Kirkonkylän kioskilla

Kun piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika. Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.

Tosin kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa, mutta sitä ei kaupassa ollut.

Iltapäivän kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.

Siellä on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja punnitaan.

Se on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin kuin niihin omiin pulliinsa.

Jotenkin alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.

Vieressä oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen: eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta, neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja pullaa, Hilkan itsensä leipomaa.  Mitäpä muuta elämässä olisi voinut tarvita?

Aukeavat ovet

Kuvan kupariseen ovenkahvaan olen tarttunut jo vuosikymmenien ajan usein, hyvin usein. Ovesta olen päässyt yhteen mielipaikoistani Helsingissä. Ovi ja talo sijaitsee Pohjoisesplanadin ja Keskuskadun kulmassa Ruotsalaista teatteria vastapäätä. Ovenkahvan ja koko talon on suunnitellut Alvar Aalto.

Talon nimi on Akateeminen kirjakauppa. Se on kirjallisuuden ystävän paratiisi. Sieltä löytyy vaikka mitä, ja jos ei löydy, äkkiä tilataan. Koko maailman tiede, taide ja kulttuuri on tavoitettavissa. Toki sieltä löytyvät myös viihteen ja kaupallisuuden saavutukset, mutta ne eivät ole pääasia.

Nyt alkaa kuitenkin näyttää huonolta. Voi olla, että ovenkahvaan ei tule enää tartuttua entiseen malliin. Iso bisnes näyttää iskevän koko tuhovoimallaan tähänkin kulttuurilaitokseen. Stockmann-konserni on nimittäin myynyt Akateemisen ruotsalaiselle Bonniersille.

Edellinen tuhoisku osui perinteikkääseen WSOY-kustantamoon. Iskun tekijä oli Sanoma-konserni, ja iskussa menivät sen siliän tien sekä perinteet että upea vanha talo Bulevardilla. Nyt vuorossa on Akateeminen. Seuraavaksi uhriksi veikkaillaan jo Kansallisteatteria.

Ensioireena Akateemisen lehtiosasto muutettiin amerikkalaisen kahvikuppilaketjun toimitilaksi, vaikka talossa oli oma, perinteikäs kahvila-ravintola. Nyt uusi omistaja, Bonniers-konserni, on päättänyt lakkauttaa Suomen oloissa ainutlaatuisen pienlehtien myynnin. Ei kuulemma ole riittävän kannattavaa. Tilaan löytyisi tuottavampaakin toimintaa.

Juuri tämä pienlevikkisten kulttuuri-, mielipide-, tiede- ja alakulttuurilehtien osasto on ollut Akateemisen erityisaluetta. Opetusministeriö on arvostanut toimintaa antamalla kirjakaupalle huomattavaa tukea tämän toiminnan ylläpitämiseksi. Mutta ei. Bonniersin Akateeminen kieltäytyy olemasta akateeminen.

Esitänpä ennustuksen, koska siihen minulla on taipumusta - tai ainakin palavaa innostusta:

Akateeminen kirjakauppa seuraa edistyksen tuulia eli siis lakkauttaa itsensä turhana ja kannattamattomana. Tulevaisuudessa sen kirjaosasto sijaitsee ovensuussa ja sen kaunokirjallisuusosastolla  myydään Ilkka Remeksen kirjoja miehille ja Paulo Coelhon kirjoja naisille. Tietokirjaosaston puolella on jääkiekkoilijoiden ja Big Brother -esiintyjien elämäkertoja. Tyhjiksi jääneissä tiloissa sijaitsee hampurilaisravintoloita ja yläkerroksissa Sedun VIP-yökerho.

Ehkä löytyy myös virtaviivaisempi ovenkahva.

Tosi on

"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.

Protesti

Vaikka satoi, lähdin. Raitiovaunut eivät kulkeneet, siispä kävelin. Torille piti päästä.

Valtava kansanpaljous, suuren kansanjuhlan tunnelma. Optimismi, että kyllä vääryys saadaan vielä estetyksi.

Toisaalta ihmetytti. Aika moni tästäkin joukosta oli keväällä äänestyskopissa valitsemassa niitä, jotka nyt ovat vääryyttä edistämässä. Miksi siis valitatte? "Sitä saa mitä tilaa." Tarjolla oli mm. "työväenpuolue ilman sosialismia". Silloin ihmetytti, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedämme.

Julkisuudessa on ollut mm. pienituloisia kätilöitä, lastentarhanopettajia, poliiseja ja opiskelijoita, joihin ehdotetut säästöt pahimmin osuvat. Se on epäoikeudenmukaista. Toisaalta julkisuudessa on ollut suurituloisia pankkikonserninjohtajia, eläköityneitä toimitusjohtajia ja jopa ministereitä, joihin ehdotetut säästöt eivät osu ollenkaan, sillä he ovat muuttaneet toiseen maahan tai kikkailleet veronmaksussa. Sekin on epäoikeudenmukaista.

Minä itsekin tunnen olevani epäoikeudenmukaisesti kohdeltu. Siksi menin mukaan torille olemaan hengessä mukana.

Minä olen aina ollut hyvätuloinen. Talouteni on erinomaisessa kunnossa. Silti hallitus ei millään tavalla suuntaa kiristysohjelmaansa minuun. Vaikka miten luen hallituksen suunnitelmaa, en löydä yhtään kohtaa, joka olennaisesti osuisi minuun.

Tämä on epäoikeudenmukaista. Tämä on moraalitonta.

Eikä tässä toimi mikään vetoomus vapaaehtoisesta mukaantulosta. Ainoa toimiva keino on verotus, progressiivinen verotus. Mutta veroprosenttini sen kun laskee. Kaikki tietävät kyllä syyn.

Paljon on ollut jälkipuintia. Optimismi tuntuisi lisääntyneen. Eipä mennyt edes Apusen Matilla esiintyminen ihan nappiin illan Pressiklubissa, vaikka kova supliikkimies onkin. Terävät naiset pistivät paremmaksi.

Miksi kätilöt, lastentarhanopettajat, poliisit ja opiskelijat pannaan kärsimään? Miksi sairaat ja työttömät joutuvat maksumiehiksi? Heidänkö yksin pitää soutaa tämä yhteinen purtemme turvallisille vesille? Miksi minua ja muita hyväosaisia ei oteta mukaan soutamaan? Emme me kaikki halua olla laiskoja lurjuksia.

(kuva:  Non sequitur  /  Hufvudstadsbladet 21.01.2014)

Siitäs sain!

Aina välillä iskee nolotus omista ennakkoluuloisuuteen lukkiutuneista asenteista. Huonoksi omaksitunnoksi sitä voisi myös nimittää, mutta sana on aika uskonnollisesti virittynyt. En kärsi synnintunnosta, en kaipaa tähän pelastusoppia. Tietääkö joku sekulaarista synonyymia omalletunnolle?

Tällä keralla sielunkolkutuksen syy on kaikenkarvaisen kaupallisuuden vieroksuminen. Blogin vakilukijat ovat sen kyllä havainneet. Ilkeilen ja pilkkaan kaikkea mikä haiskahtaa markkinamiesten puuhalta ja nuorkauppakamarinulikoiden ketkuilulta. Sellaista maailmamme on täynnä. Pilalle menneestä ei ole pulaa: rockmusiikki, huippu-urheilu, kaupunkien ja kirkonkylien maisemat, politiikka, tv-ohjelmat, turismi ja ties mitkä.

Ja sitten yhtäkkiä minä sattumalta autoa ajaessani ja radiokanavia selaillessani löydän laadukkaan ohjelman - ja yllätyksekseni huomaan sen tulevan kaupalliselta kanavalta.

Olen pitänyt kaupallisia radiokanavia kunnianhimottoman lähetysvirran foorumina, jossa ei tehdä muuta kuin laskelmoitua sisältöä mainostajille. Jos kuulen kaupallisesta radiosta puhetta, se on kelvotonta meuhkaamista ja tasotonta kielenkäyttöä.

Aikanaan 80-luvulla ensimmäinen kaupallinen radiokanava, Radio City, oli kyllä laadukas ja yritteliäs juttu. Lepakkoluolan väellä olikin kulttuuritaustaa. Mutta pikkuhiljaa sekin meni pilalle kaupallisuuden paineissa.

Autoradiosta kuulemani puheohjelman nimi oli "Hiljaiset". Se kertoi yksinäisyydestä hyvin pysäyttävällä tavalla. Sitä on tehty pitkä sarja, joka löytyy nettiradiosta.  Aion kuunnella kaikki osat. Tämän päivän (maanantai 11.05.15) Helsingin Sanomissa toimittaja Sampsa Oinaala kirjoittaa kolumnin samasta aiheesta. Olen saanut tästä toimittajasta myönteisen käsityksen muutenkin. Hänellä näyttäisi olevan maailmanmenosta viisas visio.

Kolumnista luen lisäksi ilahduttavan tiedon, että Ylen poistama musiikkiohjelma "Pop eilen - toissapäivänä" (toimittajana Heikki ´Hector´ Harma) aloittaa kesäkuussa radio Novalla. Se on kaupallinen kanava, ja Hector on ensimmäinen, joka tekee siellä toimitetun musiikkiohjelman. Se murtaa kanavan lähetysvirran.

Tässä kohdassa siis iski se huono omatunto. Siitäs sain!

(Kuvassa minun ja Pulttibois-ohjelman yhteinen näkemys kaupallisesta radiosta: Aake Kalliala & Pirkka-Pekka Petelius, MTV3)

Käynti vieraissa

Taloyhtiössä on myynnissä asunto. Se sijaitsee toisessa kerroksessa suoraan alapuolellani. Siis aivan samanlainen asunto kuin omani. Myynti on jatkunut jo muutaman viikon. Esittelyjä on ollut viikonloppuisin.

Pirullinen uteliaisuuskiima on kasvanut sielussani. Olisi kiinnostavaa käydä kurkistamassa.

En tunne siinä asuvaa pariskuntaa muuta kuin ulkonäöltä. Tervehdimme kyllä kun vastaan tulemme, mutta sen enempää emme ole jutelleet. He ovat minua parikymmentä vuotta nuorempia, herra ajaa Audillla. He eivät lajittele roskiaan vaan kaikki menee sekajätteisiin. Heillä tehtiin äskettäin ilmeisen iso remontti, iskupora pärisi monta päivää. Rouva meikkaa vahvasti.

Päätin uskaltaa. Minusta tuntui nololta mennä esittelyyn saman talon asukkaana, joten se piti yrittää piilottaa ja yrittää näyttää aidosti kiinnostuneelta ostajaehdokkaalta. Puin ulkotakin ja menin vähäksi aikaa ulos tarkkailemaan pääsisinkö livahtamaan esittelyyn jonkun porukan jatkona. Se onnistui. Tunsin itseni nilkiksi pukiessani eteisessä siniset suojatossut ja kätellessäni välittäjää.

Sain papereita ja tutkiskelin niitä muka kiinnostuneena. Vain hintapyyntö oli oikeasti kiinnostava. Kiertelin huoneita, availin komerojen ovia, katselin ikkunasta Töölöntorille, kävin parvekkeellakin. Kämppä oli muutoin samanlainen kuin omani mutta purkamalla seinä kahden pikkuhuoneen välistä oli saatu yksi isompi huone. Minusta sellainen idea tuntui typerältä.

Jotain turhanaikaista kysyinkin välittäjältä. Hän vastasi aika välinpitämättömästi. Ehkä hän tajusi, että en ole oikeasti ostamassa joten ei minuun kannata sen enempää huomiota kiinnittää. Lähdin pois, ovella vaihdettiin jotain yleisiä fraaseja asian miettimisestä ja tarvittaessa yhteyden ottamisesta. Oli helpotus lopettaa sinisillä tossuilla hiihtäminen ja heittää ne eteisen koriin.

Livahdin huomaamatta kolme kerrosta ylös peläten, ettei kukaan tuttu huomaa mistä tulen.

Kotona mietin, mikä ihmeen vietti tuonkin harharetken minulla teetti.

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.

Huilaamisen synti

Hufvudstadsbladet kirjoitti taannoin näkemyksellisen esseen nukkumisesta julkisella paikalla. Me kaikki tiedämme, että se ei ole sallittua. Jos päättäisin ottaa torkut vaikkapa kauppakeskuksen penkillä, kohta tulisi paikalle tunne-elämänsä kovettanut vartijanuorukainen ja komentaisi minut liikkeelle. Ei auttaisi argumentointi hetkellisestä uupumuksesta, jonka poistamiseksi olen levolle laskeutunut, jotta jaksaisin kohta taas jatkaa kulutuskäyttäytymistä kauppakeskuksen toivomalla tavalla. Ei käy. Viesti on, että suoritapa ostoksesi ja häivy.

Tämä tuli taas kerran mieleeni, kun lauantairuuhkassa tallustelin Kannelmäen maankuulun ostoshelvetin kilometrin mittaista käytävää. Tarkoitukseni oli ostaa sellaiset kengät, joissa on piikit pohjassa. Piikkikenkien tarve on viime aikoina tullut hyvin ajankohtaiseksi, sillä Helsinki muuttui tappavan liukkaaksi. Pelkään kaatumista. Vaellus käytävillä alkoi väsyttää. Halusin lepuuttaa jalkojani.

Miksi ei voi olla enemmän ja parempia lepopaikkoja? Jopa sellaisia, joissa voisi ottaa torkut?

On kai niin, että kauppakeskuksen kieromielinen omistaja on kieltänyt suunnittelijaa tarjoamasta tuoleja tai divaaneja turhille lepäilijöille. Markkinatalous toimii niin, että työaikana tehdään hullun lailla töitä ja sitten lauantai-iltapäivällä muututaan asiakkaaksi, joka ostaa hullun lailla tavaroita. Eikä hyvä asiakas lepää. Hän ostaa ja seisoo kassajonossa. Hän ei sulje silmiään eikä anna ajatustensa vaeltaa galaksien syvyyksissä. Ainoa kauppakeskuksessa sallittu ruumiillisen tarpeen ilmainen tyydyttäminen on vessassa käynti. Siihenkin on kovin vähän ja kovin epämukaviksi suunniteltuja toteuttamispaikkoja.

Torkkumisen vastainen ilmapiiri on vienyt jopa niin pitkälle, että joissakin paikoissa vierekkäisten tuolien väliin tungetaan esteitä, jotta kahdelle vierekkäiselle tuolille ei varmasti voi päästä pitkälleen.

Niinpä kävi, että ostoshelvetti jäi vaille minun rahojani. Apteekista ostin nuhasuihketta ja kirjakaupasta runokirjan. Mutta ne piikkipohjaiset tossut jäivät ostamatta. Lähdin pois, sillä halusin istumaan. Bussissa saa istua eikä tule tunne-elämäänsä kovettanutta vartijanuorukaista komentelemaan.

Nähtäväksi jää

Minulla on jo pitkään ollut tunne, että tarvitsen uudet lukulasit. Olen yrittänyt hoitaa ongelman tilapäisesti ostamalla Tiimarista kolmella eurolla lukulasit, itse asiassa useitakin. On ollut kätevää sijoittaa niin halpoja lukulaseja sinne tänne, kaikkiin paikkoihin joissa tiedän joutuvani tekemisiin pienikokoisen tekstin kanssa.

Tiimarin lukulaseja on keittiössä pöydän yläpuolella olevan pienen kaapin päällä. Sieltä otan ne, kun alan aamiaisella lukea sanomalehteä. Toiset lukulasit on työhuoneeni kirjoituspöydällä, ja tätä kirjoittaessanikin juuri ne ovat käytössä. Kirjoituspöydän vieressä on sohva, jossa yleensä istun lukemassa kirjoja. Kolmannet lukulasit on makuuhuoneessani sängyn viereisellä yöpöydällä. Siina luen loikoillessani tai mennessäni nukkumaan. Neljännet lukulasit on kotelossa olkalaukussani, sillä kaupungilla kulkiessa poikkean usein kirjakauppaan tai muuhun paikkaan, jossa on tarpeen nähdä tekstiä. Viidennet lukulasit on kotelossa talvitakkini rintataskussa yllättäviä tilanteita varten, sillä aina ei olkalaukku ole mukana.

Kesäkodissani on lisää lukulaseja, tuvassa, makuuhuoneessa. Yhdet kiikkuvat pihavaahteran oksantyngässä. Siinä puun alla minulla on tapana aurinkoisina päivinä istua lepotuolissa lukemassa. Yhdet lasit vein laiturille ja löin penkin tolppaan naulan, jossa ne kiikkuvat. Kesäyön tapoihini kuuluu saunominen, uiminen ja vilvoittelu laiturilla. Lukulasit olivat tarpeen, sillä siinä tuli tavaksi samalla hoitaa yksityisluonteinen sähköposti.

Olen siis ollut Tiimarin hyvä asiakas. Olen tullut ymmärtämään, että sen firman bisnes sujui silti huonosti.

Tänään kävin optikolla. Tehtiin "kokonaisvaltainen näöntutkimus". En oikein ymmärrä, mitä tuo "kokonaisvaltainen" tarkoittaa. Tyypillistä mainoskieltä. Onko olemassa jotain muitakin näöntutkimuksia? Puolikasvaltainen? Vajaavaltainen?

 No, joka tapauksessa saan kohta uudet lukulasit, oikein optikon kokonaisvaltaisen tutkimuksen perusteella valmistetut. Mutta vain yhdet. Varmaankin Tiimarin laseja jää edelleen käyttöön, ainakin olkalaukkuun ja takin taskuun. Ja varmasti sinne kesäkodin vaahteran oksalle ja varsinkin laiturille, sillä sähköpostia saattaa tulla ja mennä ensi kesänäkin.

Kalliit ne uudet lasit ovat, ei lähelläkään kolmea euroa. Nähtäväksi jää, näkeekö niillä lukea paremmin.

Mistä ostat?

Jouduin tänään käymään isossa marketissa. Sellaisiin en mielelläni mene, mutta joskus ei voi mitään.

Kannelmäen marketista eli ostoshelvetistä löysin sen mitä olin hakemassa. Lisäksi löysin sellaista, mitä en ollut hakemassa, nimittäin kirjan. Tai jos tarkkoja ollaan, olin kyllä hakemassa juuri sitä kirjaa, mutta en marketista. Minä haluan ostaa kirjani kirjakaupasta, en marketista.

Siinä tuli eettisen pikapohdiskelun paikka. Hakemani kirja sattui olemaan siinä mistä kuljin. Otanko vai en? Prismasta saa bonuksia, tänään peräti tuplana. Helpottaisikin elämää, kun ei tarvitsisi erikseen lähteä kirjakauppaan.

Mutta sitten on toinen näkökulma. Tunnen kirja-alaa aika laajasti ja tiedän, että kirjakaupat ovat vaikeuksissa. Marketit ovat vieneet niiltä asiakkaita. Mielelläni suosin ammattimaisia kirjallisuuden erikoisliikkeitä.

Kaikkein mieluiten suosisin pieniä kivijalkakirjakauppoja. Niissä oli yrittäjän intohimoa pitää tarjonta laadukkaana. Mutta huonosti on useimmilla käynyt. Haagassa Thalian aukiolla oli vielä pari vuotta sitten juuri tällainen pieni mutta laadukas kirjakauppa mutta ei ole enää. Siellä kävin mielelläni. Marketit tappoivat.

Kesäasuntoni suunnalla pohjoisella Pirkanmaalla on tallella yksi aarre, Ruoveden kirjakauppa . Se on toiminut jo yli sata vuotta perheyrityksenä. Sinne ajan mielelläni. Siellä on hämmentävän hyvä ja laaja valikoima, ei pelkästään bestsellereitä ja uutuuksia niin kuin marketeissa. Lisäksi siellä on upea kahvihuone täynnä vanhaa kirja-alan tavaraa.

On kai sellaisia vielä jäljellä muutama muuallakin. Minun mielestäni sellaisia pitäisi suosia, ettei vaan tämäkin ala pääsisi lopullisesti kuolemaan isojen kauppaketjujen viedessä asiakkaat.

Mitä siis tein Kannelmäen ostoshelvetissä?

En ostanut bonus-kirjaa. Ajoin rullaportailla kerrosta ylemmäksi, jossa on alan erikoisliike, tosin isoa ketjua sekin. Ostin kirjan sieltä, ilman bonuksia. En huomannut vertailla hintoja.

Ai minkä kirjan? Sirpa Kähkösen Graniittimies. Ja impulsiivinen ihminen kun olen, ostin vielä toisenkin kirjan, Jonas Gardellin Tvätta aldrig tårar utan handskar, osa 3.

Mennyttä maailmaa

Ajatukset kulkevat välillä kovin outoja raiteita. Itsekin ihmettelee mieleenjuolahduksiaan. Mikähän siinä on, että kun olen viime päivien uutisvirrassa moneen kertaan nähnyt tämän miehen naaman, mieleeni on tullut Kalle Tappinen.

Muistattehan vanhan renkutuksen nimeltä Kohtalokas samba? Siinä Kalle oli pääosassa. Siinäkin meni ensin hyvin, sitten ei.

Ei niin, että epäilisin Risto Siilasmaan rillutelleen kapakoissa nuorten naisten kanssa ja hukanneen housunsa ja firmansa.  Eikä niin, että olisi mennyt "viimeisetkin siemenperunat", kuten Kallelle kävi. Mutta ei Ristollakaan hyvin mennyt. "Hän kepulisti jaksoi / ne viulut kyllä maksoi".

Minulla ei ole koskaan ollut muuta matkapuhelinta kuin Nokia. Nytkin on Lumia 920, vaikka sen ostohetkellä jo hieman epäilytti.

Toivottavasti Lumiani kestää monta vuotta. Kyllä se tehtävänsä täyttää, ja siinä on erinomainen kamera. Kovin kummoisia vaatimuksia minulla ei puhelimelle ole. En pelaa mitään, en käytä sitä televisiona, harvoin kuuntelen siitä musiikkiakaan.

Mutta sitten kun Lumiani aika on täysi, taitaa olla aika vaihtaa merkkiä. Enää en tunne lojaalisuutta. Aikakausi on päättynyt.

Kun Nokia oli nuori, suosituin soittoääni oli pitkään Säkkijärven polkka. Se remahti soimaan milloin missäkin. Muistan erityisesti raitiovaunujen alituiset polkkaäänet. Siinä oli vahvaa kansallistunnetta. Kerran kävi niin, että olin eräässä koetilanteessa Porthanian isossa salissa, kun valvovan naisprofessorin käsilaukusta remahti syvän hiljaisuuden keskelle äänekäs Säkkijärvi. Melko iäkäs professori hätääntyi, puhelimen esiin kaivaminen laukusta kesti ja kesti, ja kun se lopulta löytyi, hän ei osannut tehdä sille muuta kuin ravistella. Joku opiskelija eturivistä ryntäsi hätiin ja sai suljetuksi polkanremakan.

Silloin ensimmäisen kerran tuli mieleen ajatus, että uusi teknologia ei taida ollakaan ongelmatonta. Se voi tuottaa harmillisia yllätyksiä.

Lopuksi vielä sitaatti, ettei Kalle Tappinen uhohtuisi: 

"Kyllä varmaan / Saaran armaan / kanssa Säkkijärven polkka oisi tullut halvemmaks."

"Kello lyö. Kaikki."

"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.

Laiskuus

Sanomalehti osaa sitten välillä olla ärsyttävä. Tänään se julkaisi ihan kuin kiusallaan kuntoilujuttuja. Juuri kun minä koen sisäisiä kouristuksia kuntoilun puutteesta.

On kamala pakkanen, toistakymmentä astetta. Ei sellaiseen voi ulos lähteä. Pysyn sisällä. Onneksi minulla on ne Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisistä ostetut villasukat. Muistan lämmöllä villasukkakauppiasta, jonka koju sijaitsi juuri siinä Musiikkisalissa, jonka ylioppilaskunta on nyt päättänyt kaupallisista syistä poistaa musiikkiryhmien käytöstä. Mutta en usko, että siellä tulevaisuudessa myydään villasukkiakaan. Se on liian pientä bisnestä rahanhimoisille.

Nyt moni karaistunut maaseutulainen lukee blogiani huvittuneena. Toistakymmentä astetta eikä voi mennä ulos. Näin se vaan on. Silmistä vuotaa vettä ja yskittää. Ei se näin ollut lapsena. Hiihtoreissuilla Jyväskylän Laajavuoressa ja Tuomiojärvellä oli varmaan kaksikymmentä ellei kolmekymmentäkin astetta, eikä haitannut yhtään.

"Lenkkeilijän vai laiskimuksen geenit?", otsikoi Lehti ja pisti kuvaksi lenkkitossut. Tekstissä selostettiin tutkimuksia, joiden mukaan on geeneistä kiinni, kuka jaksaa lenkkeillä ja käydä kuntosalilla ja kuka ei. Oli rottakokeitakin tehty. Kuvassa Oblomov, geeniveljeni laiskuudessa. 

Minun kuntoiluni on siinä, että kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Paitsi pakkasella. En kävele hikivauhtia. Poikkean melkein aina jossakin: Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa, Kymppikirjastossa, kahvilassa...

Aivan kuin ärsyttääkseen Lehti julkaisi myös jutun "Mies talviunilla".  Siinä kerrottiin miehestä, jolla on talvisin nukkumisongelma. Minulla ei ole yhtä pahaa ongelmaa, mutta talvi ei minuakaan piristä. Paljon parempi oli syksy, juuri sellainen harmaa, kostea, hämärä ja leuto kuin tuo juuri päättynyt.

Kaiken huipuksi Lehti julkaisi kunto-ohjelman sohvaperunoille. Siinä ensimmäisenä kohtana kehotettiin menemään ulos ja tekemään joitakin helppoja puhdetöitä, kuten pihatöitä tai lumen kolaamista.

Just joo. Menisinkös kolaamaan Töölöntoria? Ensinnäkään inulla ei ole kolaa eikä torilla lunta kuin pari senttiä.

Lehden jutut eivät ehkä ärsyttäisi niin, jos ne eivät olisi sattuneet aika herkkään hetkeen. Minä nimittäin varasin juuri äskettäin ajan lääkärin vuositarkastukseen. Edellisestä vuositarkastuksesta on kolme vuotta. On tainnut tulla hieman viivytellyksi.

Enää tarkastajana ei ole edes vanha tuttu Eeva-lääkäri, josta olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoittanut (ks tästä vierestä tunniste "Eeva-lääkäri"). Hän on vaihtanut työpaikkaa. Ensin pitää käydä laboratoriossa. Sen vuoksi minä aloitan heti ruokavalion, ettei taas tule kolesteroliongelmia. Juusto pois, makkara pois, jäätelö pois yms. Jos pidän tiukkaa itsekuria, eiköhän kolesteroli kolmessa viikossa tokene kelvolliseksi? Nuo alussa mainitsemani kouristukset kuntoilun aloittamisesta jäävät kyllä toteutumatta niin kauan kun pakkaskausi jatkuu.  

Kuvassa lenkkitossuni todisteeksi, että kyllä aikeita kyllä on.