"Ajattelen niin kuin pilvi kulkee"

Pentti Saarikosken kuolemasta tuli tänään (24.8.) 40 vuotta. Jäin miettimään, onko miehen hehku yhtään haalistunut.

Saarikoski oli yksi ensimmäisistä kirjailijoista, jonka olemassaolon havaitsin. Hänestä kirjoitettiin paljon 60-luvun lehdissä. Julkisuus oli värikästä ja juoruilevaa – runous oli sivuseikka. Hän oli aikansa skandaalimaakari. Erityistä oli, ettei hän yrittänyt piilotella boheemia elämäntyyliään. Hän oli itse aloitteellinen tekemällä itsestään legendan jo eläessään.

HS julkaisi (su 20.8.) runoilija Ville-Matti Sutisen esseen ”Pyhän juomarin legenda”, jossa hän jälkiviisaana ihmettelee Saarikoski-kulttia, jossa hän itsekin myöntää olleensa mukana.ja jonka vaikutuksesta hänestä itsestäänkin tuli kirjailija. Mutta – sen hän näkee nyt – Saarikoski ei ollut legendansa kokoinen, vaikka hyvä kirjailija olikin. Selvin päin hän olisi pystynyt parempaan.

Legendan tempauksista riittää tarinoita. Niiden kaikkien käänteiden todenperäisyydestä ei ole niin väliä. Yksi upeimmista on tarina Saarikoskesta mäkihyppääjänä. Sen mukaan Saarikoski kavereineen ajoi talvipimeällä taksilla Helsingistä Lahteen, pääsi jotenkin vanhan hyppyrimäen huipulle ja laski sukset jalassa kohtalaisen onnistuneesti alas. Jaloilla juomilla oli osuutensa sankariteossa.

Varmaankin näin. Todisteita treenaamisestakin on esitetty. Toimittaja Jukka Petäjän kirjassa Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen historiikki (2003) on peräti kuva todisteena ”harjoitushyppyyn valmistautuvasta” Saarikoskesta Mukkulan kartanon katolla.

Muistan Saarikosken vaikutuksen kaveripiirissänikin. Kouluaikainen kaverini, joka 60-luvun puolivälissä voitti Erkon runokilpailun, aloitti taiteilijaelämän viettämisen heti voittonsa jälkeen. Runotuotanto ei oikein mahtunut mukaan. ”Kaikilla on tämänsä.”

Ensimmäisen kerran näin Saarikosken tyylin Keurusselän Lomahotellissa joskus 60-luvun lopussa. Olin siellä Teiniliiton seminaarissa. Helsingin kapakoissa hän oli hyvin näkyvä hahmo, varsinkin Kosmoksessa. Nämä olivat välillä aika kiusallista katsottavaa. Toisaalta hän oli parhaimmillaan loistava esiintyjä. Tällaisesta näin huippuesimerkin Tukholman Gröna Lund –huvipuistossa. Siellä vietettiin jonkinlaista Suomi-teemapäivää, vuosi oli (ehkä?) 1973.

Näyttämöllä olivat Lasse Virén, Arja Saijonmaa, M.A. Numminen ja Saarikoski, joka oli hyvässä kunnossa, siistin näköisenä tyylikkäässä harmaassa samettipuvussa ja hyvin sanavalmiina. Hän todella osasi hurmata ison yleisönsä ammattiesiintyjän elkein.

Hyvä kirjailija – parhaimmillaan nerouden mittainen. Mutta ei aina legendansa kokoinen, kuten Sutinen sanoo. Käännösmäärä oli käsittämättömän laaja, mutta paikoin sitä on luonnehdittu hutiloivaksi ja alkuteosta liian vapaasti tulkitsevaksi. Omassa tuotannossa on joitakin hyvin heikkoja tuotoksia – jalojen juomien haju löyhkää läpi. Niistä kuitenkin legenda lisääntyi. Runsaat naisjutut ja romantisoitu alkoholismi olivat legendan rakennusaineet.

Saarikoski kirjoitti loppuun asti, vaikka oli jo heikossa kunnossa. Tämä viimeiseksi jäänyt runo syntyi elämäkerran (Pekka Tarkka 2003) mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa.

 

 

Kävin katsomassa

Kokeilin, kuinka selkä kestää vähän pidemmän kävelyn. Kohtuullisen hyvin meni – ei kuitenkaan vielä ihan entiseen malliin. Liikkeelle pistävä voima oli tietysti kirjallisuus - mikäpä muukaan.

Kesällä valmistui Helsingin uusin muraali osoitteessa Maria Jotunin tie 6 (Pohjois-Haagassa). Aiheena on tietysti kadulle nimensä antanut kirjailija itse. Tekijä on nimeltään Maaria Jokimies.

Kuvassa Jotuni on nuorempi kuin vakiintuneissa valokuvissa. Värikäs kokonaisuus luo kirjailijaan iloisuutta. Pidän kuvasta, otan siitä paljon kuvia.

Ympäristössään kuva on aika hallitseva, hieman räikeäkin. Tuo osa Pohjois-Haagaa on yksitoikkoista 70-lukulaista elementtirakentamista. Muilta osin kaupunginosa on viihtyisää ja kaunista 50-luvun rakennusperinnettä.

 

Vieressä on kolmen muun kirjailijan nimikkokatu: Maiju Lassilan tie, Teuvo Pakkalan tie ja Pietari Hannikaisen tie sekä Runar Schildtin puisto. Lisäksi Pentti Saarikoski asui monta vuotta Maria Jotunin tiellä 70-luvulla.

Lähellä on myös näyttämötaiteeseen liittyviä nimikkokatuja: Ida Aalbergin tie, Aino Acktén tie, Ida Ekmanin tie, Addolf Lindforsin tie ja Aku Korhosen tie sekä Pastori Jussilaisen tie.

Jään odottamaan, että näidenkin katujen taloyhtiöt huomaavat tilaisuuden lisätä alueen kiinnostavuutta seuraamalla Maria Jotunin tien esimerkkiä. Kaupunginosalla olisi ainekset kehittyä suorastan taiteilijamuraalien keskittymäksi.

Huomaan, että Jotunia olisi syytä lukea. Viime kerrasta on kauan. Huomaan myös, että hyllyssäni on vain kaksi Jotunin kirjaa. Se on kummallisen vähän näin tärkrältä kirjailijalta.

Olen kirjoittanut Jotunista ennenkin. Aiheena oli silloin hänen kirjansa Huojuva talo aiheuttama skandaali. Se kuvasi todellisten tunnistettavien henkilöiden yksityiselämää. Kirjoituksessani on kuva talosta, jossa se kaikki kamala tapahtui. Kirjoitus löytyy  täältä (click).

 

 

Boheemi poroporvari

Kaverilla oli vähän ihmetystä äänessään: ”Sinustahan on tullut boheemi.”

Niin on tainnut tulla.

Tällaista kesää en ole viettänyt puoleen vuosisataan. En muuttanut maalle niin kuin aina ennen.

Boheemi tarkoittaa kaverini ajatusmallissa vastakohtaa poroporvarillisuudelle. Poroporvarillisuus taas tarkoittaa elämäntapaa, jossa kaikki tehdään niin kuin aina ennenkin on tehty. Muutoksia ja yllätyksiä on syytä varoa.

Viimeksi vietin koko kesän kaupungissa 1974, silloin kaupunki oli Tukholma. Siitä eteenpäin kesäkotini oli Längelmäveden rannalla Pirkanmaalla, kunnes neljä vuotta sitten muutin Kymenlaaksoon. Viime syksynä pistin mökin myyntiin.

Tarkoitus oli asua tämä kesä vuokramökissä. Sellainen löytyi Päijät-Hämeen ja Savon rajamailta. Tulin kuitenkin katumapäälle ja sain puretuksi vuokrasopimuksen.

Kesä Helsingissä on tuntunut hyvältä. Kaupunki on kovin toisenlainen kuin mihin olen tottunut. Kauhean vilkas. Olen yrittänyt osallistua monenlaisiin tapahtumiin. Vähän vieraaksi olen itseni yllättäen tuntenut, ikään kuin ensikertalaiseksi kotikaupungissani.

Voi olla, että luovun maalle muuttamisita lopullisesti. En vielä lupaa. Tätä täytyy miettiä talven yli. Että tuleeko kaipuu päästä kuuntelemaan yölintujen laulua, lukemaan omenapuun alle, lämmittämään rantasaunaa, uimaan, soutelemaan… (kuva: Banksy)

Olenko riittävän boheemi, pysyvästi? Vai saako sisäinen poroporvarini vallan kertakokeilun jälkeen.

Kirjallisuudestakin voi löytää osviittaa sisäisten tuntemusten tunnistamiseen.

”Sillä pohjattomammin kuin mitään muuta minä vihaan, inhoan ja kiroan tätä tyytyväisyyttä, tätä hyvinvointia ja mukavuutta, tätä poroporvarien hellimää optimismia, tätä keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää.” (Harry Haller kirjassa Arosusi, Hermann Hesse 1927)

”Olen pohjimmiltani vain pikkuinen porvarisrouva, liikaherkkä ja pullollaan ennakkoluuloja, elän kolossani tietämättömänä maailman menosta.” (Odette kirjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Marcel Proust 1908 – 22)

 

 

Itselleen armollinen

Otin kirjan hyllystä. Kääntelin, katselin, luin takakannen ja kansilehden liepeet. Luin ensimmäisen sivun. Luin loppurivit.  Katsoin sivumäärän. Luin välistä löytyneen lehtileikkeen. Puntaroin, mietiskelin, kuulostelin tuntemuksiani.

Pistin kirjan takaisin hyllyyn.

Olin itselleni armollinen. Se on kai vanhuuden merkki, muistelen jostain lukeneeni. Muistelin buddhalaisuuden viisaita sanoja sikseen jättämisestä.

Ei, tätä en enää rupea lukemaan. Lukemisen idea pulpahti mieleen, kun katsoin Yle-Areenasta hienon dokumentin tästä kirjasta ja sen tekijästä. Se oli kuin viettely kokea uudestaan nuoruuden hurmio.

Kyllä minä tuon kirjan olen lukenut, mutta siitä on kauan. Varmaankin kaikki kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan sen – ainakin kaikki professori Hannu K. Riikosen oppilaat. Tämä originelli humanistiprofessori on kirjoittanut laajoja tutkimuksia kirjasta ja hänen luennoillaan ja seminaareissaan puhe kääntyi vähän väliä tähän aiheeseen.

Vanhempi opiskelijasukupolvi ilmeisesti vältti tämän 1920 ilmestyneen kirjan lukemisen, sillä tavallisen opiskelijan kielitaito ei riittänyt. Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi vasta 1964.

Nautintoa ja tuskaa. Sellainen muistikuva lukemisesta jäi. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, mutta opiskelijan lukemisilla oli aina kiire. Väsyneenä keskittyminen toi sen tuskan. Suuri sivumäärä lisäsi tuskaa. Ja vaikka kuinka odotti, mitään ei kirjassa tapahtunut.

Juuri sopivasti samana päivänä, kun pistin kirjan takaisin hyllyyn, ilmestyi uusi Filmihullu-lehti. Sen artikkelissa kerrottiin, että Marilyn Monroekin luki Odysseuksen. Kuva vahvistaa asian. Hän oli jopa esittänyt Molly Bloomin kuuluisan monologin Actors Studion draamakoulun harjoitustyönään.

Mutta minä siis olin nyt itselleni armollinen ja hylkäsin James Joycen Odysseuksen hyllyyn. Liian suuri urakka. Onneksi sentään kohta on taas Bloomsday (16. kesäkuuta). Nimi tulee kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista. Kirjan vähäiset tapahtumat sijoittuvat juuri tuohon päivään vuonna 1904. Merkkipäivää juhlin yhtä railakkaasti kuin Odysseus-ihailijat ympäri maailman.

Kitkerät juorut

 

                                             (Helvi Hämäläisen muotokuva - Essi Renwall)

Kirjailija Helvi Hämäläisen päiväkirjat ovat vapautuneet tutkijoiden käyttöön. Kirjailija  määräsi ne suljettavaksi SKS:n arkistoon 25 vuodeksi kuolemastaan. Kirjailija kuoli 90-vuotiaana 1998.

Päiväkirjojen määrä ei ole aivan vähäinen. Niitä on 266 paksua vahakantista vihkoa. Ensimmäisenä niitä on ehtinyt lukemaan HS:n kirjallisuustoimittaja Suvi Ahola, joka on kirjoittamassa kirjaa Hämäläisestä.

Tässä ovat kuitenkin vain päiväkirjat myöhäisvuosilta. Vanhemmat päiväkirjat julkaistiin jo hänen elinaikanaan (Päiväkirjat 1955 – 1980, toim. Ritva Haavikko). Kirjailija on merkinnyt muistiin jokseenkin kaiken mahdollisen nykyhetken arkipäivän tapahtumista menneiden vuosikymmenten muistoihin. Ja mikä tärkeintä, päiväkirjoista löytyy huomattava määrä aikakautensa kulttuurijuoruja, enimmäkseen kitkeriä, kuten Suvi Ahola lukemaansa luonnehtii.

Kitkeryys onkin usein Hämäläiseen liitetty piirre. Hän sai aikaan skandaalin ja katkeran välirikon teoksellaan Säädyllinen murhenäytelmä (1941, katsottavissa Yle Areenassa), jossa hän armottomaan sävyyn kuvasi tunnistettavia helsinkiläisiä kulttuurieliitin jäseniä.

Kitkeryyttä täynnä ovat myös vanhempien päiväkirjojen muistikuvat rakkauspettymyksestä, joka kohtasi häntä 1941. Suhde Olavi Paavolaisen, aikakauden suvereenin kirjailijaintellektuellin ja boheemikeikarin, kanssa kesti kolme vuotta, mutta sitten Olavi jatkoi naiskierrostaan. Muistiinpanoista päätellen Helvin katkeruus ei hellittänyt koskaan.

Kitkeryyttä koetuista vääryyksistä ehkä helpotti myöhäinen tunnustus. 57 vuotta esikoisteoksen jälkeen Hämäläinen voitti Finlandia-palkinnon uudella runoteoksellaan Sukupolveni unta (1987). 80-vuotias kirjailija oli täydessä iskussa, esiintyi paljon ja sai arvostavaa huomiota osakseen. Minäkin kävin useassa tilaisuudessa kuuntelemassa häntä ja pääsin esittämään kysymyksiäkin.

Mutta ne päiväkirjat…

Voisin luonnehtia, että ne vanhat päiväkirjat ovat todella runsaat ja yksityiskohtaiset. Niiden kanssa lukija meinasi uupua. Ja kaikesta päätellen nämä nyt vapautuneet 266-osaiset vihkot ovat vielä yksityiskohtaisemmat. Onkohan ne tarkoitus julkaista? Toimitetankohan ne jotenkin, tiivistetäänkö, valikoidaanko? Täytyy tarkkaan harkita, vieläkö sellaiseen luku-urakkaan ryhdyn. Jos toivomuksen voisi esittää, ne kitkerät kulttuurijuorut saisivat nousta pääosaan. Arkipäivän tapahtumien kirjauksilla ei ole niin väliä.

 

Pettääkö muisti?

Huomasin, että Kerstin Ekmanin Händelser vid vatten (1993) on tehty televisiosarjaksi. Sellainen ilahduttaa.

Luin kirjan heti tuoreeltaan ja pidin kovasti. Rikosromaaniksi se luokiteltiin, mutta se oli paljon muutakin. Rikos siinä kyllä tapahtuu, mutta kirja ei keskity sen selvittelyyn eikä siinä hääri poliiseja. Voisi sanoa, että kirja on monitasoinen psykologinen matka ihmisten valtapeleihin ja muistin syövereihin. Tällainen muistikiva kirjasta jäi.

Romaanista tuli menestys. Se voitti Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon. Suomennos Tapahtui veden äärellä (Oili Suominen 1994) pääsi laatukirjallisuuden ykkösryhmään, Tammen Keltaiseen Kirjastoon. Sinne vielä siihen aikaan teokset valitsi Jarl Hellemann, eikä hänen seulaansa olisi läpäissyt mikään vähäpätöinen romaani.

Minä katsoin uuden sarjafilmin ykkösosan heti kun se Yle Areenaan ilmestyi.

Tuloksena oli hämmennys. En oikein tunnistanut filmiä samaksi, minkä olin 30 vuotta sitten lukenut. Tuttuakin oli, mutta jotenkin oudosti vieraalta kokonaisuus tuntui.

Ehkä muistikuvani on hämärtynyt? Muistin outoja syövereitä kirjakin kuvasi – ehkä sama koskee lukijaa. Vai onko kyse siitä tavallisesta ilmiöstä, että kirjan siirtäminen filmiksi sävyt säilyttäen on enimmäkseen mahdoton tehtävä?

Onhan tästä esimerkkejä. Laadukkaat rikosromaanit kadottavat melkein aina hehkunsa, kun niistä tehdään sarjafilmejä. Pidin kovasti Henning Mankellin Wallander-kirjoista, mutta ylipitkä televisiosarja ei yllä lähellekään. Vain toiminnallinen juonenkulku on esillä, sisäisen tunteet hukataan. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-teokset olivat kotimaisen rikoskirjallisuuden kaikkien aikojen oivaltavinta tasoa. Moni ohjaaja teki niistä filmejä, muutama (esim. Rakkauden nälkä, Poliisin poika) kohtalaisen onnistuneestikin, mutta muutamat, kuten Pahan pappi suorastaan kelvoton.

Pistin uuden sarjan tauolle ykkösosan jälkeen. Kaivoin kirjan esille hyllystäni. Tämä pitää lukea ensin, vasta sitten katson viisi jäljellä olevaa osaa. Kolmenkymmenen vuoden takainen lukukokemus pitää toistaa, jotta muistin häiriöt eivät pääse haittaamaan katsomista.

 

Lahja

Olen tullut siihen tulokseen, että yksi korkeimpia rakkauden muotoja on, kun lahjoittaa toiselle kirjan, jonka haluaisi itsekin omistaa.

 

Nirppanokka

Muutama rivi lehdessä (HS 1.2.23) paljastaa sen valitettavan tosiasian, että minä en kuulu joukkoon.  En mihinkään joukkoon – en ylös, en alas enkä keskelle.

Nyt se on tieteellisesti todettu ja dokumentoitu valtalehden tiedepalstalla, koko sosiaalinen hierarkia yhdessä kappaleessa. Koronarokotusten vuoksi eräs poliittisesti painottunut taho nimitteli minua ”tiedeuskovaiseksi”, joten ei minulla tässäkään ole mahdollisuutta tiedettä vastaan vängätä. 

Kulttuurisen hierarkian ylätasolta löydän onneksi edes yhden mieluisan: taidemuseot. Ooppera on vaikeampi. Olen kyllä käynyt, lähinnä muiden yllyttämänä, sillä lähipiirissäni on ammattimuusikoita ja Fb-kavereihini kuuluva oopperaohjaaja lähettelee vähän väliä kutsuja. Mutta ei ooppera omalta valinnalta tunnu.

Ostereita en ole maistanut – eipä silti, ei niitä ole tarjottukaan. Vastenmieliseltä ajatus. Viininmaistelijana kaltaiseni tuohisuu on toivoton. Hyvä jos valko- ja punaviinin tunnistan.

Alatasolta ei löydy yhtään minua koskevaa. Scifin muutaman klassikon olen joskus lukenut, mutta se ei ole minun lajini. Varmaankin tässä on osin turhastakin ennakkoluulosta kysymys. Tekono, keilailu ja kananugetit eivät ole koskaan hipaisseetkaan.

Keskitaso ei kosketa sen enempää. Joogaan en kärsimättömyyteni alistuisi, luulen. Avokado ei ole takavuosien muotiruoan, avokadopastan, jälkeen saanut merkittävää sijaa ruokavaliossani.

Toisaalta on minua nirppanokkaiseksi ”elitistiksi” epäilty, syynä kai mieltymykseni kirjallisuuden ja elokuvan klassikkoteosten suuntaan. Jonkinlainen korkeakulttuurin kaanon on ilmeisesti olemassa:

”Korkeakulttuuri voidaan yhdistää älykkyyden, kärsivällisyyden ja monimutkaisuuden arvostamisen kaltaisiin persoonallisuuden piirteisiin, joiden tiedetään olevan melko vahvasti geneettisesti periytyviä. Jos on tällaisia persoonallisuuspiirteitä, voi olla alttiimpi sille, että alkaa pitää monimutkaisemmasta taiteesta”.

Toisaalta pitää olla sijainniltaan ja sosiaaliselta asemaltaan sopiva, jotta korkeakulttuuria edes olisi tarjolla.

Itse luokittelen itseni melko kaikkiruokaiseksi. Minulle maittavat hyvin myös ns. alemmat taiteet. Vanhat Suomi-filmit ja iskelmät, jopa rillumarei, ovat parhaimmillaan oikein herkullista. Ylenpalttista ylevyyttä sen sijaan vierastan.

Ihan kaikkiruokainen en ole. Tositelevisio on pysynyt vieraana. Science fiction ja horror ei innosta, vaikka alan klassikot ovat tuttuja.

Kuvassa todisteaineistoa, että hyllystäni löytyy muutakin lukemista kuin pelkkiä pölyisiä klassikoita.

Kuvan kirjat:

1  Koski Markku: Alemmat taiteet (Odessa 1985)

2  Ekholm Kaj & Haasio Ari: 100 parasta dekkaria (Things to come 1998)

3  Nyman Jake: Kovan päivän ilta (Ajatus-kirjat 2000)

4  BTJ Kirjastopalvelu: Dekkarisankarit – Kuka kukin on (Gummerus 2006)

5  Bagh Peter von: Rikoksen hehku – Suuret rikoselokuvat (Otava 1997)

6  Bagh Peter von: Kaipuun punainen liekki – Suuret rakkauselokuvat (Otava 1991)

7  Nyman Jake: Onnenpäivät (Fanzine 1989)

8  Bagh & Koski & Aarnio: Olavi Virta – legenda jo eläessään (WSOY 2010)

9  Koski Marku & Lindsten Leo: Armin vuodet (Love Kirjat 1982)

Elokuva: Lohikoski Armand: Hei rillumarei (1954) // Esa Pakarinen

 

Tuttua ja vierasta

Kaksi uutta kirjaa

Leena Jäppilä: Puitse – esseitä 

Anniina Holmberg: Riivattu ja siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot

Molempien aihe tuttu kuin mikä. Kai se niin on, että tuttuus lisää lukemisen nautittavuutta. Tietää heti, mistä puhutaan. Ei tarvitse seikkailla tuntemattomilla ulapoilla.

Nuoren Holmbergin tuotanto tuli minulle pääosin tutuksi. Ensikohtaaminen taisi tulla radiokabareista ja joidenkin Love Records -levyjen välityksellä ja Jyväskylän Kesän näytelmässä Saaren vangit. Esitysten jälkeen esiintyjäporukka istui iltaa Ylä- Ruthilla tai Sohvin krouvissa.

Turun Seitsemän veljestä oli kaikkien aikojen suurimpia teatterielämyksiäni – näin sen kahdesti. Nyt oli ilo lukea sen syntyvaiheista.

Oopperat sen sijaan vähälle. Savonlinnassa näin vain Ratsumiehen, en muita. Holmbergin myöhemmät vaiheet – ortodoksinen uskonto, raitistuminen  - kaikkineen ovat jääneet vähemmälle huomiolle kuin nuoruuden hurjat saavutukset.

Krooninen pettymyksen tunne valtaa heti mielen, kun puheeksi tulee Lapualaisooppera. Olin silloin 15-vuotias koulupoika Jyväskylässä. En ymmärtänyt, että siinä katoaa ulottuviltani sukupolvikokemuksen huipputapaus.

Kateellisena olen kuunnellut paikalla olleiden säihkysilmäisiä muisteloita. Ne ovat kantaneen tuoreina läpi vuosikymmenten. Pienenä lohdutuksena näin Lapualaisoopperan 50-vuotisuusinnan alkuperäisellä paikalla vuonna 2016, Vanhan ylioppilastalon salissa. Kirjoitin siitä täällä (click).

Leena Jäppilän esseet puhuvat monesta tutusta kirjallisuus- ja elokuva-aiheesta, mm. Hermann Hessen Arosudesta, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikasta, Thomas Mannin Tohtori Faustuksesta, Mika Waltarin Sinuhesta ja Albert Camus´n Rutosta.

Heti kun tekijä siirtyy hyvin tuntemiinsa japanilaisiin aiheisiin, Kawabataan ja Kurosawaan, lukemiseen tulee pieni lisävaiva. Minulle nuo ovat vieraampia ja viittaukset japanilaisen kulttuurin omintakeisin ilmiöihin jäävät osin ymmärtämättä.

Opiskeluvuosina minulle hyvinkin tutuksi tullut tekijä on harvinaisen monipuolinen kirjoittaja. Tämän esseekokoelman lisäksi hän on 2020-luvulla julkaissut runokokoelman (Teistä kaikista tämä), musiikkitutkielman Bachista (Pieni kantaattikirja ja kirjallisuusesseitä Bo Carpelanista (Tuulessa, tuulessa). Näin omaäänistä tuotantoa voin hyvin suositella isommallekin lukijakunnalle.