Voiton huumassa

 

Taas on se aika vuodesta, jolloin posti toi pyytämättä ja yllätyksenä paitsi verotuspäätöksen myös Unicefin arpakirjeen. Molemmat kirjeet osoittautuivat iloisiksi yllätyksiksi. 

Verottajalta sain palautusta vähän yli tuhat kaksisataa euroa. Unicefin kirjeessä tulleita arpoja taas kerran epäröin avata. Saatekirjeessä pyydetään aina palauttamaan arvat, jos ei halua osallistua. Koskaan en ole palauttanut, aina olen arvat avannut. Niin kävi nytkin. Erityisenä houkuttimena oli se, että päävoittona oli juuri se automerkki, johon olen mielistynyt (nyt kun Rättisitikoita ei enää valmisteta - se menisi vielä nykyisen suosikinkin edelle).  

En voittanut autoa mutta jotain voitin, kuten ohessa olevasta arpalipusta lukija voi katsoa. Kuvan saa klikkaamalla niin suureksi, että sen näkee lukea.  

Nämä tilaamatta lähetetyt arpakirjeet tuottavat vastaanottajalle moraalisen pulman, mutta kaipa he siellä lähettäjäpäässä ovat asian tutkineet ja saaneet selville, että näin menetellen useampi maksaa avustuksen Unicefille. Uteliaisuus ja ahneus on ihmisille ylittämätön käyttövoima. Jospa voitan päävoiton? En voi olla avaamatta arpoja. Jos voitan jotain, vaikkapa kuinka vähäpätöistä, se pitää saada. Voiton saa lunastaa vain maksamalla arvat. Aivan ilmeistä on myös, että jokaisessa kirjeessä tulee vähintään yksi voittava arpa.

 

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni palauttaa arvat avaamattomina lähettäjälle. Arvaan, että ei kovin moni. 

Minä olin siis taas onnettaren suosikki. Olen usein ennenkin voittanut, varsinkin lotossa, jota pelaan satunnaisesti pari kolme kertaa vuodessa. Neljä oikein on tullut monta kertaa, viimeksi kesällä. Kautta aikojen merkittävin voittoni oli pesukone jonkin lehden arvonnassa 60-luvulla. Samoihin aikoihin voitin myös lehden arvonnassa naisten puvun. Äitini kävi sen hakemassa, mutta se oli väärää kokoa. 

Takavuosina Valitut Palat järjesti monivaiheisia suurarpajaisia joka talvi Niissä oli aina tieto erittäin tiukasta seulonnasta, ketkä on kelpuutettu mukaan seuraavalle kierrokselle. Viimeisessä vaiheessa mukana oli vain kymmenen henkilöä koko Suomessa. Ystävättäreni mainitsi kerran ihmetellen, että kaikki yhdeksän hänen itsensä lisäksi viimeiselle arvontakierrokselle päässyttä sattuivat istumaan Kotiharjun yleisen saunan lauteilla eräänä lauantai-iltana. Ihmeellinen yhteensattuma. 

Minä mietin vielä, viitsinkö lunastaa palkintoni Unicefin arpajaisista. Avustukseni maksan kyllä ilman palkintoakin. Menee hyvään tarkoitukseen.

 

 

 

Muu maa mustikka

 

Olen jokseenkin järkyttyneenä seurannut thaimaalaisten marjankerääjien vaikeuksista mediassa esitettyjä tietoja. Tiedän lapsuuden kokemuksesta, että se työ on lähes epäinhimillistä sellaisissa mittasuhteissa, joista nyt on kerrottu. Työtä tehdään 12 - 15 tuntia vuorokaudessa ilman viikonloppuvapaita. Keräysmäärät ovat satoja litroja.   

Minusta ei siihen työhön olisi. Jossakin käytettiin äskettäin sanaa uusavuton suomalaisista, jotka eivät halua mennä metsään keräämään marjoja. Minä olen uusavuton.  

Lapsena olin marjametsässä vanhempieni mukana. Silloin vielä selkä taipui, mutta määrät olivat pieniä verrattuna näihin thaimaalaisiin. Silti tuli ikuinen vastenmielisyys siihen puuhaan. Tänä kesänä kävin kerran kahden seuralaisen kanssa keräämässä mustikoita kesäkotini lähimaastossa. Jokaisella meistä oli vähän kahvikuppia isompi astia mukana.  Koville otti. Pelkoa hälventämään piti kumppanille ripustaa kilikello kaulaan karhujen ja susien varalta. Kaksi mustikkapiirakkaa sain niistä aineksista vieraille leivotuksi.  

Mediassa on esitetty, että thaimaalaisten kerääjien tuntipalkaksi tulee alle kaksi euroa. Jos noin on, se on siivotonta, likimain orjatyötä. Lisäksi riski on kokonaan kerääjällä, ei marjafirmalla. Jos marjoja ei metsästä löydy, se on kerääjän ongelma, ei firman. Maksu on ehkä kelvollinen Thaimaan palkkatasoon verrattuna, ei Suomen. Miksi sitten kulut asumisesta ja ruoasta peritään Suomen hintatason mukaan, ei Thaimaan? Äskeisessä Ylen A-talk-ohjelmassa marjafirman edustaja ei suostunut kertomaan, millainen voitto firmalle tällä systeemillä jää.  

Toista oli Kekkosen aikaan tässäkin asiassa. Alakoululaisina meidät pistettiin puolukkametsään ämpärin kanssa. Saalis luovutettiin kansakoulun keittolaan, ja sieltä saatiin koko talven ajan marjapuuroa kerran viikossa. Se tuntui herkkuhetkeltä kaikkien velliruokien ja kaalikeittojen seassa.  

Kekkosen aikaan ehdittiin vielä järjestää tuollaiset marjankeräystalkoot, joista viereinen juliste kertoo. Homma toimi suomalaisin voimin, ei tarvittu thaimaalaisia. Minä en kuitenkaan muista olleeni mukana - ehkä satuin olemaan matkoilla.  

Kahvikupillisen verran voin kuvitella kerääväni tulevinakin kesinä, mutta ämpärillinen on mahdottomuus. Kunnioittava ajatus niille, jotka pystyvät keräämään jopa sata litraa päivässä monen kuukauden ajan. Kyllä sellaisesta pitäisi  maksaa kunnolla. On siivotonta, jos tänne tuotetaan kaukaa väkeä tekemään alipalkatusti työtä, johon me suomalaiset - tällaiset kuin minä - emme suostu.

Uusi uljas

 

Pessimistejä on helppo ymmärtää. Yksikin sanoi, että arkkitehdit ja rakennusfirmat onnistuvat vielä tuhoamaan lopullisesti Helsingin.  

Seisoskelin tänään kotvasen Makkaratalon sisäpihalla ja katselin ympärilleni. Taloa on saneerattu pitkään; nyt se alkaa olla valmis.   

Olisi joutanut purettavaksi. Mieleen muistuu vanha Skohan talo, joka sijaitsi samalla paikalla mutta purettiin. Kaipa Makkaratalo toimii kauppapaikkana, sillä se on täynnä sisäkäytäviä ja onkaloita ja kerroksia, joista pääsee sen tuhanteen kauppaan. Kaunis talo se ei ole vieläkään.   

Koko ydinkeskusta on täynnä rumia taloja, joiden alta on purettu kaunis talo. Pois ovat Kino-Palatsi, Hotelli Kämp, Heimolan talo, Norrménin talo, Wulffin kulma, VPK:n talo, Venäläisen tyttökoulun talo, Huberin talo, Bronda ja monta muuta. Paljon ei auta, että muutamasta on jätetty ulkoseinä pystyyn kulissiksi.

 

*   *   *   

Optimisteja on vaikea ymmärtää. Nyt he sanovat, että Helsingistä tulee moderni suurkaupunki, kun tänne saadaan lopultakin pilvenpiirtäjiä. Niitä on tulossa ainakin Ruoholahteen, Sörnäisiin ja Pasilaan. Vanha hotelli Torni on niiden rinnalla ihan reppana. Edistyksen kruunaa jättiläiskokoinen jäähalli Stadionin kentälle. Kaupunkikuvallisen ihanuuden lisäksi nämä uutuudet tuottavat taloudellista siunausta sijoittajille.  

Katajanokan tyhjälle tontille on tulossa maailmanpyörä. En osaa selittää, miksi juuri tämä idea tuntuu minusta sympaattiselta, vaikka itse en taatusti uskalla pyörän kyytiin mennä. Mutta ideassa ei ole bisnespönötyksen makua vaan ripaus kansalaiskaupunkia. Vieressä olevan kauppatorin elämänmaku saa lisää tilaa. Tilapäisesti - maailmanpyörä ei jää pysyväksi jos huonolta tuntuu.  

Kuvassa kansainvälinen suursijoittaja uudistaa Helsinkiä (kuva Otso Pietinen 1945)

 

 

Koskeeko minua?

 

On kuulunut suuria sanoja, että ahneus on valtakunnassa lisääntynyt. On vaadittu malttia palkankorotuksiin. Yksi on jo luvannut näyttää mallia.  

Ahneus on pahasta. Siitä kirjoitti jo Dante Jumalaisessa näytelmässä 1300-luvulla. Se oli kuolemansynti numero 5 pahimmasta alkavassa laskevassa järjestyksessä. Kuva (Hieronymus Bosch) näyttää, kuinka syntisille käy. Taivaassa ei ole tilaa.  

Pistääpä mietteliääksi. Minä olen hyväosainen. Päivääkään en ole ollut työttömänä ja palkkatuloni ovat puolieläkkeelläkin selvästi yli keskitason. Pärjäisin pienemmälläkin. Taitaa Danten ja Boschin visio koskea minuakin.  

Muuan yksityiskohta kuitenkin pistää mietteliääksi.  

Miksi vaaditaan vain palkkamalttia? Mihin unohtuivat Optiomaltti, Osinkomaltti, Tulospalkkiomaltti, Sitouttamisbonusmaltti, Kultainen Kädenpuristusmaltti, Veroparatiisimaltti?   

Taitaa olla niin, että tällaiset maltit ovat vastenmielisiä jonkun ison puolueen kannattajille?

 

Uusia ideoita

 

Helsinkiin on hieno tulla laivalla. Kauas merelle näkyy Suomenlinnan kirkon torni, vähän myöhemmin Tuomiokirkon kupoli, sitten koko kaupungin horisontti, lopuksi Kauppatorin rannan talorivi. Näkymään ei kyllästy. Siinä tuntee historian havinaa.  

Ensin piti Katajanokan rantaan rakentaa moderni hotelli. Siis Presidentinlinnan viereen, mereltä katsoen oikealle puolelle. Norjalainen suursijoittaja oli hankkeen takana. Ajatus sai joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.       

Sitten siihen samalle paikalle piti rakentaa Guggenheim-taidemuseo. Amerikkalainen säätiö oli hankkeen takana.  Museot ovat maailmalla hyvin erikoisen näköisiä rakennuksia. Melkoinen nähtävyys oli siis odotettavissa Presidentinlinnan viereen. Ajatus sai joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.  

Nyt Jätkäsaareen ollaan aikeissa rakentaa hotelli, jossa on yli 30 kerrosta. Siis aivan rantaviivan viereen, josta se näkyisi kauas merelle, paljon ennen Suomenlinnan kirkon tornia. Tässäkin on norjalainen suursijoittaja takana. Lehtitietojen mukaan idea saa joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa. Samoin Pasilaan suunnitteilla oleva pilvenpiirtäjien kimppu.  

Nyt Olympiastadionin eteen on aikomus rakentaa jäähalli-kylpylä. Jääkiekkoseura on hankkeen takana. Lehdessä oli kuva, josta näki, millainen valtavan kokoinen rakennus siihen oli suunnitteilla. Päätöksen kanssa on kiire. Hallin pitäisi olla valmis jo parin vuoden kuluttua. Lehtitietojen mukaan idea saa joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.        

*   *   *    

Dessu, joka on vanha pieru ja kaikkien uudistusten vastustaja, ei kannata.  Hänen mielestään Olympiastadion on niin kaunis rakennus, että sen pitäisi näkyä kauas. Jäähalli-kylpylän takaa ei näkyisi kuin tornin kärki, jos sekään. Stadionin edusta ei tietenkään nykyisilläänkään ole hyvä, sillä aukio on parkkipaikka. Siihen on kyllä suunniteltu  Olympiapuistoa, mutta hanke ei ole edennyt. Syy on luultavasti se, että puisto ei tuottaisi kenellekään sijoittajalle rahaa.  

Pitääpä selvittää, miltä poliittiselta taholta innostusta tällaisille on tullut. Aavistelen kyllä.  

Stadionin torni on yksi Helsingin maamerkeistä. Se näkyy kauas.  Viereisessä kuvassa se näkyy Töölönlahden ja Hesperianpuiston yli rautatieaseman viereen. Kuvan vasemmassa laidassa on kupera Kiasman seinä, siitä oikealle on uusi Musiikkitalo, jonka takaa kurkistaa Kansallismuseon torni. Musiikkitalon takaa näkyy valkoinen kulmikas Finlandia-talo. Siitä pari milliä oikealle horisontin hämärässä näkyy valkoinen Stadionin torni. Puiden oikealla puolella horisontissa häämöttää Pasilan tv-linkkitorni. Maiseman pilaa oranssien rakennusparakkien rivi. Kuvan oikeassa laidassa on lasinen Sanomatalon seinä. Siellä toimitetaan Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat.

Ennustamien on helppoa, erityisen helppoa on tulevaisuuden ennustaminen. Helsingissä on muitakin aukioita kuin stadionin edusta. Ennustan, että niihinkin löytyy rakennuskohteita, jotka saavat innokasta poliittista kannatusta. Esimerkiksi seuraavat:  

Ateneumin, Kansallisteatterin ja rautatieaseman välissä olevalle tyhjälle tontille voitaisiin rakentaa vaikkapa uusi Ideapark.

Tuomiokirkon, yliopiston ja hallituspalatsin välissä olevalle tyhjälle tontille voitaisiin rakentaa Parkkihalli. 

Ja siihen Presidentinlinnan viereen voitaisiin rakentaa uusi Ydinvoimala - olisi lauhdevesikin vieressä.  

Kyllä tuottaisivat paljon rahaa!

 

Muurit ja muistot

 

Monia vuosia sitten istuin ruotsalaisen matkaseuralaiseni kanssa Rooman Colosseumilla. Tuli yllättävä moraaliongelma.  

Siinä sileäksi kuluneella istuintasolla oli nimittäin yksi irrallinen murunen, suunnilleen nuppineulan pään kokoinen, mitä ilmeisimmin muurin saumakohdasta irronnut. Kävimme periaatteellisen keskustelun, olisiko moraalitonta, tuomittavaa tai moitittavaa ottaa se murunen mukaan matkamuistoksi. Olisiko se suunnattoman arvokkaan muinaismuiston vahingoittamista? Ymmärsimme, että jos jokainen vuosisatojen mittaan Colosseumilla käynyt ihminen olisi tehnyt sen mitä me nyt suunnittelimme ja vienyt mennessään murusen, Colosseum taitaisi olla nyt sileä paikka.   

Emme tietenkään voineet olla varmoja, oliko murunen aito, siis irronnut ikivanhan rakennuksen seinämästä. Ehkä se olikin turistin kengässä muualta kulkeutunut hiekanjyvä. Olimme kuitenkin vakuuttuneita, että seuraavassa siivouksessa sellaiset muruset lakaistaan roskien mukana pois.  

Ratkaisimme ongelman itsekkäällä tavalla. Muru käärittiin seuralaiseni käsilaukusta löytyneeseen paperinenäliinaan ja otettiin mukaan. Tiedän, että se on hänellä tallella.  

Paljon vähemmin moraalipohdinnoin selvisin kerran kauan sitten Moskovan Punaisella torilla, kun huomasin maassa Kremlin muurista varisseen sirun, suunnilleen peukalonkynnen kokoisen lohkeaman. Noukin senkin talteen, kurkkien toki ympärilleni, ettei miliisejä ole hollilla. Tallessa on.  

Olen juuri palannut Berliinistä. Minulla on matkamuistona jälleen muurin sirpale, vähän suurempi, kolmisen senttiä leveyssuunnassa. Berliinin muuri on keskeinen osa lähihistoriaamme, kylmän sodan syy ja seuraus. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi, niin että nimilapun historiallisen tärkeät päivämäärätkin näkee lukea.  

Tällä kerralla sirpaleeseen ei liittynyt mitään moraaliongelmaa, sillä ostin sen divarista kympillä. Alkuperäisyydestä ei tietenkään ole nytkään takeita, mutta haluan uskoa niin. Se riittää. Saksalaisethan ovat luotettavia, kauppiaatkin, eikö totta?  

Ehkä joskus vielä matkustan Kiinaan. Sielläkin on muuri, josta saattaa lohkeilla murusia. Ehkä niitä on myytävänä, sielläkin osataan nykyään bisnes. Olisivat sitten minulla kaikki idän isot muurit plakkarissa. Muurimuseon alku?

 

 

 

 

Sikamaista

 

Olen työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.  

Työ sujui muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä myöhemminkin.   

Kyseessä on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?  

Sitten keksin. Yksi sivu puuttuu.   

Se on leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten alle. Aivan huomaamaton tihutyö.  

Kun selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.  

*   *   *     

Ensimmäinen tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen. Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.  

Kaapista opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko. Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan vierustoverin kanssa.  

Komento oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea. Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.  

Muistan tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua. Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.   

Ja nyt siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja pois. Sikamaista, sanoisin.  

Kuvassa se vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.

 

Mummonmarkat

 

Kun viimeksi vierailin yhdeksänkymppisen sukulaismummun luona, hän näytti minulle senkinlaatikossaan sijaitsevan aarteen. Sieltä löytyi purkillinen huolellisesti rullalle käärittyjä seteleitä, niitä vanhoja markkoja. Ei ihan vähäinen summa, arviolta tuhannen markan verran. Lisäksi oli toinen purkki, joka oli täynnä saman aikakauden kolikoita.  

Olen huomannut, että mummo kääntää kaikki vähänkin isommat summat mielessään markoiksi.  Euro, pari sujuu euroissa, mutta sitä suuremmat summat hän kysyy, mitä se tarkoittaa markoiksi muutettuna.   

Itsessäni olen huomannut saman piirteen siinä tapauksessa, että kyseessä on hyvin iso rahasumma. Kun äskettäin huomasin lehdessä ilmoituksen, jossa  omassa taloyhtiössä oli myynnissä samanlainen huoneisto kuin itselläni, en hahmottanut hintaa euroissa vaan se piti ajatuksissa muuntaa markoiksi. Taitaa olla sukupolvi-ilmiö, että silloin kun numerot menevät satoihin tuhansiin, se muuttuu euroissa mitäänsanomattomaksi. Markkoina sadattuhannet ja miljoonat tuntuvat havainnollisemmilta. Tavallaan kyllä nolottaa tällainen kyvyttömyys.  

Vanhainkodin mummeli on selvästi varautunut markan paluuseen. Minä en usko siihen. Pidän harhaisena käsitystä, että euro on eurokriisin syy. Olisin valmis väittämään, että kyllä pankit ja finanssiveijarit olisivat onnistuneet kriisin järjestämään, olipa valuutan nimi mikä tahansa. Kyllä kriisi on niille aina äärimmäisen tuottoisa ja toivottava asia.  

Kävelyretkilläni Helsingin syksyisillä kaduilla olen ilokseni törmännyt Aurora Karamzinin museon nykyajan kotkotuksista piittaamattomaan valuuttalinjaan. Tässä keitaassa, joka sijaitsee ahtaassa puistossa Finlandia-talon ja Musiikkitalon välissä, on kahvila, joka mainostaa katukyltissä tuotteitaan juuri niin kuin itsetuntoisen museon kuuluukin (suurenna kuva klikkaamalla ja lue, miten siinä hinnat ilmoitetaan).

 

 

Kävelykierros Helsingissä 6

 

Kohde 6: Töölönlahden rakennustyömaa

Jos nouset Eduskuntatalon portaille, käännyt tulosuuntaasi ja katsot Mannerheimintien yli, edessäsi näkyy valtava rakennustyömaa. Keskeisempää paikkaa ei Suomessa ole. Pikkuisen on mielestäni väliä, mitä sellaiselle paikalle rakennetaan.  

Ympärillä sijaitsevat sellaiset arvorakennukset kuin Rautatieasema, Kansallismuseo, Aurora Karamzinin huvila, Musiikkitalo, Kiasma ja Finlandia-talo.   

Helsingin Sanomat yllätti sunnuntaina 19. elokuuta 2012 julkaisemalla laajan  kriittisen kirjoituksen aiheesta. Toimittaja Katja Marteliuksen kirjoittama artikkeli ilmaisee paljon jo otsikollaan "Kansallismaisema kävi kaupaksi  - Ja tapahtui niinä päivinä, että valtakunnan merkittävimmästä joutomaasta Töölönlahdesta tuli sijoitusyhtiöiden toimistotalohelvetti".  

 

En kovin usein kiitä Helsingin Sanomia. Nyt kiitän. Artikkeli osui tärkeään kohteeseen. Olinkin ihmetellyt, miksi mikään media ei kiinnitä huomiota tähän.  

Alue oli kauan sitten Aurora Karamzinin puutarhaa. Sitten siitä tuli ratapiha. Kun ratapihaa pienennettiin, tavaramakasiineista tuli kansalaisten suosima kirpputorien, pikkuputiikkien ja aktivistitapahtumien tyyssija. Niihin minäkin osallistuin. Kun makasiinit piti purkaa uuden Musiikkitalon tieltä, syntyi kansanliike makasiinien puolesta. Minäkin olin mukana, en Musiikkitaloa vastustaakseni vaan säilyttääkseni poikkeuksellisen innostuneen ja toimivan kansalaisyhteisön.  

Protestiaallosta välittämättä makasiinit päätettiin purkaa. Yksi seinänpätkä päätettiin lohdutukseksi säilyttää. Sitten syttyi se kuuluisa tulipalo. Nyt se seinänpätkä törröttää yksinäisenä ja tarvitsee pönkkiä pysyäkseen pystyssä.   

Tällaisen maiseman liepeille ovat nyt iskeneet isot rakennusfirmat ja pörssiyhtiöt. Niin kuin osaa arvata, tuhoa tulee.  Alkuasetelmat ovat nyt näkyvissä. Tästä Hesarin artikkeli puhuu.  

Näyttää siltä, että nousevilla uusilla rakennuksilla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa. Ne voisivat sijaita minkä tahansa pikkukaupungin tai kirkonkylän raitin varrella. Bisnes niissä kuitenkin haisee. Materiaalit ovat kuulemma viimeisen päälle ja osoite poikkeuksellinen: Alvar Aallon katu 3. Mainos lupaa, että asunnoista on upea näkymä Finlandia-talolle. Totta, ne sijaitsevat melkeinpä vierekkäin. Hinta on melkoinen: pienin huoneisto, kolmenkymmenen neliiön kämppä maksaa 400 000 euroa.  

Kiinnostaa nähdä, kuka näitä asuntoja ostaa. Ja vielä enemmän kiinnostaisi tietää, kuka on rakennusluvat myöntänyt ja millä perusteella.  

Tulee niihin rakennuksiin myös isojen firmojen pääkonttoreita, ainakin Alma-median ja UPM Kymmenen. Rakennukset näyttävät tulevan aivan kiinni rautatieaseman laitimmaiseen raiteeseen, niin että tulevaisuuden veturimiehet eivät taida enää voida ajaa junaansa asemalle rehvakkaasti kyynärpää ulos ikkunasta. Tapahtuisi vahinko ja Aamulehti saisi taas skuupin raideliikenteen vaarallisuudesta.  

Erityisen ikävältä näyttää, että Karmazinin huvila on joutunut antamaan tilaa rakennustyömaalle. Aivan sen nurkalle on kaivettu suuaukko pysäköintiluolaan ja musiikkitalon huoltoon. Ruma.  

Kuvassa 1 on muurinpätkä, joka jätettiin Makasiineista. Kuva 2 näyttää Finlandia-talon takaseinän. Rakennustyömaa alkaa sen vierestä, parakin kulma näkyy kuvan oikeassa laidassa. Kuva 3 näyttää, millaisia arvorakennuksia on tulossa Finlandia-talon viereen. Klikkaamalla kuvia voi tarkastella lähemmin.

 

Ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Harmillinen takatalvi muutti suunnitelmani. Pitkälle edistynyt kevät oli jo antanut luvan mieliharrastukseni aloittamiseen. Vaeltelen nimittäin mielelläni ympäri kaupunkia ja pysähdyn katselemaan taloja ja paikkoja. Jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa. 

Nyt siihen tuli äkkiloppu. Jalkakäytävät ovat lumesta liukkaita. Sellaiseen ei tee mieli lähteä. Pitää odotella uutta kevään alkua ja tyytyä odotellessa lueskelemaan Helsingin historiaa. Työn alla on nyt divarista löytämäni "Näin Helsingin kasvavan" (Väinö Tanner 1947).  

Kotikaupunginosaani Töölöä olen aina tarkkaillut erityisen kiinnostuneena. Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin hupaisa artikkeli Töölöstä noin 700 vuotta sitten. Eipä ollut kummoinenkaan paikka tämä Töölöntorin seutu siihen aikaan. (Tässä linkki artikkeliin, vaatinee maksullisen kirjautumisen) 

Nykymuotoisen Töölön rakennushistoriaan ja arkkitehtuuriin sen sijaan löytyy netistä ihan ilmaiseksi hyvää aineistoa. Lisään tähän linkin löytämääni ansiokkaaseen opinnäytetyöhön  - ehkä joku lukijoista on kiinnostunut. Siinä kuvataan Töölön taloja ja kortteleita. Nyt Töölö on jo paljon kummoisempi paikka kuin Malmbergin kuvaama - minäkin olen viihtynyt Töölöntorin nurkalla jo reilusti yli neljännesvuosisadan. Siinä ajassa lähiympäristöni ei ole paljonkaan muuttunut. Liikennejärjestelyt ovat hieman uudistuneet ja torin laidalle ruotsinkielisen koulun yhteyteen on ilmestynyt uusi kulttuurikeskus, Sandels. Ei juuri muuta.  

Kävin asioimassa pääkirjastossa Pasilasa. Siellä pystytettiin näyttelyä, joka uhkasi, että kyllä kaupunki muuttuu, jos sen sallitaan muuttuvan. Ainakin Pasilaa aiotaan muuttaa. Jos muutos toteutuu, se näkynee Töölöntorillekin, sillä ei Pasila kovin kaukana ole, mitä nyt Töölönlahden pohjukan ohi mennään ja siinä se Pasila kohta onkin, kun käännytään vasemmalle. Oheisessa kuvassa läheinen sijainti näkyy - Töölöntori sijaitsee aika lähellä kuvassa näkyvän Stadionin tornin huippua. 

En tiedä, varmaankin olen monen mielestä muutosvastarintainen vanha pieru, joka ei suvaitse maailman muuttumista, mutta tässä kuvassa esitetty suunnitelma ei miellytä minua, ei alkuunkaan. Näitä pilvenpiirtäjiä suunnitellaan nyt joka puolelle Helsinkiä. Meren rannoille rakennettuina ne ovat mielestäni rikollisia suunnitelmia, muuta syvemmälläkään, kuten Pasilassa, ne eivät kuulu Helsingin luonteeseen, vaikka kuinka selitetään, että jokaiselta aikakaudelta kaupunkikuvaan on saatava uusia kerrostumia. Minusta tuollaisessa kerrostumassa haisee raaka bisnes ja arkkitehtuurin hybris. (Havainnekuva: Rakennussuunnitteluvirasto, klikkaamalla suuremmaksi!) 

Kilpola

Muutama päivä sitten astuin ulos raitiovaunusta Mannerheimintiellä Oopperan pysäkillä. Oli kaksikymmentä pakkasastetta, ja minua ahdisti ajatus kävelymatkasta pysäkiltä kotiini Töölöntorille. Matkahan on useita satoja metrejä, ja vieläpä ylämäkeen. 

Pysäkillä seisoi valtava kansanpaljous. Heti näki, etteivät ihmiset olleet oopperasta tulossa. He olivat tulossa Stadionilta. Tiesin, että siellä oli ollut jääkiekkopeli. 

Pisti mietteliääksi. Ihmiset ovat kummallisia. Minua ei mikään mahti saisi menemään istumaan tuntikausia ulkona Stadionilla kireässä pakkasessa. Mutta minähän olen välillä vähän reppana, kuten teräväkielinen sihteerini neiti B. kerran sanoi, kun en suostunut menemään saunasta avantoon, vaikka hän itse meni.

Olen kyllä käynyt silloin tällöin Stadionilla, mutta aina kesällä. Viimeksi kävin toissa kesänä Suomi - Ruotsi-maaottelussa, kun sain ilmaisen lipun. Enemmän olen käynyt konserteissa, sellaisissa kuin Rolling Stones ja Mestarit.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Stadion pistetään täysremonttiin. Se on pahasti rapistunut, ikään kuin muuttumassa muinaismuistoksi. Voin vahvistaa. Ei rappio vielä kovin selvästi ulospäin näy, mutta sisätilat ovat kaameassa kunnossa. Jopa Museovirasto puoltaa uudistuksia. 

Stadion on mielestäni ulkoapäin Helsingin kauneimpia rakennuksia, ainutlaatuinen kokonaisuus historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä. Vähän harmittaa, että asuntoni ikkunat ovat väärään suuntaan niin että ei näy edes tornin huippua, vaikka lähellä asun.

Mutta Stadionin pitäisi olla myös toimiva suurtapahtumien foorumi. Ei kai siitä uusittunakaan talvilämminta tilaa voi tulla, mutta hyvä jos muita parannuksia saadaan aikaan. Olen nähnyt, kuinka onnistuneella tavalla Berliinin vanha Olympiastadion on korjattu nykyaikaiseksi, silti vanhoja arvoja kunnioittaen. Samaan pitäisi täälläkin pyrkiä. Vähän kuitenkin hirvittää, kun muistaa, kuinka monta vanhaa hienoa paikkaa Suomessa on uudistettu pilalle - kaupallisen voitontavoittelun verukkeella.

Otsikon ”Kilpola” on peräisin 1930-luvulla pidetystä kansalaiskilpailusta, jossa yritettiin keksiä suomenkielinen nimi, jolla korvattaisiin vieraskielinen sana. Stadion (stadium) ehdotettiin korvattavaksi tällä sanalla. Ehdotus ei lähtenyt leviämään yleiseen käyttöön, onneksi, kuten ei toinenkaan sana, ”sätiö”, jolla ehdotettiin korvattavaksi olympialaisten tärkein tiedotusväline, ”radio”.

Kuvassa Kilpola viime syksynä, jolloin torni oli pintaremontissa ja siksi telineiden peitossa.

Huono kauppa

Pari vuotta sitten ostin uuden sängyn. Kävin Kehä-kolmosen varrella sijaitsevassa huonekalumyymälässä ja löysin mieleiseni, aika nätin eikä kovin kalliin. Myymälän nimen jätän tässä mainitsematta, mutta vihjeeksi kerron, että se on maailmanlaajuisesti menestynyt ruotsalainen huonekaluketju.

Taisi tulla tehdyksi huono kauppa. Nyt sänky kitisee ja natisee, sillä pohjasta on irronnut kiinnike. Se on murtanut reunan, joten sitä ei voi korjata, ei ainakaan minun taidoillani ja työkaluillani.  Sängyssä pitäisi maata hiljaa ja heilumatta, mutta eihän sellainen käy...

Nyt jälkeenpäin olen miettinyt ostoksen järkevyyttä. Mikä tarve minulla oli antaa hinnan vaikuttaa ostospäätökseen? Ei minun talouteni olisi hunningolle joutunut, vaikka olisin kalliimmankin ostanut. 

Selitykseksi en keksi muuta kuin ihmisluonteen kyltymättömän ahneuden, joka jostain käsittämättömästä syystä koskee joskus myös minua, vaikka en tahtoisi. Kai minuun osui idea, että rahaa säästyy johonkin tarpeellisempaan. 

Toisaalta valintaani ei vaikuttanut pelkkä hinta. Esteettinen puoli vaikutti myös, sillä sängyn päätyjen ja reunojen ulkonäkö miellytti. - Tämä selitys miellyttää minua enemmän kuin edellinen.

Nyt pitää hankkia uusi sänky. Samaan huonekalukauppaan en taida enää mennä. Oheisessa kuvassa olisi mukavan näköinen vaihtoehto. Vieläköhän niitä valmistetaan? Sattuisivatko Lahden suunnalla asuvat blogini lukijat tietämään? (klikkaamalla hienon sängyn kuvan saa suuremmaksi)

Kuolemansynti numero 5

Tein harkitsemattoman teon. Yleensä olen pidättyväinen, mutta mikä lie voima sai minut ahnehtimaan. 

Jo Danten Jumalainen näytelmä (La divina commedia) varoittelee ahneudesta. Seitsemän kuolemansynnin luettelossa se on numero 5. Ahnehtijoita odottaa Danten mukaan kamala tulevaisuus helvetin syövereissä.

Kohtuuteen vetoaminen on keskeinen osa yhteiskunnallista moraalia. Näyttää siltä, että sellaista moraalia ei ole. Ahneus on mm. kaatanut niskaamme finanssikriisin. Kaikki nämä laajaa huomiota herättäneet optioskandaalit, jättieläkkeet ja muut ylenpalttiset palkitsemiset ja räikeät saneerausohjelmat ja muut kahmitut edut näyttäytyvät ahneuden ilmenemismuotoina.

Auttaako ahneudentorjunnassa mikään? Johtava presidenttiehdokkaamme on vedonnut ahnehtijoiden omaantuntoon. Lakeja ja sanktioita sen sijaan ei ole luvassa.

Miksi kohtuuteen vetoaminen toimisi nyt, kun se ei ole koskaan ennenkään toiminut. Se on täyttä toiveajattelua. Tällaisesta ei selvitä sormea heristämällä. En usko, että ainakaan eräillä finanssialan suurmestareilla alkaisi omatunto kolkuttaa - varsinkaan kun eräät heistä näyttävät olevan johtavan presidenttiehdokkaan suurrahoittajia.

* * * 
Katselin tänään kaksi elokuvaa, molemmat komedioita, jota pidän äärimmäisen vaikeana lajina. Huippuonnistujia on vähän: mestariluokkaan kelpuutan vain Chaplinin, Jacques Tatin ja Buster Keatonin. Tatin ”Enoni on toista maata” tuli taas Yle-Teemalta. Se liittyy tämän kirjoituksen teemaan siltä osin, että siinä esitetään satiirinen näkemys rahakkaan nousukasmaisuuden ja vanhan hyvän ajan elämäntyylien yhteentörmäyksestä. 

Toinen elokuva oli monimutkaisempi mutta aiheeseeni silti aineksia antava. Joel ja Ethan Coen ovat tarkkailulistallani vahvasti tyrkyllä komedian mestariohjaajien joukkoon, eivät vielä perillä mutta nousussa. ”Fargo” kuvaa mustan komedian keinoin tunaroivaa autokauppiasta, joka ajautuu liemeen. Sotkujen syynä on vähäväkisen ihmisen suuri rahanhimo. Siitä syntyy draama, jota voi kuvata sanoilla ”jokamiehen Shakespearea”. Huippuhyvä ironia syntyy siitä, että suupaltti naispoliisi, joka on viimeisillään raskaana, hoitaa pienin keinoin tilanteen, jossa amerikkalaisilta miespuolisilta kollegoilta olisi kulunut suuri määrä luoteja. 

* * * 

Minun ahneuteni oli tällä kerralla aika pientä. Tulin Sokoksen alakerroksen ruokakaupasta. Käytävällä on pitkä rivi pelikoneita. Minulla oli kassalta kourassa yksi euro. Pistin sen ohi kulkiessani vapaana olevan pelikoneen nieluun ja painelin nappuloita. Kone lähti pyörimään ja eikös tullut voitto. Viisi euroa.

Jos olisin ollut viisas, olisin lopettanut siihen. Mutta ahneus iski. Pelasin ne viisi euroa. Ei voittoja. Kaivoin harmissani lompakosta kourallisen kolikoita, ehkä kympin verran. Kaikki meni. Onkohan niille pelikoneille osuvaa suomenkielistä nimeä? Ruotsissa sellaisilla oli erinomaisen kuvaava nimi: ”enarmade banditer”.

Kyllä siinä menossa ahneus oli pontimena.

Muille maille

Olen ollut aikeissa ostaa uuden puvun, sellaisen hyvälaatuisen, kotimaisen. Etsiskely ei ole tuottanut tulosta. Olen hitaasti alkanut ymmärtää, että ei koskaan tuotakaan tulosta, jos pidän kiinni vaatimuksestani, kotimaisuudesta. Suomessa ei enää tehdä miesten pukuja. Ei myöskään kauluspaitoja.

On se nyt perhanaa! 

Pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöäni, mutta tällainen kiukuttaa. Olen saanut valistusta alan ammattilaiselta ja tiedän nyt, että viimeinen suomalainen miesten puku valmistui joulun alla 2009. Historiallinen tapahtumapaikka oli Turon tekstiilitehdas Kuopiossa. Sen jälkeen tuotanto siirrettiin Liettuaan ja Bangladeshiin. Sellaisia pukuja löytyy vielä, joissa lukee Designed in Finland mutta ei Made in.

Perehdyin aiheeseen tarkemmin. Parhaina aikoina Turo valmisti 3000 pukua päivässä, loppuaikoinakin vielä 10000 vuodessa. Yhden puvun varmistuminen kangaspakasta prässäämiseen kesti kaksi ja puoli tuntia. Tämä olikin ongelma, sillä työ on kallista. Bangadeshissä ompelija tekee kuukauden työtä 50 eurolla.

Näinhän se menee, kaikilla aloilla, ei vain tekstiiliteollisuudessa. Euroopassa pyydystetyt kalat lennätetään Kiinaan suomustettaviksi ja fileoitaviksi ja lennätetään sitten pakastettuina kalapuikkoina takaisin. Suomenkin suuret pesulat alkavat lennättää likapyykkilasteja pestäväksi ja silitettäväksi Kiinaan ja paluulennolla takaisin. Eikä maksa paljon!

Tämä on globalisaatiota. Pörsseissä sijoittajat taputtavat käsiään huomatessaan osinkojensa kasvaneen onnistuneiden saneerausten seurauksena ja toimitusjohtajat palkitaan valtavilla bonuksilla ja eläkkeillä.

Minä näen tämän tuhoisana tienä, joka pitäisi katkaista, muutoin Suomelle käy huonosti. Mutta ei sitä voi katkaista. Viholliskuvaa ei hahmoteta oikein. Ei tätä torjuta armeijan horneiteilla eikä jalkaväkimiinoilla. Natoon liittymiselläkään asiaa ei auteta, pikemminkin pahennetaan.

* * * 
Muutama vaatturi olisi jäljellä. Sain selville, että miesten pukuun tarvitaan viikon työ. Hinta olisi reilusti yli 3000 euroa. Ei onnistu, en tarvitse juhlapukua kovinkaan usein, ei tuollaisia rahoja siihen voi sijoittaa.

Täytyy harkita, tyydynkö vanhaan vai luovunko periaatteestani ja katsastan, mitä Bangladeshissa on saatu aikaan. Tai sitten Dressman.

Pelasin lottoa

Kävin R-kioskilla ostamassa liikennelaitoksen matkalippuun lisää käyttöaikaa. Siinä jonossa seisoessani sain impulssin.

Perskuta, nytpä pistän hösseliksi ja täytän lottokupongin. Ainakin puoli vuotta on kulunut edellisestä, ellei täysi vuosikin.

Lisäkiihokkeena oli ennätyssuuri potti. Sitä ei ole voinut olla huomaamatta, sitä on hehkutettu joka puolella, jopa Vuoronvarausviraston salaisessa tupakkahuoneessa, jossa käyn edelleen, vaikka olen jo yli 10 vuotta ollut polttamatta. Mukava seura vie sinne silti.

Täytin kupongin. Systeemeistä ja todennäköisyyslaskelmista en ymmärrä mitään. Minun systeemini on pistää rasteja säännöllisiksi geometrisiksi kuvioiksi. Tulee kolmioita, neliöitä, suoria, käyriä, siksakkia, sumppuja… Kaikki 12 ruutua täytin. Hinta 9,60.

Perjantain Hesarissa kulttuuriraatilaiset oli pistetty pistetty pohtimaan lottoamista. Yllättävän moni oli myötämielinen, olisin arvannut toisin. 

Arvatkaa kuinka kävi.

Voitin taas, kuten viimeksikin. Neljä oikein. Piti heti mennä Veikkauksen nettisivulta katsomaan, paljonko tuli. Voittosumma on 12,70 e. Siis enemmän kuin maksoin.

Tilastoihmiset väittävät, että rahapeleissä jää aina pitkän päälle tappiolle. Omalta kohdaltani en usko näin käyneen. Pelaamistahtini on suunnilleen kerran vuodessa, korkeintaan kaksi. Väitän, että kymmenen viime vuoden aikana olen voittanut enemmän kuin maksanut. Neljä oikein -voittoja on useita, kerran jopa viisi oikein. 

Todennäköisyystilastot eivät tässäkään asiassa näytä tepsivän Dessuun. Ensi viikolla en taida kuitenkaan pelata, ettei mene ahneuden puolelle. Sitä kun aina vastustan ja siitä kiukuttelen, kuten blogini vakituiset lukijat ovat varmasti merkille panneet.

Kuvassa voiton aiheuttamaa hurmiota sillä hetkellä kun olin saanut kuponkini tarkastetuksi. Sitten lähdin Eliteen juhlimaan voittoa.

Moraalidilemma

Dessu on pankinomistaja.

Jotta lukijalle ei syntyisi epätarkkaa käsitystä, täytyy tähdentää, että en omista yksin koko pankkia. Siinä on muitakin. En ole edes suurin omistaja, mutta aika ison osuuden kuitenkin. Niin iso on omistamani lohkare, että viime vuonna huhtikuussa tililleni rojahti 405,49 euroa osinkoa.

Se ei ole kovin valtava summa, mummonmarkoiksi muutettunakin vain kaksi ja puoli tonnia. Virkatyössäni Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista vastaavana osastopäällikkönä raadan saman summan palkkaa parissa päivässä.

Pankista raha tulee kuitenkin tekemättä mitään, kunhan olla möllötän ja odotan.

Omistamani pankin nimi on Nordea. Sain osakkeet isänperintönä joskus vuosikymmeniä sitten, silloin kun pankilla oli vielä suomenkielinen nimi, tosin hankalasti kolmisanainen ja yhdysviivat välissä.

Nyt olen lehdestä lukenut, että pankkini uusi johtokunnan puheenjohtaja Björn Wahlroos, vanha tuttu muista yhteyksistä, on ryhtynyt tehokkaisiin toimenpiteisiin osinkoni kasvattamiseksi. Siihen tepsii saneeraus. Viimeksi  kun aiheesta kirjoitin, se oli vasta suunnitteilla.

Kun parituhatta pankkivirkailijaa saneerataan ulos, niin jopas Dessunkin tilille rojahtaa seuraavalla osinkokierroksella ainakin viisi euroa suurempi saalis. Ehkä peräti kymppi. Näin pankki meistä omistajista huolehtii!

Kyllä Dessua nyt naurattaa, kun hän huomenna maanantaina marssii asioille Kaivokadun ja Mannerheimintien kulmassa sijaitsevaan konttoriin. Voinpa vaikka vilkuttaa kaikille tiskin takana istuville virkailijoille - ikään kuin läksiäisiksi, jos vaikka sattuisi se saneeraus käynnistymään pikapuoliin.

= = = 

No niin, mielenhäiriötä, josta sievistellen käytetään myös nimitystä ”musta huumori” , on viime päivinä ollut liikkeellä, ja Dessu näyttää saaneen taudista tartunnan. Pitää yrittää parantua ennen kuin maine menee.

Oikeasti Dessu on pankkiasiasta vimmastunut eikä haluaisi olla missään tekemisissä tällaisen pankin kanssa. Wahlroos on yksiselitteisesti julistanut, että yrityksillä ei voi olla moraalia eikä käsityksiä oikeasta ja väärästä. Yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen mahdollisimman suurta varallisuutta.

Wahlroos on antanut runsaskätisesti vaalirahaa nykyiselle pääministeripuolueelle, joka onkin perinteisesti arvostanut Wahlroosin ja hänen kaltaistensa arvoja ja näkemyksiä hyvin korkealle. Kun pankki nyt saneeraa virkailijoita, siitä syntyvä sotku siirtyy pääministerin johtaman yhteiskunnan, siis veronmaksajien, maksettavaksi. Monenlaista avustusta ja tukitoimenpidettä tarvitaan, jotta tuhotyöstä selvitään. 

Veronmaksajat hoitavat siis sen moraalipuolen, kuten aina.

*   *   * 

Mitä minä voisin tehdä? En halua olla osallinen tällaisessa kyynisessä pelissä. Voisin tietysti hankkiutua eroon osakkeistani, mutta entä sitten? Ne ostaisi joku, joka olisi ehkä hyvinkin tyytyväinen tilanteeseen ja antaisi tukensa Wahlroosille. Minä sentään vastustan ja rähisen.     

Nyt ymmärrän entistäkin syvällisemmin, mitä Bertolt Brecht tarkoitti Kerjäläisoopperan repliikissä, että pankin ryöstäminen on pieni rikos verrattuna pankin perustamiseen.

(Kuvassa minun ja meidän muiden rosvojen luola.)

Rakkauden oppi?

Dessu on kasvavan ärtymyksen vallassa seurannut mellakkaa, joka on syntynyt ev.lut. kirkon liepeille. 25000 ihmistä on jo eronnut kirkosta reilussa viikossa ja lisää tulee.

Samalla Dessu onnittelee itseään, että ymmärsi erota kirkosta jo 36 vuotta sitten, ettei nyt tarvinnut.

 Dessun ero ei tapahtunut pikaistuksessa eikä silloin ollut Internetin tarjoamaa oikotietä. Dessu joutui menemään kirkkoherran puheille ja selittämään päätöksensä perustelut. Se keskustelu kesti parisen tuntia ja oli kaikin puolin antoisa. Vaikutelmaksi jäi, että kirkkoherrakin oli ymmärtäväinen. Hän jopa kiitti lopuksi hyvästä keskustelusta. Erosimme yhteisymmärryksessä.

Dessun kritiikki ei kohdistu uskontoon vaan kirkkoon, joka on kadottanut lähtökohtaiset ihanteensa, eettisen johtajuutensa. Kirkon pitäisi mielestäni olla yhteiskunnassa tinkimätön arvojohtaja. Näin Dessu on ymmärtänyt Jeesuksen antaman mallin. Nykykirkko on hukannut alkuperäisen ihanteensa.

Kirkkolaitoksen pitäisi Dessun katsannon mukaan olla eturintamassa puolustamassa heikoimpia ja halveksittuja, niitä ”syntisiä”. Dessu on lukenut Raamattunsa (samoin Koraanin) siten, että siinä etsitään oikeudenmukaisuutta ja hyväksyntää ja tukea niille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin yhteiskunnan vahvimpien silmissä. Dessu löytää Raamatusta sanoman, joka torjuu diskriminoinnin millä tahansa perusteella. Dessu luulee löytäneensä suuresta kirjasta rakkauden ja suvaitsevuuden radikaalia oppia, hyvin radikaalia, joka vaatii tasa-arvoa riippumatta sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä taustasta ja muista luokituksista.

Missä kaikki tämä idealismi on? Dessu näkee kirkossa monin paikoin täsmälleen päinvastaista. Kirkko on historiallisesti liittoutunut kaikkein pöyhkeimpien kanssa ja ollut tuomitsemassa yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoittelijoita. Vähemmistöt, erityisesti seksuaaliset, ovat joutuneet halveksinnan kohteiksi tasa-arvon pyrkimyksissään. Itsensä eettiseksi esikuvaksi asettanut instituutio ei ole tehtävässään uskottava. Siltä puuttuu arvojohtamisen ambitio.

Ajankohtainen homokiista on vain yksi yksityiskohta pitkässä sarjassa. Yhden puoluejohtajan ja muutaman muun ikävät puheet sattuivat osumaan suuren kansanjoukon omaantuntoon ja aiheuttivat massiivisen protestin. Mutta Dessu uskoo, että taas kerran julki lausuttu seksismi ja homofobia ja diskriminointi ”Jumalan nimissä” oli vain se viimeinen pisara, joka sai täynnä olevan maljan vuotamaan yli. Taustalla on paljon muutakin tyytymättömyyttä ja pettymystä.

¤ ¤ ¤ 

On kyllä myönnettävä, että kirkko on edennyt myös hyvään suuntaan, hitaasti. Eräät viimeaikaiset päätökset ja henkilövalinnat lupaavat parempaa tulevaisuutta. Kirkko ei kuitenkaan ole lähelläkään oikeudenmukaisuuden eturintamaa. Kaukana edellä kulkevat muut, esim. taide, tiede, osa poliittisista puolueista, osa mediasta.

Dessu ei usko jäljellä olevana elinaikanaan näkevänsä kirkkoa siinä kunnossa, että haluaisi liittyä siihen takaisin. Mutta aivan vilpittömästi hän toivoisi niin tapahtuvan.

Filmihullun valitus

Dessu luki lehdestä ikävän uutisen: elokuvateatteri Bristol suljetaan.

Miksi aina käy näin? Dessu ei ymmärrä bisnesmeiningistä mitään, mutta silti ihmetyttää. Maalla on vielä pieniäkin elokuvateattereita toiminnassa mutta Helsingissä kaatuvat kaikki muut paitsi monisaliset mammutit. Luulisi Bristolin kokoisen jättiläisen keräävän sen verran katsojia, että toiminta kannattaisi. Vaan eikö voittoa tule tarpeeksi?

Bristol on iso teatteri Aikatalossa Ateneumin takana, mutta saleja on vain yksi. Sijainti on erinomainen, se on suurten ihmisvirtojen vieressä aivan rautatieaseman lähellä. Se on suurten ensi-iltojen teatteri. Dessu on nähnyt siellä monta hienoa uutuutta.

Helsingissä ei kohta ole jäljellä muita kuin isoja multiplex-teattereita. Se on murskatappio elokuvakulttuurille. Vielä 90-luvun alussa korttelikinoja oli jäljellä. Dessu, joka on aina ollut filmihullu, nautti suuresti tilanteesta ja poikkesi elokuvissa harva se päivä, sillä ensi-iltojen lisäksi kaupungista löytyi aina klassikoita.

 Viimeistään nykyisellä vuosikymmenellä elokuvakulttuuri on kääntynyt pelkäksi bisnekseksi, josta kulttuuri on kadonnut. Tennispalatsi, joka miljööltään olisi oivallinen kulttuuritila, on enemmänkin popcorn-myymälä. Klassikoita sieltä on turha etsiä.

Dessun kotikulmilla Töölöntorin lähellä oli vielä 80-luvun lopulla useita miellyttäviä pikkuteattereita. Sitten ne kaikki katosivat muuhun käyttöön.

 Kolmessa minuutissa kodistani pääsin Adloniin. Se oli aivan Töölöntorin kulmalla Runeberginkadulla. Nyt se on naisten jumppasali. Kaikki kunnia naisten jumpalle, mutta ihmettelen, miten se voi kannattaa mutta elokuva ei.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen Olympiastadionin suuntaan pääsin Coronaan Mannerheimintielle. Nyt se on Jehovan todistajien valtakunnansali. Se ei liene kaupallista toimintaa. Ihmettelen, tuottavatko lahjoitukset enemmän kuin pääsyliput. Vuokrakulut taloyhtiölle lienevät molemmilla samat.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan pääsin Ritziin Hesperiankadulle. Siitä oli vain muutama askel kulman ympäri ravintola Eliteen, kantakapakkaani. Siellä monet kerrat istuttiin ja keskusteltiin elokuvan jälkeen. Nyt se on biljardisali. Kaikki kunnia biljardille, mutta ihmettelen, tuottaako pelaaminen enemmän voittoa kuin elokuvan pääsyliput.

 Ja paras kaikista: kahdeksassa minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan ja sitten Museokadun kulmasta oikealle pääsin Cinemaan. Se oli varsinainen helmi - Mårten Kihlmanin intohimoisesti hoitama pieni teatteri. Museokatu 44:n sisäpihalla sijainneessa salissa oli vain muutamia kymmeniä istumapaikkoja ja epämukavat penkit mutta aina laatuohjelma. Dessu vei sinne vaihtuvia tyttöystäviään saamaan elokuvasivistystä illan aluksi, ennen Eliteen poikkeamista. Erityisesti Marx-veljesten sarjat jäivät muistiin. Mikä se nyt on? En tiedä. Enkä jonkinlainen varasto. Porttikäytävä on suljettu kalterilla. Kuva on otettu kalteriportin raosta, lähemmäs ovea ei päässyt. Tätä en ihmettele yhtä paljon kuin edellisiä. Uutta Kihlmania ei noin vain löydy. Niin pienen paikan pyörittäminen vaatisi todellista filmihullun intohimoa, eikä sellaista enää löydy.

Perintösaalis odottaa

Dessutom on nyt päättänyt, kuinka selviytyä kyynärpääleikkauksen jälkeisestä ajasta. Hän muuttaa kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle, vaikka käsi onkin lepositeessä vähintään viikon, ehkä kaksikin.

Autolla ajaminen ei onnistu, sillä sidekäsi ei kykene vaihdekepin kääntelyyn, eikä pelkällä ykkösellä ajo tunnu hyvältä ajatukselta. Niinpä tarvitaan apukuski, ja Dessu itse siirtyy kartanlukijan paikalle. Perillä sitten tarvitaan toinen apukuski päivittäisille kauppareissuille. Mökkinaapurin isäntä on ystävällisesti lupautunut.

Uskon, että elämä maaseudun rauhassa onnistuu yksikätisenäkin.

Sairauslomaa yksikätiselle tulee juhannukseen asti. Siitä sitten alkaa kesäloma. Tulee pitkä vapaa kesä. Kuuma myös, lupaa sääprofeetta.

¤

Kesän kiinnostavin mökkihomma on selvittää viimesyksyinen perintösaalis, joka odottaa mökin isossa aitassa. 

Viime kesänä Dessutom nimittäin sai enonperintöntä kuorma-autonlavallisen vanhaa rojua.

Yhdeksänkymmentä täyttänyt syrjäkylän vanhapoika oli säästänyt romppeensa. Metsämökki piti tyhjentää. Dessutomilla oli tilaa tavaroille. Jäin odottamaan uutta kevättä, jolloin palaan talven jälkeen kesätorppaani.

 Uuno-enon perinnön pääosa näytti koostuvan työkaluista. On lapiota, kuokkaa, sahaa, kirvestä, vasaraa, puukkoa, vesuria ja rautakankea. On höylää, viilaa, talttaa, poraa, sorkkarautaa, hiomakiveä ja vatupassia. On ties mitä, kuten veivattava tahko ja monennäköistä riivinrautaa. Yksi moottorisahakin. Erityisen paljon on rautalankaa ja piikkilankaa - rullakaupalla. Paljon on myös uistimia, verkkoja, katiskoita ja muita kalastusvehkeitä. On astioita: saaveja, pyttyjä, ämpäreitä, ruukkuja, kirnu ja potta. Kaiken huipentumana käkikello. Ja paljon on minulle ihan vieraita vehkeitä. Kaikki arviolta jostain 1940 - 50-luvuilta.

Minulle tämä kaikki tuli siksi, että olen perijäjoukon ainoa mies. Kahdelle naispuoliselle perijälle Uunon jäämistöstä siunaantui astioita sekä tauluja, kirjoja, ryijy ja täkänöitä ja kaitaliinoja. Jostain oli vanhanpojan piironginlaatikon pohjalle päätynyt punaiset rintaliivitkin. Joitakin harvoja huonekaluja kelpuutettiin: puusohva, kaappikello, jalkalamppu ja piironki. Ja haitari.

¤ 
Miksi otin rojut? Olisihan ne voinut kärrätä kaatopaikallekin. 

No, ihmisen puuhat ovat enimmäkseen jotenkin absurdeja. Omaisuuden himoa - ehkä löytyy jotain tarpeellista. Ehkä jollakin on museaalista arvoa.

Jotkut sanovat tällaista neuroosiksi (obsessive compulsive disorder), jossa on jonkinlaista uskonnolliseen riittiin vertautuvaa käytöstä. Romunkerääjä ei kerta kaikkiaan kykene heittämään pois. Hän hamstraa kokoon sillä ajatuksella, että joskus se voi tulla tarpeelliseksi. Ties mikä pula-aika ja nälänhätä vielä iskee, ja silloin on käyttöä juuri sille, minkä pistin talteen pahan päivän varalle.

Ehkä saan nyt impulssin aloittaa kesämökillä puuhastelun, kun on vehkeet. Olisihan se romanttista. Askel kohti rousseaulaista ihannetilaa.

Helsingin-kodissa minulla on vain yksi miehekäs työkalu: vasara. Sillä olen hyvin pärjännyt kerrostalossa (lyönyt taulukoukkuja seinään). Lisäksi on kertynyt askillinen rautakoukkuja. Sellaisilla pyöritetään pultit kiinni, kun kootaan kaappi Ikeasta ostetuista palasista.

Ehkä pääosa Uuno-enon perinnöstä päätyykin myöhemmin kaatopaikalle, kunhan tarkastelen kaikessa rauhassa saalista. Ainakin lapiot ja kirveet saavat armon, jos ovat kohtuullisessa kunnossa. Kesäasunnolla pitää pilkkoa saunapuita tai kaivaa ojia. Sähkövehkeiden tarkasteluun pitää saada apua. Naapurin isäntä ymmärtää sellaisista. 

Kyllä tällaisen saaliin tarkastelu yksikätiseltäkin onnistuu.

Vanhoja syntejä

Eilisessä blogissani murehdin huonoa osaamistani lintujen tunnistamisessa. Ohimennen leuhkin osaamisellani tunnistaa kasveja.

Kuten kaikki 1960-luvulla oppikoulua käyneet, Dessutom joutui keräämään suuren määrän kasveja, tekemään niistä herbaarion ja tenttimään kasvien nimet biologian opettajalle. Suomenkielisten nimien osaaminen yleensä riitti, jotkut tiukat opettajat vaativat osaamaan myös kasvien tieteelliset nimet ja heimon, jotka olivat latinaa. Dessutomin opettaja ei ollut tiukka, mutta Dessutom oppi ohimennen myös latinankieliset nimet - ainakin useimmat. Kerääminen oli kiinnostavaa, ihan oikeasti.

Lisäksi siitä sai rahaa.

¤

Dessutom on useimpien humanistien tapaan aika skeptinen kaupallisuuden suhteen. Vaisto kertoo, että siihen liittyy oman edun tavoittelua ja monensorttista vedätystä ja puliveivausta. Dessutom on itse siitä varoittava esimerkki. Jos minä niin varmasti muutkin.

Dessutom itse ei voisi kuvitella pärjäävänsä kauppamiehenä. Kauppakorkeakoulu oli hänen arvostuslistallaan aika alhaalla, kun aikoinaan lukion jälkeen piti miettiä jatko-opintoja.

Mutta kasvien kerääminen tuotti rahaa, ja se on Dessutomin melkein ainoa bisnespuuha kautta aikojen. Vedätystä ja puliveivausta sekin kaupankäynti oli. Dessutom nimittäin alkoi myydä kasveja koulukavereilleen, joilta kerääminen ei luonnistunut.

Kun keräsin kasvin itselleni, samalla otin muutamia ylimääräisiä, parhaimmillaan jopa kymmenkunta. Kuivasin ne kaikki ja teippasin kiinni. Itselleni kirjoitin ja kiinnitin nimilapun, muille meneviin papereihin kiinnitin tyhjän nimilapun. Tyhjät nimilaput kiinnitin sillä tavalla varovasti ja heikolla liimalla, että lapun sai myöhemmin irrotettua rikkomatta pehmeähköä kasvipaperia. Nimilistat kirjoitin erilliselle paperille. Näin jokainen ostaja joutui kirjoittamaan nimilapun omalla käsialallaan.

Näin valmistamiani herbaarion sivuja aloin myydä kavereille, joilta keräily oli jäänyt tekemättä. Hintaa en muista, rahan arvo oli silloin ihan muuta kuin nykyisin, mutta ihan kunnon lisät lukiolaispojan taskurahoihin se tuotti. Ainakin tupakat ja kaljat sain pitkään ostetuksi niillä tienesteillä.

Kaupankäynnin ehtoihin kuului, että kasvit piti palauttaa minulle sen jälkeen, kun tarkastus ja tentti oli suoritettu. Irrotin nimilaput, kiinnitin uudet tyhjät nimilaput ja pistin samat kasvit myyntiin seuraavan vuosiluokan kelvottomille kasvinkerääjille.

Kolmantena kesänä paperi olivat jo niin kuluneen näköisiä, että niille ei ollut käyttöä. Poltin ne saunan uunissa. Vain oma herbaarioni jäi, ja se on tallella kirjahyllyssäni. Vaikka keräyshetkestä on kohta 45 vuotta, kasvit ovat suurelta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Vain muutamissa herkissä lajeissa, kuten nokkosessa, on lehdenrakenne kuivunut ja murentunut. Oheisessa kuvassa näyte 44 vuoden takaa.

Dessutom odottaa kovasti laidunkauden alkamista. Silloin hän aikoo taas istua lepotuolissaan kukkaniityn laidalla Längelmäveden rantamaisemissa ja tarkkailla luonnon ilmiöitä. Kasvit - erityisesti yrtit - ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne tuottavat tuoksuja ja makuja ja houkuttavat perhosia ja muita pörriäisiä. Sellaisessa elämänmuodossa on ripaus samaa tunnelmaa, jonka Evert Taube onnistui tallettamaan viisuunsa Sjösala vals. Siinäkin ollaan suvipäivänä niityn laidassa, kukkien keskellä. Kehutuksi tulevat erityisesti esikko, mantelinkukka, kissankäpälä ja orvokki.

Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng
Solen står på Orrberget. Sunnanvind brusar.
Rönnerdahl han valsar över Sjösala äng.
Hör min vackra visa, kom sjung min refräng!
Tärnan har fått ungar och dyker i min vik,
ur alla gröna dungar hörs finkarnas musik
och se, så många blommor som redan slagit ut på ängen!
Gullviva, mandelblom, kattfot och blå viol.

Suomentaja Reino “Palle” Hirviseppä ei onnistunut - ilmeisesti rytmi- ja loppusointusyistä - kehumaan kaikkia samoja kukkalajeja, mutta ihan hyvänhajuiset lajit hänkin luetteli laulussa, jossa ruotsalainen herra Rönnerdahl on vaihtunut kotoiseksi suomalaiseksi Anttilaksi.

Anttila nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan.
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso, kuinka kukkaakin monta on jo kevätniityllä,
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.