Totuuden hujakoilla

Taas valehtelin. Olen nykyisin aika hyvä siinä. Onhan "totuuden jälkeinen" aikakausi, joten sopii tyyliin. Lienenkö aina ollut hyvä?

Sukulainen maalta soitti, kyseli kuulumiset ja kutsui käymään. Niin kuin aina, kuvio on tuttu.

Lupasin palata asiaan myöhemmin, ehkä joulun jälkeen, sillä nyt on käynnissä kiireinen projekti, joka pitää saada valmiiksi.

Siinä oli se valhe. Ei se sen pahempi ollut.

Minulla ei ole mitään erityisen kiireistä projektia. En aio palata asiaan joulun jälkeen. En aio lähteä kyläilemään, sillä sinne pitäisi välttämättä jäädä yöksi, ja sitä en halua.

Otan kyllä yhteyttä myöhemmin keväällä ja sovin käynnin kesäksi. Silloin asun taas maalla kesäkodissani, ja sieltä on helppo ajaa kyläilemään, juoda kahvit, jaaritella ummet ja lammet ja muut kuulumiset. Ja ajaa illaksi kotiin. En silloinkaan voi jäädä yöksi, kun seuraavana päivänä on kiireistä touhua sovittuna.

Näin kuvio on toistunut aina, vuodesta toiseen. Kaikki ovat tyytyväisiä. Varsinkin minä.

Nyt tietysti valheeni herättää moitteita. Mieleen muistuvat kirjailijamestari Friedrich von Schillerin sanat:

Mun suora täytyy olla.

En toista kielellä ja toista sydämessä

ma olla voi - en nähdä, että luulee

mua toinen ystäväks, en viihdytellä

voi omaatuntoani sillä, etten

oo valhetellut, ett on oma syynsä.

  

(Kuva: Leo Jokela elokuvassa Rautatie, kirj. Juhani Aho, ohj. Kari Franck / Yle Televisioteatteri 1973)

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.

"Ikivanha, aina uus"

Ajoin junalla Keravalle. Siinä penkillä istuessani ja viereisen penkin teinityttöjen puhetta ja tirskumista kuunnellessani tulivat mieleen Sinuhen viisaat sanat. - Ei mitään uutta auringon alla.

Oikeastaan mieleen olisi pitänyt tulla Raamattu, sillä sieltä Saarnaajan kirjasta tuo sananlasku on peräisin ja ties mistä muualtakin sitä ennen ja sen jälkeen. - Nil novi sub sole.

Mutta ei hihitteleville teinitytöille parane ruveta sananlaskuja suoltamaan. Siksi vain kuuntelin. Salaa kuuntelu on tietysti rumaa, mutta minkäs teet kun vieressä kuhinä käy.

Olivat olleet bilettämässä. Känniin oli tultu, sekoiltu, oksennettukin, mutta kohta taas lisää juotu. Oli kaaduttu, kastuttu ja kuherreltu.

Kaikki oli siis mennyt niin kuin aina ennenkin, ajattelin. Tuollaisessa muistan joskus kauan sitten olleeni mukana itsekin. Korostan: kauan sitten.

Pojista puhuttiin. Kuka oli kenenkin kanssa ollut ja mitä tehnyt. Myös aiemmin koetut olemiset ja tekemiset käsiteltiin. Jutut olivat yllättävän ronskeja. Olen kai vanhakantaisesti kuvitellut, että naiset sensuroivat kokemustensa suorasukaisimmat kertomukset. Minähän olen kuullut vain Längelmäveden kesäpaikkani nuorten miesten saunaillan puheita Tampereen-reissujensa kokemuksista. Niissä ei ollut havaittavissa sensurointia.

Mutta eivät neitien bileet olleet pelkkää juhlaa, se kävi kohta ilmi. Yksi neideistä alkoi purkaa tuskaansa. Hän oli aamulla herännyt aivan väärästä sängystä. Eikä muistanut mitään. Mutta merkit viittasivat, että - - .

Tässä kohdassa putosin pikkuisen kärryiltä. Ymmärryksessä pysyminen olisi vaatinut taustatietoa henkilöiden parisuhdetilanteesta. Mutta selvästi kävi ilmi, että katastrofin ainekset olivat olemassa. - Miten mä selitän - - ?

Tässä kohdassa ei enää tullut mieleen Sinuhe. Mieleen tuli enemmänkin viime vuosikymmenten kotimainen nuorten miesten kirjoittama kirjallisuus, jota jostain syystä  nuorten miesten kasvukuvauksiksi kutsutaan (vaikka kasvamisesta ei näkynyt merkkiäkään)..

Sitten tuli mieleen vähän vanhempi kirjallisuus, nimittäin ikuinen suosikkini August Strindberg, yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotannon uskon tuntevani perinpohjaisesti. Sopiva kuva löytyi Liv Ullmannin ohjaamasta elokuvasta Fröken Julie.

Kuvan repliikissä koko ikuinen ongelma on tiivistettynä.

Rukkaset naulasta

Monenlaista uhkaa on päällä

Pohjois-Korean Kim uhkaa paukutella ydinpommeja.

Trumpia uhkaa valtakunnanoikeus ellei peräti viraltapano.

Wahlroos uhkaa siirtää pankkinsa Tukholmasta Helsinkiin.

Huutosen Matti uhkaa televisiossa, että kesä tulee viikonloppuna mutta kestää vain kaksi päivää..

Naapurin Jaska Längelmävedeltä uhkaa minua remonttiurakan aloittamisella.

Seurauksia voi vain aavistella. Kamalia kaikki. Sotaa, rähinää ja moraalikatoa. Ja minulle kipeätä selkää ja rakkoja kämmeniin.

Blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät jo kokemuksesta, mitä Töölöntorin blogille tapahtuu kesän alkaessa. Sama on toistunut jo seitsemänä kesänä ennen tätä.

Blogi menee kesätauolle.

Näin pitkänsitkeä ja maneereihin juuttunut minä olen. Näin on jatkunut jo paljon ennen blogiakin, 1970-luvulta asti. Hampaat irvessä teen  elämäntyylin äkkikäännöksen. Helsingin punavihreiden  lattekahviloiden kuplassa eläminen loppuu. Längelmäveden kesäkodissa odottavat kumisaappaat, verryttelyhousut ja Hankkijan lippalakki. Parempia säitä varten löytyvät myös crocsit ja shortsit ja kellastuneet t-paidat.

Sama äkkikäännös tapahtuu tietysti aina syksyllä toiseen suuntaan.

Kim, Trump ja Wahlroos uhkauksineen tuntuvat nyt poikkeuksellisen triviaaleilta, kun minua itseäni uhkaa raskas raataminen syksyllä aloitetun kellariremontin loppuun saattamisessa. Koko talven olen ollut hyödytön kaupungilla lorvailija. Nyt pitäisi kantaa, nostaa, viedä, tuoda, hakea, vääntää, pidellä, vetää, työntää. Ja kaiken harmin lisäksi vielä nousta aamulla aikaisin, kun Jaska pelmahtaa pihaan aina suunnilleen kuudelta.

Remonttiurakan lisäksi minun pitäisi käynnistää yrttien, marjojen ja kukkien kasvatus ja huolehtia monista tontin ja ympäristön kunnostustöistä. Se vaatii lapiota, kuokkaa, haravaa, kirvestä, sahaa, vesuria, trimmeriä, raivaussahaa, rautakankea ja muita työkaluja. Kuvasta näkee osviittaa, millainen työnpaljous odottaa. Talven hyödytön mies muuttuu hyödylliseksi.

Kyllä siinä selkä taas kipeytyy ja kämmeniin tulee rakkoja. Illalla sitten onneksi lämpiää sauna. Sitten kun kellariurakka valmistuu, pääsen taas nauttimaan Längelmävesi-by-night-elämästä. Uinti kuutamolla, istuskelu laiturilla yölaulajia kuunnellen ja kävely rantatiellä kuuluvat kesän keskeisiin elämyksiin. Kävelyretket kyllä vähän huolestuttavat, sillä parin kuukauden takainen kihtivarvas ei vieläkään ole ihan kokonaan parantunut.

Jätän teidät blogin lukijat nyt kesäksi oman onnenne nojaan. Blogilla näyttää laskureiden mukaan olevan hyvin vakiintunut lukijakunta. Mittari raksahtaa noin 150 käyntiä eteenpäin jokaisen kirjoitukseni jälkeen. Arvostan sitä kovasti. Kommenttien määrä on ollut vähenemään päin huippuvuosista, mutta se on kai vääjäämätöntä. Minä itsekin olen huono kirjoittamaan kommentteja, vaikka luenkin tarkasti blogiystävieni tekstit. Luen kyllä kesälläkin kaiken ilmestyvän, samoin tekstarit, sähköpostit, twitterin ja facebookin. Lopetan vain olemasta produktiivinen. Kesä on minulle kuin sisäänhengitys talven uloshengityksen jälkeen. Saa happea.

Talvisin kuljen pääkaupungin taidetapahtumissa, kesäisin maaseudun. Ajelen ympäri maakuntaa näyttelyissä, kesäteattereissa ja konserteissa. Jos lukija tunnistaa jossain tilaisuudessa profiilikuvassa näkyvällä tyylillä askeltavan miehen, ei muuta kuin hihasta kiinni ja moikkaamaan!  Ei tarvitse pelätä, vaikka olenkin äkäisen näköinen, pitkätukkainen ja partainen kuin rantarosvo. Mutta se on vain pintaa - olen luonteeltani suhteellisen lempeä.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Syksyyn mennessä mietin, joko olisi aika uudistua.

Kiusallista

Vähän jännittää huominen tapaaminen. Itse asiassa jännittää aika lailla. Mielelläni livistäisin.

Tapaamisen kohde on vanha tuttavani, ei mikään läheinen kaveri mutta vuosien takainen työkaveri, joka eteni sitten varsinaiseksi uraohjukseksi.

Ja nyt hän on kärähtänyt rikoksesta.

Se tekee kohtaamisen kiusalliseksi. Tuomio ei ole vielä tullut mutta asian saaman julkisuuden perusteella on syytä arvailla, että se ei ole aivan vähäinen. Tai en minä oikein osaa arvioida, miten talouspuolen isoja puliveivauksia kohdellaan.

Pitäisikö kohtaamisessa ilmaista osanottoni uhkaavasta vankilatuomiosta, kannustaa ja rohkaista vaikeuksien kautta uuteen alkuun, suhtautua penseästi vai olla kokonaan tietämätön ongelmasta? Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vai kirkasotsaisesti lohduttaa, että kyllä tämä tästä?

Lapsuudesta muistan vähän samanlaisen kiusallisuuden tunteen. Naapurissa asunut Reino I. joutui vankilaan pontikan keitosta, rattijuoppoudesta, tappelusta ja milloin mistäkin. Reinon lapsia, kavereitani, pilkattiin koulussa isän touhuista. En osannut puolustaa, vaikka pahalta tuntui. Ja se Reino oli kaiken lisäksi minun mielestäni mahdottoman mukava mies. Rakensi meille hyppyrimäenkin. Ja otti minut syliinsä istumaan ja ohjaamaan pihatiellä Katz-merkkistä kuorma-autoaan. Elämäni ensimmäinen autolla ajo!

(Kuva: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kallio & Nuutinen, Suomen kuvalehti 2 / 2013)

Hyviä ja huonoja vaihtoehtoja

Huomasin hiivapalan unohtuneen ostoskärryyn vasta kun olin työntämässä edellisen kärryn lukitusketjua kahvan koloon saadakseni panttikolikkoni pois lukosta.

Olin siis työntänyt hiivan kassan ohi maksamatta. Ei ollut kuulunut hälytyssireeniä. Siinä vähän säpsähtää. Mitä teen?

On kolme vaihtoehtoa.

1.  Turvallisin. Jätän hiivan kärryyn ja kävelen pois kaupasta. Haitta: Huomenna tuleva vieras jää vaille suunniteltua herkkutarjoilua.

2.  Vaivalloisin. Kierrän hiivan kanssa takaisin kauppaan ja maksan. Haitta: Kuluu aikaa ja muutenkin on kiire.

3.  Houkuttelevin. Pistän hiivan huomaamatta taskuun ja lähden ulos. Haitta: Entä jos jään kiinni? Jos tämä näkyy jossakin valvontakamerassa. Tulee poliisi, menee maine.

Päätös oli tehtävä äkkiä, ei siihen kärryjonoon voinut jäädä seisoskelemaan. Uusia asiakkaita virtasi ovesta ja kaikki tarvitsivat kärryjä.

Valitsin kohdan 2 mukaisen toimintalinjan. Se taitaa olla temperamenttikysymys. Ei umpimelankolikosta ole muuhun. Muistan vieläkin ahdistusta tuntien, kun 1970-luvun alkupuolella opettelin fuskaamaan Tukholman tunnelbanassa matkalippujen kanssa. Olisi pitänyt leimata kahden vyöhykkeen hinta päästäkseni Bagarmosseen. Minä leimasin vain yhden ja tähystelin sitten ovenraossa, tuleeko tarkastajia.

Nyt olisi riski, että saisin samanlaisen elämän loppuun kestävän ahdistuksen siitä hiivasta.

Jätin täyden kassini eteisen nurkkaan ja kiersin kauppaan takaisin hiiva kädessä. En sentään ruvennut työntämään sitä kärryssä. Lyhyttä reittiä kassalle ei tietenkään ollut, piti kiertää laaja kierros. Se on bisneslogiikkaa. Odotus on, että saisin kierroksella impulsseja ottaa hyllyiltä lisää tavaraa. Vältin houkutukset. Tulin kassalla pelkän hiivan kanssa.

Kassalle oli pitkä jono, ja edessäni ollut iäkäs mies jumitti sitä joillakin alennuskupongeilla ja arpojen ostamisella. Siinä kohdassa alkoi kaduttaa.

Sain kuitenkin aikanaan hiivan maksetuksi, pankkikortilla tietenkin. Jonottaessa mieleen nousi pelko, että juuri nyt luultavasti iskee jokin häiriö pankkiyhteyksiin. Niin ei kuitenkaan jostain syystä käynyt, vaikka olisi kuulunut.

Vieras saa tuoretta leivonnaista. Vaihtoehto nro 1 olisi ollut huonoin.

Häävalssi soi

Harvoin on aihetta kunnon juhlille. Minä en ole aikoihin päässyt vieraaksi mihinkään isoon perhejuhlaan. Viime kesänä oli kyllä kutsu lähisukuun kuuluviin häihin, mutta sattui voittamaton este.

Yhdet ristiäiset sentään olen kokenut viime vuosina, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta. Kirjoitinkin siitä täällä , sillä tilaisuuteen liittyi kirkon taholta iso ongelma. Painavia kommenttejakin tuli useilta vakiokommentaattoreilta.

Nyt on toisin. Tiedossa on kolmet häät kevään ja kesän mittaan.

Pato on auennut. Syynä on äsken voimaan tullut uusi avioliittolaki, joka lopettaa yhden monista syvään juurtuneista epätasa-arvon ilmentymistä. Tosin kirkolla on vielä tämänkin kanssa ongelma, kuinkas muuten.

Mutta kirkon toiminnassa on havaittavissa pieniä mutta oireellisia häivähdyksiä tervehtymisen suuntaan. Ehkä näihin häihinkin löytyy samanlainen järjestely kuin edellä mainittuun lapsen kastamiseen.

Ensiksi häitään viettää tuttavapiiriini pitkään kuulunut miespari. Viikkoa myöhemmin juhlitaan lähisukuuni kuuluvan naisparin onnea. Keskikesällä sitten entisen sihteerini neiti B:n epiteetti muuttuu rouvaksi.

Kaikki kolme ovat vakiintuneita pareja, jotka varmaankin olisivat astuneet avioon jo aikoja sitten, jos laki olisi ollut kaikille sama.

Erityisen mielenkiintoinen on seurata neiti B:n tapausta. Hän on tunnetusti kiivas miespappeuden vastustaja. Hän on julistanut, ettei jalallaan suostu kirkkoon astumaan niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Nyt hän on kuitenkin jalomielisesti luvannut tehdä poikkeuksen, jos - - .

Olisikohan aikakausi ihan oikeasti muuttumassa? Suvussani on kyllä ollut yksi "sillä tavalla" pariksi epäilty naiskaksikko, nyt jo vuosia sitten manalle mennyt. Teeskentelyä se on heiltä vaatinut. Nyt on toisaalta hyviä merkkejä, kuten tämä Suomen uusi laki. Toisaalta maailmalta kuuluu paljon huolestuttavia merkkejä uskonnollis-arvokonservatiivisen asenteen paluusta. Sen päästessä valtaan kaikki tällainen uusi kaunis katoaisi.

Mutta nyt on ilon aika:

Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat
meille kaunis on maa.
Ken rakkaansa häävalssin pyörteisiin johtaa
hän onnensa saa.
Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.
On maa meille autereinen niin,
polkumme vie tähtösiin.

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.

Ilman lupaa

Posti toi kaksi kirjettä. Ne eivät jostain syystä olleet kadonneet matkalla. Molemmista tuli syyllinen olo.

Ensimmäisessä kirjeessä kerrottiin, että Töölön kirjastosta lainaamani Tommi Kinnusen kirjoittama kirja "Lopotti" olisi pitänyt palauttaa jo muutama päivä sitten.

Sakko oli siis tiedossa, se on noloa. Kaiken lisäksi kirja on vielä kokonaan lukematta.

En ollut huomannut, että kirjan kanteen on liimattu tarra, että tämä on pikalaina. Lukuaikaa viikko. Miten minulta on voinut jäädä isoin kirjaimin kirjoitettu määräys huomaamatta? Aloin heti uskoa, että on sekin mahdollista, että norjalainen hiihtäjätär ei huomaa apteekin huulirasvapaketissa olevaa doping-merkkiä. Noloa, noloa!

Asetin kirjan palauttamisen kiireellisten toimenpiteitteni kärkeen ja kärsin mukisematta sakkorangaistuksen tuottaman häpeän.

Toinen kirje ilmoitti, että olin lyönyt laimin ilmoituksen, onko minulla kesäkodissani likakaivo, joka pitää ohjeiden mukaisesti tyhjentää. Viranomaisvalvonta oli huomannut, etten ollut anonut lupaa hoitaa jätehuoltoni toisin.

Ohjeen mukaan kesäasunnolla ei tarvita likakaivoa, jos siellä on kompostikäymälä ja kannettava vesi.

Minun kesäasunnollani on kompostikäymälä. Sen sijaan saunaan olen ostanut pumpun, joka imee vettä kymmenen metrin matkan järvestä. On myös boileri, joka lämmittää veden. Tällä vedellä tapahtuu myös tiskaus, yleensä muutama lautanen ja kahvikuppi. Jos on enemmän vieraita, käytössä ovat kertakäyttöastiat. Myös pyykinpesu tapahtuu vadissa. Tämä systeemi on käytössä toukokuusta syyskuulle. Talveksi pumppu ja boileri poistetaan käytöstä.

Olen pitkään käynyt omantunnonkeskustelua itseni kanssa, onko tämä sellainen vesijohto, joka vaatii likakaivon, vai onko se "kantovesi", joka ei vaadi. Naapureiden ystävällisellä ja yksimielisellä tuella olen päätynyt ratkaisuun, että likakaivo olisi tällaiseen liioittelua.

Mutta viranomaisen määräyksiä on noudatettava. En riitele vastaan. Lupa pitää olla, ja sen olen hajamielisyydessäni jättänyt anomatta.

Asenteissa on eroja

Kun tulin lähemmäksi, näin, että kadulla konttasi mies. Hän yritti pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. Uusia yrityksiä, kompurointia, kaatumisia, kiroiluja, konttaamista. Lopulta mies jäi mahalleen makaamaan. Verta vuoti ainakin kämmenistä.

Useimmat kadulla kulkijat eivät pysähtyneet. Tuttu näkyhän tällainen on, mitä näitä töllistelemään. Ei tämä kuitenkaan mikään tavallinen rappiospurgu ollut, vaatteista päätellen.

Muutama oli kuitenkin pysähtynyt. Tunnelma oli jotenkin huvittunut. "Hyvässä kännissä näyttää äijä olevan..."

Mikäpä sen koomisempaa voisi ollakaan kuin kännissä kaatuilu. Ja selvin päin kaatuilu myös. Muistelkaapa vaikka vanhoja mykkäfilmejä, Chaplinia ja muita. Niissä kaatuillaan, putoillaan ja kompuroidaan kaiken aikaa, ja katsomoissa riemu repeää joka kerta.

Siinä me seisoskelimme katsomassa vähän hämmentyneinäkin, mutta sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui nuori nainen, ehkä parikymppinen. Tummatukkainen, ei oikein syntyperäisen suomalaisen näköinen.

- Onko kutsuttu ambulanssi, hän kysyi. - Vai poliisi? Kun kukaan ei tiennyt, hän otti puhelimensa ja soitti ja selitti tilanteen. Hän käski minun ja toisen miehen kääntämään makaajan kyljelleen.

Töllistelijät ympäriltä olivat kadonneet. Vain minä ja nuori nainen jäimme odottamaan. Kohta ambulanssi tuli ja vei miehen.

Kysyin naiselta, mistä hän on kotoisin. Irakista. Suomessa hän oli ollut neljä vuotta. Suomea hän puhui varsin sujuvasti. Turvapaikka oli myönnetty. Hän opiskeli yliopistossa. Sinne hän oli nytkin menossa ja oli jo monta minuuttia myöhässä.

Kysyin, miten hän viihtyy Suomessa, kun on tällaista. Viittasin ympärille marraskuun hämäryyteen ja tihkusateeseen. Viittasin myös siihen kohtaan katua, josta juopunut mies oli viety.

- Aivan loistavasti viihdyn, tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Täällä on rauha!

Elämä yhtä juhlaputkea

Pidin puheen. Olin valmistautunut huolellisesti keräämällä ainekset vanhoista kalentereista ja päiväkirjoista. Hieman olin hermostunut, sillä edellisestä julkisesta esiintymisestä oli kulunut jo melkein vuosi. Takavuosina kaikenlaisia esiintymisiä oli kaiken aikaa, ei niitä silloin ehtinyt jännittää.

En ole koskaan kirjoittanut puheitani. En halua lukea vaan puhua vapaasti. Teen pieniä lunttilappuja, sellaisia kouraan piiloon mahtuvia. Pieni vilkaisu lappuun riittää. Usein vilkaisukin unohtuu.

Kuulijoita oli viitisenkymmentä, ravintolan kabinetti täynnä. Puhe jakautui kahteen osaan, välissä syötiin. Alkuosa kesti puoli tuntia, loppuosa kolme varttia. Sitten juotiin ja keskusteltiin. Valokuviakin katseltiin videotykillä.

Hyvin meni. Vanha sirkushevonen ei ollut kadottanut osaamistaan. Paljon naurua, välirepliikkejä ja -aplodeja. Jäi hyvä mieli. Meni pitkälle yli keskiyön.

Mutta ei tässä kaikki. Oli muutakin menoa. On pitänyt kiirettä. Miksi kaikki tapahtuu aina yhteen putkeen? Se on rankkaa.

Nuoripari vietti kihlajaisjuhlaa. Sitä juhlittiin aamukolmeen. Seuraavana päivänä kaveri täytti 70 v. Sitä juhlittiin aamuviiteen.

Osaan kyllä pysyä juhlajuomien nauttimisessa maltillisena, mutta silti juhlakiertue hieman rasitti. Vuorokausirytmi suistui sijoiltaan. Normaalisti menen aina nukkumaan jo heti kahden jälkeen.

Olen pari viikkoa kirjoittanut projektiani. Näinä juhlien välisinä päivinä se ei kuitenkaan edennyt.  Sen piti olla jo valmis, mutta vähän viivästyy. Ei paljon.

Juhlimisen seassa oli vakavampaakin asiaa. Halusin osallistua Peli poikki -mielenosoitukseen. On se nyt yhtä hemmettiä, kun loputtomasti vellova nettivihapuhe alkaa jo kääntyä poliittisesti motivoiduksi väkivallaksi. Touhu pitää saada poikki ennen kuin homma muuttuu holtittomaksi.

Järjestyksen ylläpitäminen on hallitusvallan vastuulla. Mutta jos hallitusvallan mandaatti perustuu osittain siihen, että vihapuheväki ja äärijärjestöt luottavat omiin ministereihinsä, silloin alkaa kiemurtelu.

Siitä on nyt kysymys. Peli on saatava poikki. Kyllä se vielä on hallittavissa, jos tahtoa on. Mutta puuttuuko joiltakin tahto?

Mielenosoitus antoi positiivisen tunnelman. Väkeä oli paljon, valtavasti. Ilahduttavinta oli, että valtaosa oli nuorta joukkoa, ei meitä Vietnamin-veteraaneja. Nuorta väkeä, innostunutta optimismia. Sellainen tarttuu.

Ja pääsinhän minä lehtikuvaankin, kuten tutut huomaavat. (Kuva Hufvudstadsbladetista 25.09.16)

En se minä ollut

Ajoin bussilla kehätien markettiin ostoksille. Oli sellaista ostettavaa, jota ei lähikaupasta löydy. Marketista löytyi.

Sitten menin ruokapuolelle. Ensin keräsin koriin leivän. Marketissa on suuren ketjun leipomo, joten leipä oli lämmin, melkein kuuma. Ja mikä tärkeintä, se oli paperipussissa, ei muovi-. Sitten ostin palvelutiskiltä paistettuja silakoita. Nekin saivat paperikääreen.

Sitten kurvasin jättiläishallin toiseen päähän hakemaan tulostimeen mustekasetteja. Matkalla nappasin koriin vihanneksia ja hedelmiä sekä pullon etikkaa.

Elektroniikkaosastolla unohduin ensin selailemaan Dvd-hyllyjä. Korin pistin lattialle syrjemmälle odottamaan. Nappaan sen siitä kun lähden kassalle.

Kun menin hakemaan koria, vahinko oli tapahtunut. Etikkapullon korkki oli vuotanut ja kastellut leipä- ja silakkakääreet. Lattialla korin alla oli lammikko.

Mikä on reaktioni?

Ensin haen katseellani myyjää, mutta ei marketeissa sellaisia ole. Sitten hapuilen taskusta paperinenäliinaa yrittääkseni kuivata kastuneet tavarat, mutta ei siitä mitään tule.

Mietin, miten kassa suhtautuisi märkiin kääreisiin. Luultavasti ei mitenkään, ottaisi vain maksun. Ajatus etikanmakuisesta leivästä aamiaisella ei innosta. Silakat eivät ehkä olisi kovin paha juttu. Muovikääreessä olevat kasvikset eivät luultavasti ole vahingoittuneet. Kääreet ovat kyllä pinnalta tahmaisia.

Tein päätöksen. Jätin korin lattialle käytävän kulmaan ja lähdin hakemaan uudet uuden korin. Syyllisyyttä tuntien tähyilin, ettei valvontakameroita ole näkemässä ilkityötäni.

Uusi leipä, ei enää kovin lämmin. Kalatiskillä tarkkailen, etten joudu ostamaan silakoita samalta myyjältä. Kassalla pelkään vähän, ilmestyykö vartija pysäyttämään. Kotimatkalla mietin, mitä sille hylkäämälleni ostoskorille tapahtuu. Alkaakohan tutkinta, kuka tämän sotkun on tehnyt ja livistänyt paikalta? Uskallanko enää mennä siihen kauppaan, jos tapaus on sittenkin tallentunut valvontakameraan?

Lisää fyrkkaa minulle

Tilille tupsahti yllättäen melkein 700 euroa.

Maksaja oli ruotsalainen pankki, se sama joka oli joskus suomalainen pankki, joka mainosti itseään itsensä pääjohtajan naamalla ja sanoilla "tosi on". Sitten se pankki katosi. Kansan puhekieleen ilmestyi hokema "katosi kuin kansallispankki".

Ei se mihinkään kadonnut, se vain muutti nimeä, maata ja systeemiä. Nyt se lähetti minulle rahaa. Tiliotteessa luki, että kyseessä on "Tuotto" ja lähettäjä on nimeltään "NORDEA  AB (PUBL).

Satun olemaan osakkeenomistaja. Osakkeet olen saanut isänperintönä. Ei niitä monta ole, mutta tuotto on lukemani mukaan tänä vuonna ennätystasolla.

Tällaista touhua vastustan. Blogin vakituiset lukijat tietävät, että olen marmattanut tällaista vastaan ennenkin. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni nämä rahat, en yhtään mitään. Pankki sen sijaan on saneerannut työttömyyskassaan epälukuisan määrän työntekijöitään, supistanut palveluitaan ja muuttanut toiseen maahan, jotta ei joutuisi maksamaan veroja Suomen kituvan kansantalouden helpottamiseksi. Tällaisesta häpeällisestä menettelystä minä nyt korjaan hyödyn. En yksin, mutta kuitenkin. Kuinkahan valtavia tuottoja maksetaankaan niille, jotka omistavat suuria osuuksia pankista?

Ilmiön toinen puoli on sitten kaikki tämä kurjuus, jota hallituksemme jakaa kansalaisille, erityisesti kaikkein köyhimmille, niille jotka eivät saa tuottoa pankista. Vanhukset, sairaat, työttömät, lapsiperheet, opiskelijat ja monet muut joutuvat entistäkin ahtaammalle, kun hallituspuolueet suuntaavat kaikki kiristystoimet näihin ryhmiin. Meitä hyväosaisia, tällaisia kuin minä, eivät nämä säästötalkoot tietenkään koske.

Nämä tuottorahat eivät kuulu minulle. Tunnen kuin olisin jakamassa ryöstösaalista. Miten keventäisin moraalista kiukkuani?

Ensimmäiseksi ostin Elielinaukion maahanmuuttajanaiselta Iso numero -nimisen lehden. Se maksoi 5 euroa, myyjä saa itse pitää 3 euroa. Lehden kannessa lukee "Laatujournalismia köyhyyden vähentämiseksi". Kansikuvassa on Pekka Sauri, joka haastattelussa arvioi, että "Maailman ongelmat ovat ratkaistavissa".

Tällä linjalla aion käyttää koko rosvosaaliin.

Saman Elielinaukion laidalla on Sanomatalo.  Siellä toimitetaan Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Talon alakerrassa on juuri nyt poliittisten pilakuvien näyttely. Kirjoitukseni aiheeseen sopivan kuvan on piirtänyt Lasse Rantanen.

Pahanteossa

Kävin perjantaina ostamassa kaksitoista tölkkiä siideriä. Oli tulossa vieraita. Kannoin lastin kaupan keltaisessa muovipussissa kotiin, mutta koska oli kiire muille asioille, en noussut viidenteen kerrokseen vaan kävin työntämässä pussin katutason sivukäytävän kellarikomerooni.

Ei, tämä ei ole vielä sitä otsikon lupaamaa pahantekoa. Olen täysi-ikäinen, ellen peräti yli-ikäinen, joten voin luvallisesti ostaa alkoholipitoisia juomia. Vieraani ovat myös täysi-ikäisiä, joten en tarjoilussakaan riko säädöksiä. Tietysti jostakin raittiusnäkökulmasta tällaista hankintaa voi pitää pahan elämän merkkinä, mutta en minä nyt sitäkään tarkoita. Pahanteko tuli vasta myöhemmin illalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Helsingin piispa Irja Askola on Marko Junkkarin haastateltavana. Se on tärkeä haastattelu. Arvostukseni tätä piispaa kohtaan kasvaa edelleen. Jos kirkon valtavirta olisi tämän piispan ajatusten mukainen, voisi käydä niinkin, että liittyisin kirkkoon takaisin. Kun vuonna 1973 erosin, tällaisia piispoja tai pappeja ei ollut. Oli aivan toisenlaisia. Siksi juuri erosin.

Pilapiirtäjä Kari osui ytimeen. Hän kuvasi papin kypäräpäiseksi kokoomuslaiseksi, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä arkipäivän oikeudenmukaisuudesta. Kunhan nipotti joutavanpäiväisistä asioista ja eli herraskaisesti.

Piispa Askola puhuu mm. seitsemästä kuolemansynnistä. Tuntuu, että piispa on oivaltanut jotakin aivan olennaista. Hän puhuu kollektiivisesta synnistä, joka juuri nyt vie Suomea aivan väärään suuntaan. "Asenteet kovenevat, pelko lisääntyy, pelko eristää ihmisiä entisestään."

Eivät entiset kirkonmiehet tällaisia nähneet. Eivätkä kaikki vieläkään. Kun minä kävin rippikoulua, pappi vastasi pilapiirtäjän kuvaa enemmän kuin hyvin. Synnit olivat opetuksen ydin. Saimme kuulla, että tanssi on syntiä, sillä jos poika tanssiessa on liian lähellä tyttöä, pojan vartalossa tapahtuu eräitä inhottavia refleksejä, jotka johtavat syntisiin ajatuksiin. Siksi on parempi pysytellä piirileikeissä, sellaisissa kuin "Hans-vili-vili-hans-lai lai".

Rippikoulutunnin jälkeen pappi kertoi vielä lähtevänsä varuskuntaan puhumaan sotapojille. Täyttyi siis myös se Karin kuvan kypäräosa. Ja istui hän kaupunginvaltuustossakin. Kyllä, juuri se puolue. Kansan pitäminen synnintunnossa oli keskeistä.

Piispa Askolan pohdiskelussa seitsemän kuolemansyntiä saavat oivaltavia sisältöjä. Kysymys ei ole mistä tahansa pikku filungeista vaan kaikkein pahimmista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Tunnenko itsessäni tällaisia pahanteon ilmentymiä?

Kolme ensimmäistä on vaikea myöntää, mutta loppua kohden on kyllä myönnettävä tutun tuntuisiksi, varsinkin nelonen, kuutonen ja seitsemäs. Itseään on kyllä jäävi arvioimaan.

Mitä syntiä siellä kellarikomeron siideripussille sitten tapahtuikaan?

Menin iltahämärissä hakemaan pussin viedäkseni sen ylös viidenteen kerrokseen. Jotenkin hutiloin, pussi kolahti oven karmiin, ja siitä alkoi sihinä. Ohutkuorinen siideripurkki meni rikki ja äärettömän pienestä reiästä alkoi suihkuta nestettä. Pussi alkoi vuotaa nestettä lattialle.

Ja minä säikähdin, että ei saa tulla lammikkoa käytävälle minun kellarikomeroni kohdalle. Äkkiä siirsin vuotavan muovipussin naapurin komeron oven eteen.

Kun tänään kävin katsomassa synnintekopaikkaa, siinä naapurin komeron oven edessä betonilattialla on iso kuivunut lätäkkö. Jos siihen astuu, kenkä tarttuu tahmeaan laikkuun.

Mitä helvettiä se naapuri on tässä lätrännyt? Viinaksillako se on sotkenut lattian?

En kuitenkaan löydä suuressa tekopyhyydessäni kuolemansyntien listasta nimeä tällaiselle. Taitaa olla vähäisempi.

Nainen vastapäisessä ikkunassa

Jos moraali antaisi periksi, voisin kiikaroida, mitä nainen vastapäisessä ikkunassa puuhaa.

Toisaalta moraalista rappeutumista estää se tosiseikka, että minulla ei ole kiikaria.

Omistan kyllä kiikarin, mutta olen vienyt sen vuosia sitten kesäkotiini Längelmäveden rannalle. Siellä käytän sitä lintujen tarkkailuun. Salakatselua sekin on, mutta siitä en tunne erityisempää moraalista ongelmaa, vaikka välillä saattaa nähdä hyvinkin intiimiä lintupuuhastelua. Se on kai tämä ihmisrodun ylemmyys linturotuihin verrattuna, joka antaa luvan tungettelevaisuuteen?

Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo.

Tätä on jatkunut kauan, monta vuotta. Muistelen kirjoittaneeni tästä joskus ennenkin. En löydä sitä kirjoitusta nyt. En tunne henkilöä, en tunnistaisi häntä, jos hän tulisi kadulla vastaan.

Kameran objektiivi voisi olla hyödyllinen, mutta sellaista ei minun Lumiassani ole, vaikka kuvasta niin voisi päätellä. Kuva on kuitenkin Alfred Hitchcockin elokuvasta Takaikkuna (Rear Window - 1954). Se kuvaa samanlaista tilannetta. Siinäkin mies katsoo vastapäisiä ikkunoita. Mutta hänellä on kamerassa objektiivi.

Hänkin näkee naisen ikkunassa jumppaamassa. Mutta hän näkee muutakin, toisessa ikkunassa. Paljon kiinnostavampaa. Minä en näe mitään kiinnostavampaa. Muut ikkunat ovat pimeänä.

Onni potkii

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kerrottiin äskettäin, että vapaaehtoistyötä tekevät kuusikymppiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä. Tämä pätee nimenomaan yli kuusikymppisiin, siis suurten ikäluokkien ihmisiin, jotka enimmäkseen ovat jo eläkeläisiä. Nuoremmat eivät tietenkään työkiireiltään ehdi samassa mitassa vapaaehtoistöihin. Heistä sen sijaan onnellisempia ovat ne, jotka antavat rahalahjoituksia hyväntekeväisyyteen, kuin ne, jotka eivät anna.

Minä olen yli kuusikymppinen. En ole osallistunut vapaaehtoistyöhön. Minulla on siis onnellisuusvaje moniin ikätovereihini verrattuna. Pitäisi tehdä jotain asian korjaamiseksi. Aikaa ja halua kyllä olisi. En vain ole tullut ryhtyneeksi etsimään sopivaa väylää päästä mukaan.

Olen kyllä miettinyt. Voisin ehkä kerätä rahaa pakolaisten hyväksi. Luulisin kuitenkin, että minusta olisi enemmän hyötyä ihmisten kohtaamisessa. Voisin opettaa suomen kieltä ja kulttuuria. Kynnys opetustyöhön olisi matala, sillä minulla on pitkä kokemus. Myös motivaatio olisi korkeaa tasoa. Haluaisin olla mukana ottamassa uudet tulokkaat myönteisesti vastaan.

Kai siitä onnelliseksi tulisi, ihan siinä sivutuotteena, kaupanpäällisiksi. Voisi tulla uusia kiinnostavia tuttavuuksiakin.

*    *   * 

Vanha viisastelu sanoo, että raha ei tee onnelliseksi mutta - - . Miten jatkuikaan? Voisi siis kuvitella, että suomalaisten onnellisuus on lisääntymään päin näin laman ja talouskriisin aikana. Kaikkialla säästetään ja leikataan, ainoana poikkeuksena johtajabonukset.

Olen tarkkaillut, näyttävätkö ihmiset, erityisesti iäkkäät ihmiset, onnellisilta. Eivät minun mielestäni. Jotkut näyttävät peräti säälittäviltä, aroilta ja eksyneiltä kaupan kassajonossa pankkikorttinsa kanssa. Jotkut ehkä näyttävät korkeintaan kohtuullisen tyytyväisiltä istuessaan puiston penkillä.

Sanotaan, että Amerikassa ihmiset ovat onnellisempia, myös vanhat. Ainakin he puhuvat ja hymyilevät koko hammasrivillään ja mäiskivät kädellä toisiaan rohkaisevasti hartioille. Suomessa ollaan synkempiä. Suomessa istutaan penkillä karvat korvilla eikä sanota mitään, paitsi juovuksissa kirjoitetaan vihapuheita. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka osuisi kohdalle loton jättipotti, siitä ei mainita.

Onnellisuutta on vaikeampi arvioida.

Minä en voittanut lotossa vaan Unicefin arpajaisissa. Tiedättehän, posti tuo kirjekuoren, jonka sisällä on viisi arpaa ja maksulappu. En tietenkään voinut olla repimättä arpoja auki ja katsomatta.

Ei tullut päävoittoa, mutta oli pienempi voitto, ekologinen kynäsetti. Sellainen voisi olla hyvä. Ei muuta kuin kolmekymppiä Unicefin tilille ja netti-ilmoitus koodinumeroineen palkinto-osoitteeseen. Ei mennyt monta päivää, kun posti toi kynäsetin (kuva). Oikein hyvä, oikein miellyttävä käsituntuma.

Vanhaan taskumuistikirjaani olen joskus aikoja sitten kirjoittanut mietelauseen, joka sopii tähän  (lähdetieto on jäänyt merkitsemättä). 

"Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin."

"Ruotsin ja maailman omatunto"

Suru-uutinen ei tullut aivan yllätyksenä. Syöpähoidon huonosta onnistumisesta oli tihkunut tietoja.

Tieto Henning Mankellin kuolemasta pysähdytti. Hänestä oli tullut minulle tärkeä kirjailija. Hän vaikutti keskeisesti siihen, että aloin uudestaan lukea dekkareita. Pitkän tauon jälkeen. Oli kyllä toinenkin, joka vaikutti samaan suuntaan: Matti Yrjänä Joensuu. Molemmat ovat nyt poissa.

Luin kyllä nuorena rikoskirjallisuuden klassikoita, sellaisia kuin Sherlock Holmes, neiti Marple, Hercule Poirot ja Maigret. Tuli jopa vaihe, jolloin luin Jerry Cottonia ja Carter Brownia. Mutta sitten ne jäivät. Aloin opiskella kirjallisuustiedettä, ja siinä uusilla dekkareilla ei ollut sijaa.

Joensuun ja Mankellin kirjoista löysin genren uudelleen. Ne olivat uudenlaista laatukirjallisuutta. Harjunpää ja Wallander olivat samaa sukua. He eivät pelkästään ratkaisseet rikosarvoituksia. He toimivat yhteiskunnan arvojen peilinä. "Ruotsin ja maailman omatunto", otsikoi HS tänään muistokirjoituksensa. Osuva luonnehdinta. Mankell toteutti samaa myös yksityiselämässään.

Wallanderista tuli maailmanmenestys, enkä ihmettele. Kirjoista tunnisti itsensä, minä ainakin. Ystadissa tapahtui kyllä uskomattoman paljon ja uskomattoman rankkoja rikoksia, mutta ne kuvastivat uskottavasti maailman ja Ruotsin eettisen ilmapiirin muuttumista huonompaan suuntaan. Uskottavin oli kuitenkin päähenkilö itse. Wallanderissa löytyi mentaalinen samastumiskohde myös suomalaiselle keski-iän ylittäneelle miespuoliselle lukijalle.

Wallanderista tehtiin myös elokuvia ja tv-sarjoja. Aika heikkotasoisia mielestäni. Ne eivät enimmäkseen vastaa kirjojen sisintä olemusta. Parhaimmillaan filmit olivat alkuvaiheessa, kun pääosaa näytteli Rolf Lassgård.  Myöhemmät tuotteet, myös enlantilaiset, jäävät pahasti jälkeen. Filmien katsoja ei saa oikeaa käsitystä kirjojen laadusta.

Wallander houkutteli lukemaan myös Mankellin muuta tuotantoa, jota oli runsaasti. Sieltäkin löytyi monta vaikuttavaa teosta. Juuri äskettäin sain luetuksi kuvassa näkyvän teoksen. Kuin enteenä suru-uutisesta.

Tosi on

"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.

Vieras mies

"Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään. 

Joka paikasta halusin paeta pois, 

mutta minne ikinä pakenin, 

olin sielläkin vieras mies. 

Koko maailman piirissä minulle 

ei ollut rauhan sijaa. 

Ja minua minussa raahasi 

joku minulle vieras mies."

          (Uuno Kailas: Vieras mies  /  Uni ja kuolema - 1931)

Protesti

Vaikka satoi, lähdin. Raitiovaunut eivät kulkeneet, siispä kävelin. Torille piti päästä.

Valtava kansanpaljous, suuren kansanjuhlan tunnelma. Optimismi, että kyllä vääryys saadaan vielä estetyksi.

Toisaalta ihmetytti. Aika moni tästäkin joukosta oli keväällä äänestyskopissa valitsemassa niitä, jotka nyt ovat vääryyttä edistämässä. Miksi siis valitatte? "Sitä saa mitä tilaa." Tarjolla oli mm. "työväenpuolue ilman sosialismia". Silloin ihmetytti, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedämme.

Julkisuudessa on ollut mm. pienituloisia kätilöitä, lastentarhanopettajia, poliiseja ja opiskelijoita, joihin ehdotetut säästöt pahimmin osuvat. Se on epäoikeudenmukaista. Toisaalta julkisuudessa on ollut suurituloisia pankkikonserninjohtajia, eläköityneitä toimitusjohtajia ja jopa ministereitä, joihin ehdotetut säästöt eivät osu ollenkaan, sillä he ovat muuttaneet toiseen maahan tai kikkailleet veronmaksussa. Sekin on epäoikeudenmukaista.

Minä itsekin tunnen olevani epäoikeudenmukaisesti kohdeltu. Siksi menin mukaan torille olemaan hengessä mukana.

Minä olen aina ollut hyvätuloinen. Talouteni on erinomaisessa kunnossa. Silti hallitus ei millään tavalla suuntaa kiristysohjelmaansa minuun. Vaikka miten luen hallituksen suunnitelmaa, en löydä yhtään kohtaa, joka olennaisesti osuisi minuun.

Tämä on epäoikeudenmukaista. Tämä on moraalitonta.

Eikä tässä toimi mikään vetoomus vapaaehtoisesta mukaantulosta. Ainoa toimiva keino on verotus, progressiivinen verotus. Mutta veroprosenttini sen kun laskee. Kaikki tietävät kyllä syyn.

Paljon on ollut jälkipuintia. Optimismi tuntuisi lisääntyneen. Eipä mennyt edes Apusen Matilla esiintyminen ihan nappiin illan Pressiklubissa, vaikka kova supliikkimies onkin. Terävät naiset pistivät paremmaksi.

Miksi kätilöt, lastentarhanopettajat, poliisit ja opiskelijat pannaan kärsimään? Miksi sairaat ja työttömät joutuvat maksumiehiksi? Heidänkö yksin pitää soutaa tämä yhteinen purtemme turvallisille vesille? Miksi minua ja muita hyväosaisia ei oteta mukaan soutamaan? Emme me kaikki halua olla laiskoja lurjuksia.

(kuva:  Non sequitur  /  Hufvudstadsbladet 21.01.2014)