja viinimarjamehua.

Lombardian kohtalaisen lämmin ilmanala helli ulkona olijoita, mutta Euroopan vuoronvarausviratsojen kansainvälinen yhteistyöseminaari pidettiin epäviisaasti sisätiloissa, vanhassa kivirakennuksessa. jossa on viileää ja kaikuisaa. Sain seurata suuren määrän Power point -esityksiä, enkä voi kehua nauttineeni. Tuskin kukaan muukaan, mutta sellaisia seminaarien kuuluu olla. Hetkittäin olisi voinut luulla, että ollaan Suomen hiihtoliiton kokouksessa. Kähnäämisen aiheena olivat silloin kehitystavoitteet, joissa meidän Pohjoismaiden ja Välimeren maiden edustajien näkemykset olivat kaukana toisistaan.

Vapaa-aika sen sijaan oli miellyttävämpää. Pohjoismaiden edustajien kanssa päätimme tehdä retken Veronaan, historiallisia nähtävyyksiä täynnä olevaan kaupunkiin, jossa en ole ennen käynyt. Erityisesti minua kiehtoi päästä Shakespearen Romeon ja Julian jäljille, näytelmän ”tapahtumapaikoille”.

Viereisessä kuvassa on se kuuluisa parveke, joka on niin keskeinen Romeon ja Julian rakkaustarinassa. Parvekkeen alapuolelle on pystytetty Julian patsas. (klikkaamalla kuvat suurntuvat).

Miespuolisten vieraiden kuului perinteen mukaan sivellä patsasta. Perimätiedon mukaan siitä saa onnea ja kyvykkyyttä rakkauselämäänsä. Kuvasta näkyy, mikä kohta Juliasta on sivelyn kohteena. Dessukin siveli, muiden mukana, kuitenkin huolestuneesti tietoisena koti-Suomessa ja Pohjoismaissa vallitsevista yleisistä käyttäytymisnormeista, jotka koskevat seksuaalista ahdistelua.

Tekniikka sekaisin

Dessun kotitietokone meni tänään sekaisin kuin suomalaisten keihäsmiesten heittotekniikka.

Onneksi on Bitti-Pekka, Vuoronvarausviraston käyttömestari, joka osaa hoitaa tuollaiset taudit. Hänet uskaltaa jopa pyytää kotikäynnille, jos on hyvää pataa hänen kanssaan. Minä olen. Salaisen tupakkahuoneen veljeskunnan arvo tuli taas todistetuksi. Verkostoituminen kannattaa.

Pekka räpläsi konetta tunnin ja sai sen sisuskalut järjestykseen. Uhkasi kyllä ensin viedä koneen mukanaan kotiinsa saamaan vierihoitoa, mutta luopui sitten, kun löysin laatikostani läjän alkuperäisiä asennuslevyjä.

Muutakin korjattavaa olisi huushollissani ollut, mutta en niistä kehdannut mestarille mainita. Kahvinkeittimeni on ruvennut pitämään pahaa ääntä. Plörötys kuuluu varmaan naapuriin asti.

Vessan huuhtelusysteemi on epäkunnossa. Vettä ei tule, vaikka kuinka painikkeista painaa. Se on sellainen uudenaikainen systeemi, vesi on seinälaatoituksen takana piilossa. Näkyvissä on vain kaksi vierekkäistä painiketta, isompi ja pienempi. Huoltomies on kyllä käynyt ja tilannut varaosia. Siihen asti huuhtelu pitää hoitaa ämpärillä.

Hissi on vähän väliä seisahtunut kerrosten väliin. Onneksi en ole ollut kyydissä, en tiedä onko kukaan muukaan. Pitää käyttää portaita. Viidennessä kerroksessa asuvalle Dessulle alamäki on helppo mutta ylämäki kiukuttaa.

Lehdestä olen lukenut, että Helsingin metrosta katoavat kuljettajat, kunhan Espoon rata valmistuu. On kuulemma Siemens suunnittelemassa mullistavan hienoa tekniikkaa. Väittävät, että tulee säästöä, kun ei tarvitse kuskeille maksaa palkkaa.

Nyt ovat päälliköt liikennevirastossa riitaantuneet asiasta. Ei taida tullakaan säästöä, kun tarvitaan paljon uusia huoltomiehiä ja turvallisuusvalvojia. Uusiin junanvaunuihin ei tehdä edes kuskille ohjaamoa, sillä juna liikkuu automaattisesti. Nyt päätöstä kritisoidaan  julkisuudessa. Pitäisikin tehdä ohjaamo siltä varalta, että tekniikka tai turvallisuus pettää ja pitäisi saada juna liikkeelle manuaalisesti. Mutta sellainen varasysteemi kävisi kovin kalliiksi.

Onneksi on sentään yksi kohde, jossa voimme luottaa, että tekniikka ei koskaan petä. Ei käy niin kuin Dessun tietokoneelle, vessalle, hissille, kahvinkeittimelle tai tulevaisuuden metrolle.

Siis mikä? No, kaikkihan sen toki tietävät.

Lukematon määrä lobbareita on vuosikaudet kiertänyt vakuuttamassa meille kaikille ja varsinkin päättäjille, että mikään ainutkaan yksikään vähäisinkään ensimmäinenkään kohta ei voi mennä vituralleen uudessa ydinvoimalassa ja jäteluolassa. Ne toimivat mallikelpoisesti sen 200000 vuotta minkä pitääkin. 

Siitä me kaikki olemme suuresti kiitollisia.

* * * 

Kuvassa on jatkoa eiliselle urheilupatsas-aiheelle. Samalla se on myös havainnollinen esimerkki alkulauseessa mainitusta keihäänheiton onnettomasta nykytilanteesta. Kuvasta paljastuva tekniikkavirhe on hälyttävä. Oikeakätinen heittäjätär käyttää siinä väärää tukijalkaa. Oikeakätisen heittäjän tukijalka pitäisi olla vasen. Ristiaskeleetkin näyttävät matalilta. Virhe lyhentää heittoa metrikaupalla.

Patsas: Yrjö Liipola Tellervo (eli Diana 1928). Sijainti: Kolmikulma eli Diana-puisto Helsingissä Erottajankadun, Korkeavuorenkadun, Uudenmaankadun, Yrjönkadun ja Iso-Robertinkadun väliin jäävä puistikko.

Muistomerkit

Kotikaupunginosassani Helsingin Töölössä sijaitsee paljon merkkihenkilöiden patsaita ja muistomerkkejä, kuten viime vaalien alla blogissani "Postmodernia"  kirjoitin.

Patsaita on muitakin kuin entisiä presidenttejä. Yksi omituisimmista esittää Lasse Vireniä, 70-luvun suurta juoksijatähteä (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi). Kun katson patsasta, en löydä siitä mitään ”suuruutta”, se on kuin mikä tahansa rimppakinttuinen heppu, joka on pinkaissut lenkille. Toisaalta: pelättävää postmodernismia se ei vähimmässäkään määrin edusta!

Patsas sijaitsee Töölön poliisiaseman & juoppoputkan edustalla puiden varjostamalla ja sateen liejuttamalla paikalla. Sijainti on omituinen, moni ei sinne löydä, sillä patsasta ei helposti huomaa. Sijaintipaikkaa on varmaankin perusteltu sillä, että näköetäisyydellä sijaitsee Olympiastadion. Lähellä autojen parkkikentän laidalla sijaitsee myös toisen suurjuoksijan - Paavo Nurmen - patsas.

* * * 
Äskettäisellä Münchenin matkallani tein muutakin kuin maistelin mestareiden makkaroita . Matkan yksi kohokohta - ikään kuin pakanan suorittama pyhiinvaellus - oli käynti suomalaisen juoksu-urheilun pyhääkin pyhemmällä paikalla, Münchenin olympiastadionilla, sillä paikalla, jossa Lasse Viren kaatui mutta nousi.

Kummallista, ettei Suomen urheiluliitto tai Olympiakomitea tai mikään muukaan asianosainen ole ollut aktiivinen, jotta tapahtumapaikalle takasuoran alkupuolelle juoksuradan reunaan olisi saatu edes muistolaatta. Patsas siihen olisi ehkä vähän vaikea sijoittaa, sillä se häiritsisi kentän käyttöä eikä rähmällään oleva urheilijapatsas olisi ehkä kovin sankarillisen näköinen. Mutta muistolaatta, mielellään kultainen. ”Tällä paikalla suomalainen kestävyysjuoksija L.V. kaatui mutta nousi ja voitti 10 km:n juoksun kultamitalin maailmanennätysajalla…”

Sellainen tarvittaisiin muistuttamaan jälkipolvia, että siinä kohdassa on saanut alkunsa yksi suomalaisen sankaruuden suurista kertomuksista. Ilman kaatumista se ei olisi läheskään yhtä suuri kertomus. Siitä tuli suurin kertomus sitten Hannes Kolehmaisen ”Juoksi Suomen maailmankartalle…” Ja toistaiseksi viimeisin suuri kertomus, ainakin myönteisessä merkityksessä esitetyistä.

Toisessa kuvassa Münchenin olympiastadionin edustalla sijaitseva voittajien kunnialista. Se ei kuitenkaan kerro mitään SIITÄ tapauksesta.

Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.

Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.

Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.

Postmodernia

Kevään alkamista voidaan yleisesti ottaen pitää myönteisenä tapahtumana, mutta on siinä (ainakin) yksi harmillinen puolikin. Se on katujen liukkaus.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy, ja Dessunkin työmatkakävely Töölöntorilta Kruununhakaan muuttuu vaaralliseksi. Pitää etsiä uusia reittejä, sillä Etu-Töölön pikkukadut ovat pahoja. 

Kävelyreittieni muutoksella on kuitenkin myös poliittinen ulottuvuus.

Normaalioloissa kävelyni kulkee usein Kepupuolueen päämajan editse, ja sillä kohdalla on viime aikoina vaistonnut kadulle asti paniikkitunnelman. Nyt reitti on kuitenkin liukas ja siihen osuu kunnon alamäki, joten turvallisuuden nimissä reitti on toistaiseksi hylättävä.

Tänä aamuna valitsin korvaavaksi reitiksi pääväylän, joka on paremmin hiekoitettu. Se reitti sattuu kulkemaan Persu-puolueen päämajan editse. Sen kohdalla ei nyt ollut havaittavissa erityisempiä paniikkitunnelmia.

Persupuolue on viime aikoina tullut julkisuuteen taidepoliittisin kannanotoin. Kepu-puolue ei tätä ole erityisemmin korostanut, ymmärrettävää kyllä, sillä edellisten vaalien rahoitukseen liittyneet taulumyynnit aiheuttivat jälkipuheita. Tulevissa vaaleissa Juhani Palmu joutunee siis puille paljaille.

Persupuolue vastustaa tekotaiteellista postmodernismia, joten Juhani Palmulla taitaa Kepupuolueen paniikkitilasta huolimatta olla valoisa tulevaisuus edessään. Persulaistaidekriitikot mitä ilmeisimmin osaavat arvostaa hänen maalaamiaan latoja. Ne eivät edusta kammoksuttavaa postmodernismia.

Kävelyreitilläni tulin miettineeksi, mistä persulaisten postmodernismikammo on syntynyt. Syy oli ilmeinen. Puoluetoimiston nurkilla sitä on vaikka kuinka paljon. Etu-Töölö on yhtä postmodernismia.

Hesperiankadun päässä on Risto Rytin muistomerkki. Se on oikein postmoderni. Voisi toimia vaikka leikkipuiston lystikkäänä kiipeilytelineenä. Puiston toisessa päässä on Relanderin muistomerkki, ei hassumpi sekään. Siitä ei ole pitkä matka Mika Waltarin muistomerkille, joka sijaitsee kantakapakkani Eliten edustalla. Waltari kuljeskeli niillä nurkilla usein pienen koiransa kanssa, sillä hän asui lähellä, Tunturikadulla. Muistomerkki on muinaisesta egyptistä vaikutteita saanutta postmodernismia.

Kun persulainen astuu Risto Rytin muistomerkin kohdalla kadun yli ja kävelee pätkän verran oikealle, hän näkee Kekkosen muistomerkin. Se on kaikkein paras. Tosin nyt se on peitetty kannen alle ja sillä on aita ympärillä ja koko roska on paksun lumikerroksen alla. Näin huonosti on käynyt muistomerkille, jonka näkyvin osa on vesiallas. Siihen nimittäin tuli sorsia, ja sitten tuli mummoja ruokkimaan sorsia, ja sitten menivät altaan putket ja viemärit tukkoon pullamössöstä.

Näin talvella. Kesällä Kekkosen allas houkuttelee usein öiseen aikaan Federico Felliniltä vaikutteita saaneita postmoderneja ohikulkijoita. Dessu itsekin on katsellut eräänä kesäyönä muunnelmaa Anita Ekbergistä Fontana di Trevi -suihkulähteessä. Persulaisäijiä ei ilmeisesti sattunut paikalle - olisi ehkä asenne tätä taidesuuntausta kohtaan lientynyt.

Siitä ei ole pitkä matka Kiasmaan. Se jos mikä on postmoderni - päältä ja sisältä. Kiasmaa vastapäätä seisovat vielä Juho Kusti ja Alli. Persulaisen pahaa oloa ovat kuitenkin matkan varrella helpottaneet Kyösti Kallion, Svinhufvudin ja Ståhlbergin patsaat, ne ovat ihan kunniallisia.

Tällaista taidetta kotinurkillani Töölössä. Että ymmärtäisimme Persu-puolueen taidelinjausten perusteet.

Kuvassa (klikkaamalla suuremmaksi!) Risto Rytin muistomerkki Hesperiankatujen ja Mannerheimintien kulmassa. Taustalla häämöttävässä talossa asuva myöhempien aikojen presidentti on varmasti ikkunasta katsellessaan tullut joskus miettineeksi, millaisen muistomerkin hän aikanaan saa. Olisiko postmoderni ehkä parempi kuin realistinen näköispatsas?

Päivän patsas

Dessu kävi iltapäivällä työasioissa Espoon puolella. Siellä on tämä kuvassa näkyvä hieno patsas. Mietin, että onkohan patsaan nimi ”Kasvonsa menettänyt”. (klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Illalla Dessu katsoi puoli yhdeksän uutiset. Ykkösuutisessa kerrottiin perustuslakivaliokunnasta ja edellisestä pääministeristä.

Jostakin nuhjuisen sielunsa syvyyksistä Dessulle nousi ajatus, liittyvätkö nämä kaksi - patsas ja ministeri - yhteen. 

No, Dessulla on tunnetusti vähän turhan vikkelä mielikuvitus, joskus, ei aina.

Väärin valittu

Dessutom on hieman mietteliäänä seurannut Yle Teemalla esitettyä sarjaa ”Matematiikan historia”. Sen matemaattisista sisällöistä en ole paljoakaan ymmärtänyt, sillä opiskeluni päättyi lukion arvosanaan 8 ja ylioppilaskokeen arvosanaan c. Sen koommin en ole asiaan koskenut. En silti ole havainnut haittaa taitojeni vähäisyydestä.

En ole tarvinnut matematiikan taitoja mihinkään. Vaativinta oli Elannon kuittien yhteen laskeminen bonuksien saamiseksi, mutta sitten Elanto katosi ja loppui sekin. Toinen oli veroilmoituksen ammattikirjallisuuden yhteen laskeminen vähennysten saamiseksi, mutta sekin on käynyt vähäiseksi.

Tv-ohjelma ohjaa kuitenkin mietteitä siihen suuntaan, että paljon olen menettänyt hylätessäni matematiikan. Se avautuu kiehtovana elämänmuotona, jollakin tavalla filosofiaa lähestyvänä tieteenä.

Minulla on ilo tuntea läheisesti kaksikin matematiikassa pitkälle edennyttä ihmistä. Heitä kuuntelemalla olen tuntenut jopa kateuden värähdyksiä ymmärtäessäni, kuinka paljon minulta jää ymmärtämättä. Myös monet tuntemani muusikot puhuvat matematiikan merkityksestä taiteelleen.

Valitsinkohan aikoinaan lukion alussa typerästi, kun en satsannut matematiikkaan?

¤

Sen tiedän varmasti, että lukion ainevalinnoissa minulle sattui eräs toinen virhe. Piti valita joko kielilinja (latina) tai reaalilinja (kemia ja fysiikka). Latinan opettaja oli tunnettu vaativuudestaan. Fysiikassa & kemiassa oli kaksi opettajaa: toinen maineeltaan tiukka ja toinen lepsu. Meillä muutaman kaverin kanssa linjavalinta perustui tähän. Olimme fysiikan luokan ovella kyttäämässä, kumpi opettaja tulee. Jos tulee lepsu, valitsemme hänet. Jos tulee tiukka, valitsemme latinan.

Tuli se lepsu.

Fysiikan ja kemian opinnoista ei siis tullut mitään, se oli yhtä höpsötystä. Tuntui vain mukavalta, kun pääsimme helpolla.

Jälkeenpäin olen katunut. Yliopiston latinan pro exercitio -kurssilla olisi ollut suuri etu lukio-opinnoista. Mutta nuori ihminen tunnetusti on likinäköinen. Kuinka turhanaikaisin syin tulikaan tehtyä väärä valinta.

¤

Kerran tunnen olleeni itse väärän valinnan kohteena. Se tapahtui alakoulussa 60-luvun alussa. Opettaja pisti luokan valitsemaan keskuudestaan ”hyvää koulutoveria”, jolle annettaisiin Hymypoika-patsas.

Siitä valinnasta tuli täysi ilveily, jossa piilopääasiaksi nousi opettajalle kenkkuileminen. Luokan pojat koiruuttaan äänestivät minua, Dessua, vaikka luokassa olisi ollut oikeasti kilttejä ja ahkeria oppilaita. Minä en sellainen ollut, kaukana siitä. Tyrmistyksekseni voitin.

Mitään asiaa en muista hävenneeni niin kuin Hymypojan voittamista. Se tuntui maineen menetykseltä, ja pitkään siitä minulle irvisteltiinkin. Äiti kyllä riemastui, mutta sillä ei ollut merkitystä. 

Tuossa se patsas kuitenkin edelleen astiakaapin päällä virnistelee, vaikka valinta meni väärin.

Rilluttelureissu Eliteen

Dessutom saa tuon tuostakin iltahämärissä luovan idean. Poikkeaisinko Eliteen. Näin  tänäänkin.

Takki päälle. Töölöntorilta Runeberginkatua alamäkeen. Jo panttilainaamon kohdalla piti nostaa talvitakin huppu suojaksi, sillä jopa Töölöön on tunkeutunut hytävää arktista ilmamassaa. Ja hiuksetkin olisivat ilman huppua kastuneet lumipyryssä.

Mehiläisen kulmassa Dessutom tuli vähän katumapäälle. -Voisihan Eliten jättää tänään väliin. Viimeksi poikkesin tiistaina. Ja huomenna luultavasti poikkean kuten usein perjantaisin.

Presidentti Relanderin muistomerkki oli lumen kehystämä. Eliten valo pilkisti kauempaa, mutta Dessutom ei antanut houkutukselle ylivaltaa vaan kääntyi vasemmalle Hesperiankadulle. -Mukava iltakävely, kerrankin lunta - oikeaa pakkaslunta, ei liukasta.

Hesperiankatua kohti Töölönlahtea. Ahtisaaren talon ohi Mannerheimintien kulmaan. Hiljaista on, ei paljon liikennettä. Manskun raitiovaunu kulkee meluisasti, ilman sitä olisi jopa hiljaista. Risto Rytin patsas näyttää leikkipuiston kiipeilytelineeltä lumivaipassaan. Herttaista. Vastapäiseen puistoon asti en viitsi mennä.

Käännyn vasemmalle stadionin suuntaan. Muistan taas, että 30-luvulla, kun rakenteilla olevalle urheiluareenalle mietittiin nimeä, vahvoilla oli ehdotus ”kilpola”. Sepä olisi vekkulia: ”Helsingin Olympiakilpola”.

Kadun varrella vasemmalla puolella on ranskalaisvaikutteinen ravintola Lyon. Sen kohdalla tulee aina nälkä. En kuitenkaan anna mielihalulle sijaa - sinne mennään vain juhlallisemmissa tilanteissa, ei iltakävelyllä.

Runeberginkadun kulmassa muistuu mieleen Silverbar. Kamala paikka. Diskojytää pahimmillaan. Kävin kerran ja poistuin puolessa tunnissa. Alakerran pankki ryöstettiin viime vuonna kahdesti muutaman päivän välein. Rosvot saatiin muistaakseni kiinni.

Käännös Runeberginkadulle loivaan ylämäkeen kohti Töölöntoria. Lyonin aiheuttama nälkä muistuu uudestaan mieleen, kun näkyviin tulee Mamma Rosa. Sen muistaa Jäätteenmäestä. Töölöntorin nakkikioski (”pienoislihalieriömyymiö”). Ostan sen tavallisen ja paljon sipulia väliin.

Sitten Runeberginkatua alamäkeen. Mehiläisen kulmassa Dessutom tulee vähän katumapäälle. Voisihan Eliten jättää tänään väliin. Viimeksi poikkesin tiistaina. Ja huomenna luultavasti poikkean kuten usein perjantaisin.

Relanderin muistomerkki on lumen kehystämä. Eliten valo pilkistää kauempaa.

Lenkkeillessä tulee jano. Dessutom ylittää Hesperiankadut ja astuu sisään Eliteen.