Topeliuksenkadun toisessa päässä

 

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)

 

 

Pienistä asioista

Näin ei ole koskaan ennen ollut. Maailmassa on virhe.

On tulossa vappu, mutta mitään ei ole tekeillä eikä suunnitteilla. Mihinkään en ole lähdössä, ketään ei ole tulossa käymään.

Voisiko mitään vielä keksiä? Tilaisinko tippaleipiä? Perunasalaattia ja nakkeja? Pullo samppanjaa ja naisten kenkä?

Ylioppilaslakki? Jossain kellarikomeron kätköissä sellainenkin ilmeisesti on. Koskaan en ole sitä sieltä esiin kaivanut, Luulisi että on puhtaana pysynyt, kun ei ole käytetty.

Vuodenvaihteen paikkeilla, vähän ennen kuin maailma meni rikki, tuli viesti, jossa kerrottiin, että vanhan kouluni perinne osuu nyt minuun ja luokkatovereihini. On kulunut puoli vuosisataa ylioppilaaksi tulostamme. Sen kunniaksi vanha koulumme kutsuu koko porukan kunniavieraaksi uusien ylioppilaiden lakkiaisjuhlaan.

Virallisen osan lisäksi olisi ollut iltajuhla. Ylioppilaslakki käskettiin kaivaa esiin. Ilman muuta olisin mennyt, mutta kaikki peruutettiin. Ei ole tietoa, korvataanko vahinko jotenkin. Esimerkiksi viettämällä 51-vuotisjuhla.

Vähän nuutunut olo tässä tulee, ei voi mitään. Olisin jo valmis muuttamaan maalle, mutta säätilan pitäisi parantua. Kävin siellä äskettäin päiväreissulla ja suunnittelin.

Heti alkajaisiksi tulee kaksi urakkaa. Siellä ei ole vaatimusten mukaista jätevesisysteemiä, joten olen tilannut urakoitsijan tekemään sen. Pikkujuttu, koska siellä ei ole vesivessaa. monttu saunaveden puhdistuspöntölle kuitenkin pitää kaivaa.

Samalla kaivurilla tilasin kaivettavaksi ojan myös rantamökille. Siitä aion tehdä vierasmajan, mutta sinne ei ole sähköä. Nyt kaivetaan likavesimontun lisäksi oja sähköjohtoa varten. Kaksi kärpästä kahdella iskulla.

On myös tiedossa päivämäärä lopulliselle muuttokuormalle Längelmäeltä. Nuoret reippaat apurini ajavat sinne muuttoautolla, kantavat valitsemani huonekalut ja suuren määrän kirjoja autoon ja ajavat ne uuteen kesäkotiini. Sen jälkeen en usko enää koskaan palaavani Längelmäveden rantakotiini. Uudella omistajalla on suuret suunnitelmat uudistaa kaikki. Tulisi vain paha mieli katsella sellaista. Vielä pahempi mieli kuin mitä nyt muutoinkin on.

Nyt pitäisi osata iloita pienistä asioista. Kaverini E. soitti aamulla ja sanoi, että taitaa olla tulossa hyvä päivä. Meni USB-piuha ekalla oikein päin.

Uusi aloitus

Minusta on taas tullut kulkumies. Olen syksyn ja talven mittaan reissannut enemmän kuin aikoihin. Normaalitilassahan en Helsingistä poistu kuin kesäisin.

Kulkureittini on kuitenkin ollut koko ajan sama. Ääripisteet ovat pitkäaikainen kesäkotini Längelmäveden rannalla ja uusi kesäkotini Ruotsinpyhtään suunnalla. Käynnissä on muutto.

Muuttohommissa olen pelkkä apumies. Kuskina ja kantajana on nuori assistenttini farmari-Volvollaan. Siihen mahtuu ällistyttävän paljon muuttolaatikoita. Oma Yarikseni olisi tässä puuhassa poikkeuksellisen huono. Keväämmällä pitää vielä tehdä yksi muuttomatka isommalla autolla, johon mahtuu huonekaluja, kuten sohva, astiakaappi, pöytä, tuoleja ja pihakalusteet.

Minä toki valitsen, mitä otetaan kyytiin. Valinta on vaikeaa. Minä kun en tahtoisi luopua mistään, mutta pakko on. Vanhassa oli tilaa vaikka kuinka, uudessa paljon vähemmän. Kaikki ei mahdu.

Assistentti hieman virnistelee valinnanvaikeuksilleni. Viimeksi hän ehdotti, että kiivetäänkö ottamaan linnunpöntöt puista kyytiin.

Niitä on aika paljon, jos kaikki pitkin metsiä ja rantoja laittamani pöntöt lasketaan. Minulla on ollut verstas liiterin päädyssä. Sen isolla vananaikaisella höyläpenkillä olen pönttöjä rakennellut. Verstaalle olen katsonut paikan myös uuden kesäkodin piharakennuksessa, mutta vanha höyläpenkki ei sinne mahdu. Jotain korvaavaa keinoa on keksittävä, sillä työkaluja olen jo muuttanut. Nekin ovat vuosikymmenien ikäisiä, vasara, hohtimet, höylä, pora, talttoja, sahoja, kirveitä ja muuta puusepälle tarpeellista. 

Aion siis rakentaa uusia linnunpönttöjä uuden kesäkodin puihin ja rannalle Pitäisiköhän muuttokuormaan ottaa sellaisiakin tavaroita kuin leveitä laudanpätkiä ja kirvespölkky. Sahapukkia ei oikein kehtaa, se vie mahdottomasti tilaa. Liiterin täysi pino klapeja pitää myös jättää. Sydän itkee, sillä ne ovat itse kaatamiani puita, itse paikalle kiskomiani, sahaamiani, pilkkomiani ja pinoamiani. Vuosikausiksi niitä olisi riittänyt saunan lämmitykseen.

Nyt kaikki on aloitettava alusta.

 

Huonoja ideoita ja yksi hyvä

Ennen adventtikalenteritkin olivat parempia! Ensimmäinen luukku on nyt avattu, ja on tämä jotenkin vähän reppana tekele.

Ensin luulin, että kuva on Koiramäki-tekijältä, mutta ei se ole. Kuvassa on niukasti yksityiskohtia ja sadun lumovoima siitä puuttuu. Jotenkin halvalla tavalla sarjakuvamainen. Ensimmäisestä luukusta löytyi lyhty ja rimppakinttu jänis. Ensimmäisen luukun olisi syytä synnyttää lumovoimaisia odotuksia - tai mutta kun ei.

Tämä kalenteri ei edes toimi sillä tavalla kuin menneiden aikojen kalenterit, että niistä näki valoa vasten tähystellen kaikkien luukkujen kuvat. Tai sitten luukun läppää sai avatuksi sen verran että pääsi kurkistamaan alle ja silti sai luukun suljetuksi hyvin. Enää ei onnistu. Pahvi on liian paksua ja jäykkää.

Takasivulla on modernin aikakauden aiheuttama pakollinen tärppi. Jos otan kalenterista valokuvan ja lähetän sen twitteriin tai instagramiin, voin voittaa jouluksi suklaata.

En lähetä. Tänä jouluna en syö yhtään palaa suklaata. Siitä saa finnejä naamaan. En halua enää koskaan näyttää murrosikäiseltä, niin kuin kaikkien edellisten joulujen jälkipäivinä aina uuden vuoden puolelle asti. Semmoinen on jotensakin noloa tässä iässä.

Lapsille on myynnissä kalentereita, joiden luukuissa on suklaapala. Tuntuu oudolta. Kehittelimme kaverin kanssa ideaa. Voisiko muillekin ryhmille olla omien mieltymysten mukaisia kalenterilöytöjä?

Keksimme, että vihervöyhötystä vastustaville setämiehille voitaisiin myydä kalentereita, joiden jokaisesta luukusta löytyisi pala naudanlihaa. Ideointi jatkuu.

Pysähtyneisyyden ajan loppu

Edellistä sukupolvea on ollut tapana irvailla ylenpalttisesta säästämisvimmasta. Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tavara on pitänyt pistää talteen. - Jos tulee taas huonot ajat, silloin tätäkin voidaan tarvita.

Hiukan nolostellen olen kesän mittaan tyhjennellyt Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini varastoja, komeroita ja ullakoita. Vanhaa tavaraa on tolkuttomasti, mutta se ei ole sotasukupolven sinne jättämää vaan minun itseni, suurten ikäluokkien miehen, joka on pitänyt kesäsiirtolaa samassa paikassa 1970-luvun alkupuolelta asti.

Tilaa siellä kyllä on, ahdasta ei ole tullut vaikka kuinka olen tavaraa säilönyt aittojen ullakoille ja varastorakennusten hyllyille. Vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiäkin on silmämääräisesti arvioiden rekkakuormallinen. Ne ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa, vaikkapa 30-luvun Suomen kuvalehdet, 50-luvun Jallut, 60-luvun Suosikit ja kaikkien vuosikymmenten Parnassot. Puhumattakaan sanomalehdistä. Tai tunnetun postimyyntifirman katalogeista.

Mietteliääksi on pistänyt mm. arkullinen vanhoja alusvaatteita, pestyinä ja siististi viikattuina. Ihan käyttökelpoisina taas, arviolta 45 vuoden tauon jälkeen. Tyylistä tinkimättä, seksikkäitäkin kuin mitkä.

Nurkkien kätköistä löytyy myös koneita ja vehkeitä. On pappa-Tunturin jäännökset, Jopo-polkupyörän runko, menneen maailman pesukone, mekaaninen kirjoituskone, faksi.

Pysähtyneisyyden ajan viimeiseksi linnakkeeksi olen kesäkotiani kutsunut ja sillä nimellä vieraat ovat tottuneet siitä puhumaan. Nimitys on arvostava, ei pilkallinen. Nimi kuvaa tunnelmaa: ei kiirettä vaan joutilaisuutta.

Nyt olen vähän pulassa kaiken tavaramäärän tyhjentämisen kanssa. Homma pitäisi saada valmiiksi ennen ensi kesää, sillä olen myynyt paikan. Se on käynyt liian suureksi tarpeisiini. En enää kutsu vieraita sellaisin joukoin kuin ennen - jopa 20 vieraalle on löytynyt sänkypaikka, kun kaikki aitat ja vierasmajat on otettu käyttöön. Isoja remonttejakin pitäisi vähitellen tehdä.

Ostaja löytyi helposti tuttavapiiristä ja hintakin oli aivan kelvollinen. Olen käyttänyt rahan hyödyllisesti ja ostanut uuden kesäkodin aivan toiselta puolelta Suomea, Kymenlaakson suunnalta. Pienemmän, siromman, herraskaisemman, paljon lähempänä Töölöntoria.

Pirkanmaa jää, Kymenlaakso tulee. Mutta mitä teen kaikelle sille tavaralle?

Tässä vähän taustaa:

 https://roopedessutom.blogspot.com/2010/06/perintosaalis-odottaa.html

Viime tingassa

Eläkeläinen ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei ole aikatauluja eikä kiire minnekään?

Valitettavasti minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa. Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä. Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.

Kelloa en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.

Mutta on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden merkkipäivät.

Jotkut tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.

Sellainen oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin František Kupka -näyttely on loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu vähemmän kiireellinen puuha.

Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä etsitään, mutta se ei ole sama asia.

Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman "pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg Otsia, vielä viimeisen kerran.

Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys. Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:

Muista muuttaa Längelmävedelle!

Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.

Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta. Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8 kuukautta.

Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään, pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin kirjoittamisen kokonaan.

Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun 1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.

En usko, että blogin pito kokonaan loppuu kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää. Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin samoihin puuhiin.

Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että kohta on hiki ja hyttyset.

Kiittämätön vieras

Kyläpaikassa eteen työnnettiin tippaleipä, vaikka vappu oli jo ohi. Ei kysytty, haluanko, siihen se vaan tuotiin, muuta ei kai ollut. Toisaalta en kai olisi kehdannut kieltäytyäkään, vaikka olisi kysytty.

Kamalaa syötävää sellainen on. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. Ilmeenkin yritin pitää veikeänä, vaikka kuinka muruset varisivat syliin.

Kukahan tippaleivän on keksinyt? Siinä on täytynyt olla jotenkin vinksahtanut huumorintaju osallisena, ei muuten sellaista voi suunnitella. Ei varmaankaan kukaan kulttuurihenkilö tai sellaisen rouva, niin kuin runebergintortun. Se on tyylikäs ja maukas, jopa minä pidän, vaikka en minkään sortin makeiden leivonnaisten ystävä olekaan. Kauhistuksia ovat kaikki vaahtoa viiksiin tursuavat laskiaispullat ja höttöiset täytekakut ja kääretortut. Tiramisu on kyllä paras.

Munkkipossukin on menettänyt vetovoimansa. Aina kun käyn kahvilassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa, hän tuo pöytään kaksi munkkipossua vaikka hyvin tietää, että minä en syö. Varsin tyytyväisen näköisenä hän sitten syö itse ne molemmat.

Lapsena oli toisin. Äiti leipoi joskus munkkeja, ei possuja vaan pallon muotoiseksi tarkoitettuja. Valmiina ne olivat kuitenkin jotenkin mustekalan muotoisia. Suoraan uunista otettuina ne olivat oikein hyviä, tosin hillo oli polttavan kuumaa. Se piti huomaamatta kaapia pois ja heittää roskiin.

Hillo taisi olla ongelma jo leivottaessa. Äiti leipoi taikinan lätyksi, pisti lusikallisen hilloa keskelle ja kääri lätyn palloksi hillon ympärille. Se tieto puuttui, millä ihmeen konstilla hillo olisi saatu tungetuksi kuuman pallon sisään vasta paistamisen jälkeen?

Parhaan muistamani leivonnaisen olen saanut niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Romaniassa joskus 60 - 70-luvun taitteessa. Nimeä en muista, mutta se oli hämmentävän hyvän makuinen tumma leivos. Mitään lähimainkaan samaa ei ole muualla tullut vastaan. Lapsena paras oli Rothin käpykakku, mutta enää nekään eivät ole entisellään. Nuorena helsinkiläisenä muistan pitäneeni omenaleivoksesta. Niitä myytiin Mannerheimintiellä Stadionin kohdalla Sipoon kirkkoa vastapäätä sijainneessa leipomomyymälässä, olikohan se Primulan. Tai ehkä Fazerin? Muisti pettää.

Vielä siihen vierailuun. Sima sentään oli kelvollista, sillä rusinoita ei ollut. Ainakaan niitä ei osunut minun kuppiini. Sitten ruvettiin katsomaan televisiota. Sieltä tuli viihdeohjelman finaali. Sitä piti katsoa, koska kilpailussa oli mukana yhteinen tuttavamme, nuori näyttelijätär.

Kamalaa mekastusta ja typerää pelleily-yrittämistä. Sellaista en suostuisi ollenkaan katsomaan, paitsi kylässä. Mutta tätäkään en tietenkään sanonut ääneen. Katsoessa mietin, miten kommentoin näkemääni, kun seuraavan kerran kohtaan sen nuoren viihdetähden.

Victor Hugon pahaenteiset sanat

Onko niin, että juuri tänään 15. huhtikuuta 2019 on se paha päivä, jolloin eurooppalaisen kulttuurin suurenmoinen symboli  häviää maan päältä?

Se päivä, jonka Victor Hugo ennustaa tulevaksi kuuluisan romaninsa alkulauseen viimeisillä riveillä.

Toipuuko Eurooppa?

Kansallistunne sydämessä

Häivähdys surumieltä liihoitteli sieluun, kun tieto tuli. Pala Suomea poistui taas keskuudestamme.

Reinoja ei enää valmisteta. Globalisaatioko jyräsi taas? Luultavasti jotkut halvat kiinalaiset tupsutohvelit ovat vallanneet markkinat aitosuomalaisilta Reinoilta ja Ainoilta.

Tässä on kai kansallistunnetta terveellisessä alkutilassaan. Joka puolella esiin tunkeva poliittisesti vaarallinen korskea kansallismielisyys on kokonaan eri asia, sitä vastustan. Mutta kielen ja taiteen rinnalla elävä lähinnä  yhtenäiskulttuurin elämänmenoon kuuluva esineistö on tärkeää suomalaisuutta. Kalevalan, Seitsemän veljeksen, Vänrikki Stoolin, Raamatun ja Tuntemattoman sotilaan rinnalla joka kodissa olisi syytä olla Aalto-maljakko, Järvisen sukset, Marimekon raitapaita, Jalostajan hernekeittopurkki, Kossupullo, Hankkijan lippalakki  ja Reinot / Ainot. Ilman näitä ei ole ihan täysimittainen suomalainen. Ilman uhoa ja korskeutta!

Reinoihin liittyy jännittävä ironisuus. Niissä on sopivalla tavalla junttimaisuutta, jotta niitä voi käyttää hyväntuulista huomiota herättävinä tyylipoikkeamina yllättävässäkin ympäristössä. Ne sopivat niin juppiväelle kuin rokkijätkillekin, vaikka ei uskoisi. Harva tuote on niin notkea, että pystyy tämmöiseen.

Ne sopivat myös minulle. Kun muutenkin olin menossa markettiin, kiersin kenkäosaston kautta. Nyt minulla on tuliterät Reinot. Kohta niitä ei enää saa.

Ajattelin esiintyä uusissa Reinoissa, kun kohta on taas aika juhlia pikkuvappua, tuota neiti B:n ylläpitämää vuoden kiertokulun suurta ja hilpeää perinnejuhlaa.

Ulkonäköpaineita

Saunan jäähdyttelytauolla kaveri hieman vihjaili. Katsoi minua sillä silmällä ja antoi ymmärtää. En välittänyt. Taisi olla vain kateellinen.

Sunnuntaiaamuna kotona partaa trimmatessa yritin katsoa itseäni kylpyhuoneen peilistä vähän tavallista tarkemmin. Mielessä kaikuivat ne saunatauolla sanotut kriittiset sanat. Onko tukka todellakin liian pitkä? Näytänkö todellakin myöhempien aikojen hippivaarilta? Onko perusteita kaverin käyttämälle nimitykselle "kaikenkarvaiset ystäväni"?

Mielestäni ei. Tukka ei ole mahdottoman pitkä mutta ei ihan lyhytkään. Sellainen kuin Beatles-aikakaudella tavaksi tuli. Epämuodikas kyllä, sen uskon. Nykynuorilla ei sellaista näy. Mutta hitotko minä muodista.

Päädyin siihen, että kaveri on vain kateellinen, kun minulla on tukka pysynyt tuuheana. Hän itse on kalju. Viikset hänellä kyllä on ja alahuuliparta, mallina muinainen Frank Zappa . Aika outo mutta kieltämättä vaikuttavan näköinen. Muodikas? En osaa sanoa.

Lapsena - murrosikään saakka - jouduimme molemmat sopeutumaan aivan toisenlaiseen hiuskomentoon. Sen sanelivat sotasukupolven isät. Hiukset nirhattiin kotona käsikäyttöisellä "lipperillä" takaa ja sivulta paljaiksi. Päälaelle sai jäädä sen verran, että sai kammatuksi jakauksen.

(Kuva: Vida Gabor)

13-vuotiaana tuli mullistus. Sen nimi oli Beatles ja sen ydin oli musiikin lisäksi tukan pituus. Se oli vahva sukupolvikapina. Sen on täytynyt tuntua isien maailmankatsomuksessa pahalta, ja katastrofi miehisten miesten tyylitajuun jatkui ja paheni, kun heti perään alkoi hippiaika.

No, kylpyhuoneen peilin edessä minä sunnuntaiaamujen tapaan annoin vähän periksi kaverin aiheuttamille ulkonäköpaineille. Parran trimmauksen lisäksi leikkelin sentin verran korvallisilta ja päälaelta. Kyllä tällä taas ensi sunnuntaihin!

Nyt jo kehtaa

Nyt jo kehtaa tunnustaa. Nuorena ei kehdannut, kun piti miehekkäästi pullistella.

Tarkoitan tyttökirjojen lukemista. Ei mitenkään kehdannut poikaporukassa kertoa lukeneensa sellaisiakin. Piti lukea Jerry Cottonia, Carter Brownia ja Korkeajännitystä. Tai Punavyötä, Lipposta & Korkkia. Viisikkokin menetteli, vaikka siinä oli tyttöjä.

Luin minä niitäkin, mutta luin myös tyttökirjoja, pojilta salaa,  Oli se hirmuista aikaa!

En minä niitä tyttökirjoja varmaankaan olisi itse löytänyt, mutta minulla oli kaksi läheistä ystävää, "runotyttöä", jotka veivät minut sinne. Tutuksi tulivat Pollyanna, Pikku naisia, Salainen puutarha ja muutama muu. Ja ennen kaikkea Saima Harmaja.

Saima Harmaja on taas ajankohtainen, pitkästä aikaa. Tämän päivän (su 17.3.2019) HS kirjoitti hänestä pitkän ja monikuvaisen jutun kulttuurisivuillaan. Saimasta on ilmestynyt uusi elämäkerta (Ritva Ylönen: Saima Harmaja - Sydänten runoilija 1913 - 37 / SKS).

Saima määritellään näköjään edelleen tyttöjen ja naisten suosikkirunoilijaksi. En muista koskaan tavanneeni yhtään miestä, jonka kanssa olisi tullut puheeksi Harmajan runous (kirjallisuustieteilijät ja kirjallisuuden ammattilaiset ovat poikkeus - he joutuvat perehtymään jopa sukupuolirajoja ylittäviin teoksiin). Mutta minä olin poikkeus jo kauan ennen kuin minusta tuli alan opiskelija.

Ei ole liioittelua sanoa, että nuo kaksi jyväskyläläistä "runotyttöä" veivät tyttökirjoillaan ja Saima Harmajallaan minut jonkinlaisen lukemisen syvän oivalluksen äärelle, sellaisen oivalluksen, jonka päässä oli opiskeluun johtava innostuminen. Oivalluksen, että kirjassa voi olla muutakin kiehtovaa kuin jännittävä seikkailu.

Minusta Saima on paljon muutakin kuin tyttöjentunteisiin vetoava nuorena kuollut eteerinen runoilija. Kyllä sieltä mieslukijakin saattaa löytää mielentilaansa uudesta näkökulmasta laajentavaa oivallusta. Lukekaapa vaikkapa tämä (vanhoissa kirjoissa oleva hieno tupsupäinen kirjanmerkkinauha on siinä yritetty saada kuvaan mukaan):

Olen ennenkin kirjoittanut Saimasta.  Täältä löytyy kuvia ja teksti, jossa 16-vuotias Saima lähtee luvatta tapaamaan Vuorimiehen puiston toisella laidalla asuvaa nuorta hurjaa miestä, jonka nimi on Mika Waltari.

Vuodesta toiseen

Jos joskus innostun kirjoittamaan muistelmat, niin ainakin lähdeaineisto on kunnossa ja helposti saatavilla. Ainoastaan ikävuodet alle 18 puuttuvat.

Minulla on tallessa kalenterit vuodesta 1969 alkaen, ja niissä on huolellisesti kirjoitetut merkinnät päiväohjelmistani jokaiselta päivältä. On töiden aikataulut, tekeillä olevat projektit, kokoukset, käynnit, tapaamiset. On luetut kirjat, nähdyt elokuvat ja teatterit, konsertit, näyttelyt, kapakkakäynnit ja seuralaiset. On matkat, tavatut ihmiset, hotellit ja nähtävyydet. Olen merkinnyt muistiin kaiken minkä muistiin voi merkitä. Vanhat kalenterit sijaitsevat hyvässä järjestyksessä omassa laatikossaan kellarikomerossa.

Sellainen haitta tiivismuotoisesta merkinnästä kuitenkin on, että kaikkea ei saa palautetuksi mieleen, vaikka muistikirjaan on merkintä tehty. On ihan pimeitäkin kohtia. Kuka hemmetti oli se tyttöpuolinen etunimeltä mainittu henkilö, jonka tapasin koko talven 1976 joka keskiviikkoilta Urkin pubissa? Kalenterista näen, että istuin iltapäivän Liisankadulla Kotimaisen kirjallisuustieteen laitoksella Kai Laitisen ja Vesa Karosen luennoilla, ja niiden jälkeen menin Urkkiin. Luulisi sellaisesta jäävän muistiin jotakin, mutta ei. - Ja tällaisia pimeitä merkintöjä on muutamia muitakin. Ihmettelen suuresti.

Tuli taas aika vaihtaa kalenteria. Mikähän siinä on, että tuntuu kuin joka vuosi kalenteri loppuu nopeammin kuin aikaisempina vuosina. Pitäisiköhän tarkistaa, etteivät kalenterin tekijät fuskaa päivien lukumäärässä? Niinhän bisneksessä on tapana tehdä. Joulun konvehtirasiassakin on vähemmän konvehteja, vaikka aski on yhtä suuri kuin ennenkin ja hinta suurempi.

Akava ystävällisesti lähettää minulle uuden kalenterin joka vuosi, varmaankin siksi, että kuulun seniorijärjestöön. Epäkunnioittavasti revin heti kalenterista pois kymmeniä sivuja - en niitä sivuja joihin itse merkitsen tapahtumia, vaan niitä, joissa on lueteltu loputon määrä järjestön toimintaan liittyviä alajärjestöjä, henkilöitä ja kontaktitietoja. Näin saan kalenterin ohuemmaksi.

Iso urakka on siirtää uuteen kalenteriin kaikki tuttavien syntymäpäivät ja muut merkkitapahtumat. Lisäksi kirjoitan muistikirjaan kaikki mahdolliset käyttäjätunnukset, salasanat ja koodit.

Puolityhjältä kalenteri nykyisin näyttää, pienempikin riittäisi. Ennen ei juuri jäänyt tyhjiä rivejä, kun ne täyttyivät työaikatauluilla. Eläkkeellä olon hillitty joutilaisuus konkretisoituu kalenteria silmäilemällä.

Bakteerikammo

Junassa kaikilla tuntui olevan yskä tai nuha. Vain minulla ei.

Voiko sellaisesta selvitä ilman tartuntaa? Yhtä kröhäämistä ja räkäkurlua koko vaunu täynnä. Ravintolavaunussa oli parempaa, mutta ei sinne voinut tuntikausiksi linnoittautua kahvin ja sämpylän kanssa. Vaunusta toiseen kulkiessa joutui koskettamaan monenlaista kahvaa ja ovenavausnappulaa. Niissä vasta suuri tartuntavaara uhkasikin. Samoin vessan kahvoissa ja nappuloissa. Ei edes käsien pesusta tullut apua, sillä vettä tuli liian pienenä norona.

Minulla on ilmeistä taipumusta bakteerikammoon. Tutut vähän naureskelevat, kun pesen kädet heidän mielestään kovin usein ja aina melkein kyynärpäitä myöten. Tapa tuli käyttöön vuosia sitten sairaalassa, kun kävin usein tervehtimässä potilaana ollutta sukulaista ja oli jokin epidemia. Hoitajat opastivat minut käyttämään joka kerta sisään mennessäni ovenpielessä ollutta pesuvekotinta.

Nyt kotona on pelko päällä ja tarkkailen kurkun tuntemuksia. Vielä ei tunnu mitään. Lääkelaatikossa on  Panadolia ja nuhasuihketta ja Apteekkarin kurkkupastilleja. Kohta alkaa varmaankin taas kausi-influenssarokotus. Sinne menen taas heti kun mahdollista, mutta tähän akuuttiin huoleen se ei ehdi.

Monelta taholta olen kuullut järkyttävän väitteen, että yskänlääkkeet ovat turhia, samoin kuuma rommitoti. Kaikelta hyvältä ja luotetulta yritetään viedä maine ja kunnia! On se niin surullista. Rommitotia olen käyttänyt vuosikymmenet, hunajalla maustettuna. Hyvin on toiminut, ainakin hetken. Lapsuudessa oli käytössä oikein hyvänmakuinen yskänlääke, joka todella auttoi, muistaakseni. Se oli niin hyvää, että sitä käytiin salaa ottamassa, vaikka pullo oli yläkaapissa piilossa.

Menneiden haikailu

Menneisyys seuraa mukana kuin laahus, siitä ei pääse irti. Toisaalta ei ole syytä päästäkään, jos menneisyys on muistamisen arvoinen.

Välillä on suorastaan pakko myöntää, että peruutuspeiliin on mukavampi katsoa kuin tulevaisuuteen. Vaarana on kuitenkin juuttuminen muistoihin, jos nykyhetki jumittaa. Ihanteellista olisi nähdä, että tympeä nykyhetki on vain pieni taukopaikka vanhojen hyvien aikojen ja loistavan tulevaisuuden rajakohdassa.

Pidän kirjoista, jotka kertovat menneisyydestä, varsinkin tutusta menneisyydestä. Paljon harvemmin olen innostunut tulevaisuuden kuvauksista, tieteiskertomuksista, utopioista, dystopioista.

Viimeksi kirjoitin, että viime päivinä pääharrastukseni on ollut ikkunasta katselu ja menneiden haikailu. On ollut erinomaiset sisäilykelit. Menneiden haikailu on saanut aineksia kahdesta kirjasta, joita olen lukenut rinnakkain. (Pekka Tarkka: Onnen Pekka  /  Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie).

Menneiden haikailu syntyy siitä, että molemmat kirjat kertovat tutuista asioista, kirjoista, kirjallisuuden tutkimisesta, kulttuurijournalismista sekä näytelmistä ja teatterista. Tunnen useimmat kirjat ja teatteriesitykset, jotka mainitaan. Taustat ovat tuttuja, tapahtumapaikat, kadut, kapakat ja muut ovat tuttuja, monet henkilötkin. Uutta tietoa tulee lähinnä yksityiskohdissa, kuten ristiriitatilanteissa ja yksityisasioissa, juoruissa. Niitä kohtia lukee uteliaisuudesta, tirkistelynhalusta.

Tänään tuli lisää haikailtavaa. Yle lähetti pitkän dokumentin (Mika Kaurismäki) Ryhmäteatterin 50-vuotisesta historiasta (löytyy Yle-Areenasta). Sekin on minulle hyvin tuttua, alusta asti. Olen ollut vakiokatsoja vuosikymmenet. Tuttuja näytelmiä, tuttuja esityksiä. Pete Q oli yksi tämän joukon maineikkaimmista tuotannoista. (siitäkin on ohjelma Areenassa). Jäi vahvasti mieleen. Sen julistekin on pysynyt tallella teatterijulistekokoelmassani. 

Tällainen vyörytys herättää kysymyksen, ovatko kultaiset kulttuurivuodet lopullisesti ohi. Minä koin ne, ikäpolvestani moni koki. Onko nykyhetkikin vanhaa hyvää aikaa, kun sitä joskus tulevaisuudessa muistellaan?

Kyllä sellaisen muistaa

Kai siitä pitäisi huolestuakin, mutta en kuitenkaan. Vanhenemisen merkki, sanoo joku. Voi olla. Melankolikolle ominaista romanttista höpsötystä, sanoo toinen. Siinäkin voi olla pikkuisen perää.

Nostalgiaa. Kaipuuta muistojen maisemiin. Kadonneen ajan metsästystä.

Se ilmenee vaikkapa siten, että valitsen mieluummin vanhan kunnon klassikkoelokuvan, jonka olen nähnyt moneen kertaan ja tiedän hyväksi. Ostan mieluummin lipun Wigwamin konserttiin kuin johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Tai kierrän joka kerta Tukholmassa käydessäni vähän oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa kerran kauan sitten tapahtui eräs äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Vähän kuin pyhiinvaelluksia.

Tänä kesänäkin näitä taas tuli. Tässä yksi:

1960-luvun leikekirjastani löytyy oheinen ilmoitus. Se pisti liikkeelle, vaikka matka Jyväskylästä oli toistasataa kilometriä. Pääsin kaverin kyydissä, itse olin reilusti alaikäinen.

Rantalava, sähkökitara soi haikeasti lämpimässä kevätyössä. Buffetista Jaffaa.

Ja sitten osuu viereen eräs Katri. Juteltiin  rannalla, tanssittiinkin, loppuillasta käveltiin käsi kädessä. Lähtiessä pikkuisen pussattiinkin. Se oli minulle ensimmäinen kerta.

Kyllä sellaisen muistaa.

Tänä kesänä ajoin oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa tapahtui näin äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Rantalava oli paikallaan ja kaikki ennallaan. Vain Adventures ja Katri puuttuivat.

Sanoja säästellen

Välillä runoihin juuttuu koko päiväksi. Varsinkin rakkausrunoihin. Se tekee sielulle hyvää.

Aluksi Arja Tiainen. Ronski, rehevä, suorapuheinen, hävytönkin pitkän linjan runoilija. Miksikään Suomen runouden grand old ladyksi häntä ei kuitenkaan voi kutsua. Sellaiseksi hän on aivan liian särmikäs.

Jo kirjan nimi kertoo paljon: "Lapsilta kielletty". Ehkä kuitenkin hieman liioitteleva nimi vakavasti otettavaksi, vaikka rujoja runokuvat ovatkin.

  

Tiaisen tunnetuin runo on "Paratiisi". Tiedättehän Baddingin laulun "Kun mä sinut kohtasin, / oli ilta ihanin / Linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu. / Sinä sanoit menkäämme / maalle meidän landelle / Mietin nyt juttu tää onnistuu".

Runo syntyi aikoinaan Kuorevedellä pohjoisella Pirkanmaalla. Samalla seudulla on myös minun kesäkotini, Längelmävedellä. Ei siellä kuitenkaan merta ole, vaikka runossa on kohta " - - meren kiihkeään rytmiin kun vaivuttiin - - "  Fiktiivistä ja omaa kokemusta limittäin?

Tiaisen runokieli on ryöppyävää, runsasta. Sattumalta osuin kesken Tiaisen kirjan lukemista facebookissa Kallion kirjaston sivulle, jossa käynnissä oli lukijoille suunnattu kilpailu. Rakkaustarina kuudella sanalla.

Hyvänen aika, mikä määrä osallistujia. Satoja. Minä olen loputtoman innostunut tiiviistä, vähäsanaisesta kirjoittamisesta (jossa itse en ole hyvä). Viimeksi haikailin taidon puutteesta blogissani  täällä .

Kuusisanaisiin juutuin pitkäksi ajaksi. Innostuin itsekin kokeilemaan.

Suosittelen käyntiä Kallion kirjaston facebook-sivulla lukijoilleni, jotka tunnetusti ovat runouden suuria ystäviä. Linkki sinne on tässä , ja sieltä nämä kuusisanaiset löytyvät, kun selaa 9. huhtikuuta kohdalle. Pistän mukaan pienen näytteen näistä tiiviin ilmaisun rakkauskertomuksista.

"Ikivanha, aina uus"

Ajoin junalla Keravalle. Siinä penkillä istuessani ja viereisen penkin teinityttöjen puhetta ja tirskumista kuunnellessani tulivat mieleen Sinuhen viisaat sanat. - Ei mitään uutta auringon alla.

Oikeastaan mieleen olisi pitänyt tulla Raamattu, sillä sieltä Saarnaajan kirjasta tuo sananlasku on peräisin ja ties mistä muualtakin sitä ennen ja sen jälkeen. - Nil novi sub sole.

Mutta ei hihitteleville teinitytöille parane ruveta sananlaskuja suoltamaan. Siksi vain kuuntelin. Salaa kuuntelu on tietysti rumaa, mutta minkäs teet kun vieressä kuhinä käy.

Olivat olleet bilettämässä. Känniin oli tultu, sekoiltu, oksennettukin, mutta kohta taas lisää juotu. Oli kaaduttu, kastuttu ja kuherreltu.

Kaikki oli siis mennyt niin kuin aina ennenkin, ajattelin. Tuollaisessa muistan joskus kauan sitten olleeni mukana itsekin. Korostan: kauan sitten.

Pojista puhuttiin. Kuka oli kenenkin kanssa ollut ja mitä tehnyt. Myös aiemmin koetut olemiset ja tekemiset käsiteltiin. Jutut olivat yllättävän ronskeja. Olen kai vanhakantaisesti kuvitellut, että naiset sensuroivat kokemustensa suorasukaisimmat kertomukset. Minähän olen kuullut vain Längelmäveden kesäpaikkani nuorten miesten saunaillan puheita Tampereen-reissujensa kokemuksista. Niissä ei ollut havaittavissa sensurointia.

Mutta eivät neitien bileet olleet pelkkää juhlaa, se kävi kohta ilmi. Yksi neideistä alkoi purkaa tuskaansa. Hän oli aamulla herännyt aivan väärästä sängystä. Eikä muistanut mitään. Mutta merkit viittasivat, että - - .

Tässä kohdassa putosin pikkuisen kärryiltä. Ymmärryksessä pysyminen olisi vaatinut taustatietoa henkilöiden parisuhdetilanteesta. Mutta selvästi kävi ilmi, että katastrofin ainekset olivat olemassa. - Miten mä selitän - - ?

Tässä kohdassa ei enää tullut mieleen Sinuhe. Mieleen tuli enemmänkin viime vuosikymmenten kotimainen nuorten miesten kirjoittama kirjallisuus, jota jostain syystä  nuorten miesten kasvukuvauksiksi kutsutaan (vaikka kasvamisesta ei näkynyt merkkiäkään)..

Sitten tuli mieleen vähän vanhempi kirjallisuus, nimittäin ikuinen suosikkini August Strindberg, yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotannon uskon tuntevani perinpohjaisesti. Sopiva kuva löytyi Liv Ullmannin ohjaamasta elokuvasta Fröken Julie.

Kuvan repliikissä koko ikuinen ongelma on tiivistettynä.

Ei onnistunut

Menin pitkästä aikaa käymään entisellä työpaikallani. Tarkoitus oli tietysti tavata vanhoja työkavereita, mutta lisäksi salaisena taka-ajatuksena oli kopioida 200 kpl erästä paperia firman monistuskoneella. Tietysti huomaamatta ja ilmaiseksi. Muistin kyllä koodinumeron, jolla kone sen tekee.

Kun siirtyy eläkkeelle, sulkeutuvat samalla monet yleishyödylliset kanavat, joita on tullut tavaksi käyttää. Firman laskuun monistaminen on yksi. Muita ovat mm. kopiopaperinippujen, kynien ja muun hyödyllisen tavaran vieminen kotiin. Minulla on tällä tavalla hankittuna kotona kirjoituspöydän laatikossa kotelolliset hiilipaperia, monistusvahapaperia ja piirtoheitinkalvoja. Ei sitä tiedä, vaikka joskus vielä niitä tarvitsisin. Samoin on lyijykyniä ja niille muutama teroituskone. On myös paketti kuulakärkikyniä. Niissä lukee sponsorin nimi: Radiolinja.

Mutta nyt ei homma sujunut. Firmaan oli hankittu uusi kopiokone, eikä vanha koodini sille kelvannut. Tai sitten en osannut toimia manuaalin mukaisesti. Kone ei inahtanutkaan vaikka kuinka näppäilin. Mieleen kohosi hiljainen kirous:  kyllä entiset koneet sentään olivat humaanimpia. Jos ne eivät toimineet, se oli vain ruttuun mennyt paperi rattaissa. Sen kun repi pois, taas toimi.

Tapasin tietysti myös entisen sihteerini neiti B:n, joka nyt on myös entinen neiti. Uusi sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollisti muutoksen.

Kuulumisia kyseltiin. Sanoin, että olen tainnut kesän aikana laihtua, kun maalta kotiin palattuani vyö tuntui niin löysältä. Entinen neiti  tuttuun tyyliinsä kuitenkin heti särki illuusioni:  "Tai sitten vyö on kesän mittaan venynyt."

Hän ehdotti, että tulisin mukaan hänen kurssilleen. Siellä opetellaan potkunyrkkeilyä. Laihtuisin varmasti.

En luvannut. Sen sijaan perinteinen istunto hampurilaisbaarissa toteutunee pikapuoliin. Hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.

Muodonmuutoksia

Kesällä sain mieleenjuolahduksen. Päätin Pohjanmaan-reissulla yllättäen poiketa tervehtimässä Helvi-tätiäni. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut aikaa. Se tapahtui joskus 1960-luvun lopuilla. Ei siis varsinaista sukurakkautta.

Helvi-tädin talo oli entisellä paikallaan. Olen siitä lukemattomat kerrat ajanut ohi, sillä usein toistuvat Vaasan-matkani kulkevat sen pienen maalaispitäjän kautta. Läheisellä ABC:llä olen pitänyt tapana pysähtyä kahvittelemassa, ja siinä olen miettinyt, että Helvilläkin voisin joskus poiketa. Nyt sen toteutin. Olin kyllä muuta kautta saanut tiedon, että hän on hengissä ja kohtalaisessa kunnossakin, vaikka on jo yli 90. Hän asuu tyttärensä ja vävynsä kanssa vanhaa sukutilaa, sellaista aitoa oikeaa Pohojanmaan kaksikerroksista kartanoa.

Ihme kyllä Helvi tunsi minut heti. Minä en olisi tuntenut häntä, jos olisi sattumalta kohdannut. Entinen riskinoloinen emäntä oli nyt heiveröinen ja pieni. Virkeä ja reipas kuitenkin, vain huonoksi käynyt kuulo vaivasi. Heti hän alkoi touhuta kahvia ja harmitteli kun ei "vilipoosen iliman" takia voinut kattaa ulos puutarhaan.

Hämmästyin aika lailla, kun katselin hänen kamarinsa piirongin päällä olevia valokuvia. Siinä oli paljon kuvia, hääpareista, vauvoista, ylioppilaista, rippilapsista ja ties mistä. Yhdessä kuvassa olin minä. Juuri se kuva, jonka olen yrittänyt unohtaa ja hävittää pois häiritsemästä noloudentunnettani.

Mustavalkoisessa kuvassa on pitkätukkainen luihunnäköinen miehenroikale valkoinen lakki vinosti päässä. Vähän on viiksen- ja parranhaiventa ja tuskainen, totinen ilme, posket lontolla. Kuin mikäkin huumeluolasta herätetty hippi, joka on väkisin tuotu kameran eteen ja puettu ylle tumma takki, kapea kravatti ja ylioppilaslakki. Ymmärrän, miksi vanhempani närkästyivät kuvasta eivätkä suostuneet lähettämään sitä sukulaisille. Pari viikkoa myöhemmin minun piti mennä uudestaan ylioppilaskuvaan, ja silloin valokuvaaja sai tiukat ohjeet, millainen kuvasta pitää tulla. Hymyä naamaan ja tukka piiloon korvan taakse.

Ja nyt Helvi-tädin kamarissa minulle selviää, että juuri tuota kamalaa kuvaa täällä on katseltu vuosikymmenet. Millaisia ajatuksia Helvin mielessä onkaan pyörinyt veljenpojastaan, joka ei edes ole koskaan poikennut.

Jos on Helvi muuttunut, niin kyllä minäkin olen. Tiedä sitten, onko muutos mennyt parempaan suuntaan, sillä kiloja on kertynyt. Hiukset ovat kyllä hieman lyhyemmät ja parta karheampi. Olisi kai syytä lukea uudestaan Ovidiuksen Metamorfoosesja, jos vaikka niistä arkkityypeistä löytyisi vastaavuutta minunkin muutokselleni. Siellä näitä muodonmuutoksia laajoin mitoin kuvataan "Uusiin hahmoihin minä muuttumisesta nyt aion kertoa - - ."

Tätä kamalaa kuvaa minä en julkaise, vaikka moni blogin lukija ehkä toivoo. En kehtaa, joku raja sentään minunkin itsepaljastuksillani. Pistän sen sijaan kuuluisien porsaiden kuvan. Seinällä on porsaiden isäpapan muotokuva. Tuo metamorfoosi menee enemmän sinne Kafkan puolelle, siihen kertomukseen, jossa päähenkilö on nimeltään Gregor Samsa.

"Nyt ei ne nuoret - - "

Soutuveneellä menin järven vastarannalle Arskan luokse saunomaan.

Kylvettiin, uitiin, otettiin piilopullosta hömpsyt, kylvettiin taas. Ja sama uudestaan. Saunan jälkeen mentiin sisään, jossa emäntä oli laittanut kahvit. Pullaa myös. Perheen nuoriherra tuli kahville mukaan. Sitten katseltiin albumin valokuvia.

Yksi kuva oli erityisen tärkeä. Selvästi perheen ja suvun arvoesine. Siinä vanhaisäntä seisoi Kekkosen vieressä. Molemmat nauroivat. Takana oli lehmä. Ympärillä oli paljon väkeä. Kuva oli jostain paikallisesta maatalousnäyttelystä 1970-luvulta.

Sain kuulla, että Kekkosta nauratti lehmän nimi. Se oli Lenita.

Nuoriherra ei ymmärtänyt, mikä siinä nimessä niin huvittavaa oli. Emäntä yritti selittää, mutta luulen, että asian syvempi kulttuurihistoriallinen ymmärtäminen ei tainnut onnistunut.

Nyt ei ne nuoret enää tätäkään ymmärrä. Aika on mennyt ohi. Mahtavatko ymmärtää tämän blogikirjoituksen otsikon kontekstiäkään?

Minun sukupolveni kyllä ymmärtää selittämättä.

Aikakausi on kerta kaikkiaan muuttumassa, vanha on katoamassa. Tukkijätkät ja Lenitat ja Kekkoset

ovat menneisyyttä. Eräs kaupunkilainen nuori tuttavani ei tuntenut nimitystä "saapashousut".

Kielitaitoisia he kyllä ovat, joten "paremmaksi kaikki muuttuu, mutta hyväksi ei milloinkaan". (Kuva kesäkotini läheisen entisen rautatieaseman seinältä)