Muutoksia

Kalenterissani on punaisella kynällä tehty merkintä tälle päivälle, sunnuntaille. Ja iso huutomerkki perässä. Merkintä on peräisin suunnilleen suosi sitten tulleesta kutsusta erääseen tilaisuuteen.

Ajatus rasitti mieltäni alusta asti. Minun olisi pitänyt pitää puhe. Olisi pitänyt pukeutua pyhäpukuun, kätellä sinne tänne, varmaan halaillakin ja antaa europoskipusuja. Olla kovin sosiaalinen.

Tilaisuus piti tietenkin peruuttaa, tunnetusta syystä. Jotain iloa koronastakin.

Merkintä jäi kuitenkin pysyvästi kalenteriini, sillä tein sen kuulakärkikynällä. Rasti vain päälle. Jos olisin tehnyt merkinnän lyijykynällä, olisin kumittanut sen näkymättömiin. Ehkä parempi näin, nyt voin vuosien kuluttua selaillessani kalenteria yrittää muistella, että mikähän tuokin oli.

Kättely, niin, sehän taitaa poistua kokonaan käyttäytymiskoodeistamme. Halailut ja suudelmatervehdykset tänne eivät ole koskaan kai erityisemmin tänne juurtuneetkaan. Eivät juurtuneet minuunkaan, vaikka sain aikoinaan edellisen vuosituhannen lopuilla suorastaan koulutuksen niiden oikeaoppiseen käyttämiseen. Koulutus tarjottiin itse pääkallonpaikalla Brysselissä Erkon firman järjestämässä tilaisuudessa toimittajille ja muille. Taidollani olen myöhemmin yrittänyt jopa vähän brassailla, mutta ei se silti ole juurtunut osaksi persoonaani.

Itse tasavallan päämies on miettinyt, miten käy ensi itsenäisyyspäivän suuren kättelyn, jos tuo virus ei hellitä. Olisiko parempi siirtyä suosiolla vanhaan intiaanien tervehtimistapaan. Siihen, jossa nostetaan käsi pystyyn ja sanotaan UGH. Se tervehdys tulee jo lapsille tutuksi Aku Ankasta.

Pieni selailu intiaanikulttuureiden sisältöihin palautti mieleen toisenkin intiaaneihin ja valkoihoisiin presidentteihin liittyvän aiheen. Se on varmaankin tuttu monille lukijoille, mutta se ansaitsee tulla nostetuksi muistiin taas.

Se on intiaanipäällikkö Seattlen tervehdys Yhdysvaltain presidentille. Ei kuitenkaan nykyiselle vaan vuonna 1854 vallassa olleelle presidentille.

Ei olisi yhtään pahitteeksi, että nykyisellekin tällaista viestiä lähetettäisiin, sillä tämä on kauneinta ja viisainta luonnon ja omaperäisen kulttuurin puolesta sanottua sanaa, mitä tiedän. Siitä jos mistä on puutetta nykyisin.

"Washingtonin suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa meidän maamme.
Suuri päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vaikuttaa hyvää tahtoaan meille.
Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla aseiden kanssa ja ottaa maamme, ellemme myy.

Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuoleltamme tai maan lämpöä?
Koko ajatus on meille outo.
Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta, kuinka kukaan voi ne ostaa?
Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni.
Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan muistoissa ja kokemuksissa.
Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja.
Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa he ensi kerran näkivät päivänvalon.
Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on punaisen miehen äiti.
Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä.
Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka ne ovat veljiämme.
Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen --- kaikki kuuluvat samaan perheeseen.
Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.
Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa oloissamme, levossa ja rauhassa.
Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.
Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme.

Mutta se ei ole helppoa. Sillä tämä maa on meille pyhä.
Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä, vaan se on meidän esi-isiemme verta.
Jos me myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja muistoista.
Veden solina on minun isäni isän ääni.
Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme.
Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme.
Jos me myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa lapsillenne,
että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä niin kuin veljiänne.

Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä, niin kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa.
Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä.
Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut; tämän maan kolkka on pyhitetty meille.
Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme.
Hänelle yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen, joka tulee yöllä ja ottaa maasta, mitä tarvitsee.
Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän jatkaa matkaansa.
Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä.
Hän ryöstää maan lapsiltaan, siitäkään hän ei välitä.
Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu.
Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita,
joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä.
Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.

Mitäpä minä tiedän. Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne.
Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin.
Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä.
Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa.
Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan.
Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä.
Melu vain loukkaa korvia.
Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden kinastelua yöllä lammen ympärillä?
Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä.
Intiaani kaipaa lammen kasvien yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsä havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen.
Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa jokaisessa hengenvedossa; eläimet, puut, ihmiset --- kaikki hengittävät samaa ilmaa.
Valkoinen mies ei näytä huomanneen ilmaa, jota hän hengittää.
Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies.
Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se ylläpitää.
Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa.
Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki.
Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä; paikkana jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneet tuoksun.

Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme.
Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon:
Valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään.
Minä olen villi, enkä ymmärrä mitään muuta tapaa.
Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä, kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta.
Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää, miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.

Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa , ihminen kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen.
Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle.
Kaikilla on yhteys.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on esi-isiemme tuhkaa.
Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa elämällä.
Opettaa lapsillenne, mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän äitimme.
Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille.
Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.
Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle.
Tämän me tiedämme.
Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen.
Kaikki luodut ovat yhtä.
Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille.
Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie.
Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.

Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut minun kansalleni.
Elämme syrjässä ja rauhassa.
Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun.
Lapsemme ovat nähneet isiensä nöyryyttävän tappion.
Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja saastuttaneet itsensä makeilla ruuilla ja kovilla juomilla.
Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme.
Niitä ei ole monta.
Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä, joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt.
Mutta miksi murehtisin kansani menoa.
Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta.
Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot.

Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle, ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme.
Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää.
Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta --- meillä on yhteinen Jumala.
Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme.
Mutta sitä ette voi.
Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin punaistakin kohtaan.
Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa sitä, halveksii sen Luojaa.
Myös valkoiset katoavat ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot.
Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa.
Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka toi teidät tähän maahan ja jossain erityisessä tarkoituksessa antoi teille vallan tämän maan ja punaisen miehen yli.
Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan, villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukoilla ja kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla.
Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa.
Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle?
Se on elämän loppu ja lopun alku.

Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme, teemme sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut.
Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme.
Kun viimeinen punainen mies on kadonnut täältä ja hänen muistonsa on vain pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla ja näissä metsissä.
Sillä ne rakastavat tätä maata, kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä sydämenlyöntejä.

Jos me siis myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä, niin kuin me olemme sitä rakastaneet.
Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet.
Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena, kuin se on nyt, kun otatte sen meiltä vastaan.
Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Erään asian me tiedämme.
Meidän Jumalamme on sama Jumala.
Tämä maa on Hänelle kallis.
Valkoinenkaan mies ei voi välittää yhteistä kohtaloamme.
Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä.
Sen me näemme."

Tammikuun sammal

1. Kierrettiin ja katseltiin kaverin kanssa uutta kesäkotiani. Oli tammikuun lopun suloinen usva, maa paljas. Räystäiltä putoili hiljakseen pisaroita. Rannassa vesi liplatteli. Harmitti, että vene oli ylösalaisin pressun alla.

Kaveri huomasi, että rantamökin huopakatto pitäisi puhdistaa. Sammalta kasvaa. Minä vähän pistin hanttiin.  - Lieneekö haitallista? Niin kauniskin, sääli sellaista ruveta raapimaan. Kaveri vähän hymähteli. - Katsotaan sitten kesällä.

2. Kierrettiin remonttifirman miehen kanssa uuden kesäkotini takapihalla, metsän puolella. Katsottiin paikkaa montulle, johon kaivetaan jäteveden puhdistuspönttö. Uusi laki sellaista vaatii.

Siinä takapihalla on sammaloituneita kiviä ja kantoja, kauniita kuin mitkä. Huolestuin.         - Voidaanko kaivaa monttu niiden viereen niin ettei sammal mene rikki? Lupasi.

Tuli kesäisen idyllin kaipuu. Lähellä se on. Siihen sammalmättäiden ääreen ehkä kesällä kannan lukutuolini. 

3.  Helsingissä toinen kaveri ihmetteli, että viitsin vielä ottaa vaivakseni entisen työpaikkani historiikin toimitustyön. Hän itse on jo pitkään ollut joutomies. Suositteli minullekin. - No, sinä kai ajattelet, että vierivä kivi ei sammaloidu?

Meinasin potkaista. - Mitä vikaa sammaleessa? Kaunistaisi varmaan minuakin.

4. Ostin divarista kirjan. Se ei ole runokirja, mutta perehdyn siihen silti.

Uusi aloitus

Minusta on taas tullut kulkumies. Olen syksyn ja talven mittaan reissannut enemmän kuin aikoihin. Normaalitilassahan en Helsingistä poistu kuin kesäisin.

Kulkureittini on kuitenkin ollut koko ajan sama. Ääripisteet ovat pitkäaikainen kesäkotini Längelmäveden rannalla ja uusi kesäkotini Ruotsinpyhtään suunnalla. Käynnissä on muutto.

Muuttohommissa olen pelkkä apumies. Kuskina ja kantajana on nuori assistenttini farmari-Volvollaan. Siihen mahtuu ällistyttävän paljon muuttolaatikoita. Oma Yarikseni olisi tässä puuhassa poikkeuksellisen huono. Keväämmällä pitää vielä tehdä yksi muuttomatka isommalla autolla, johon mahtuu huonekaluja, kuten sohva, astiakaappi, pöytä, tuoleja ja pihakalusteet.

Minä toki valitsen, mitä otetaan kyytiin. Valinta on vaikeaa. Minä kun en tahtoisi luopua mistään, mutta pakko on. Vanhassa oli tilaa vaikka kuinka, uudessa paljon vähemmän. Kaikki ei mahdu.

Assistentti hieman virnistelee valinnanvaikeuksilleni. Viimeksi hän ehdotti, että kiivetäänkö ottamaan linnunpöntöt puista kyytiin.

Niitä on aika paljon, jos kaikki pitkin metsiä ja rantoja laittamani pöntöt lasketaan. Minulla on ollut verstas liiterin päädyssä. Sen isolla vananaikaisella höyläpenkillä olen pönttöjä rakennellut. Verstaalle olen katsonut paikan myös uuden kesäkodin piharakennuksessa, mutta vanha höyläpenkki ei sinne mahdu. Jotain korvaavaa keinoa on keksittävä, sillä työkaluja olen jo muuttanut. Nekin ovat vuosikymmenien ikäisiä, vasara, hohtimet, höylä, pora, talttoja, sahoja, kirveitä ja muuta puusepälle tarpeellista. 

Aion siis rakentaa uusia linnunpönttöjä uuden kesäkodin puihin ja rannalle Pitäisiköhän muuttokuormaan ottaa sellaisiakin tavaroita kuin leveitä laudanpätkiä ja kirvespölkky. Sahapukkia ei oikein kehtaa, se vie mahdottomasti tilaa. Liiterin täysi pino klapeja pitää myös jättää. Sydän itkee, sillä ne ovat itse kaatamiani puita, itse paikalle kiskomiani, sahaamiani, pilkkomiani ja pinoamiani. Vuosikausiksi niitä olisi riittänyt saunan lämmitykseen.

Nyt kaikki on aloitettava alusta.

 

Huumorintajuttomat

Pikkutyttö vähän kompuroi kesäkotini portaissa ja satutti kätensä. Itku siinä pääsi. Minä kun satuin tulemaan perässä, nappasin tytön syliin, istuin portaalle ja aloin puhaltaa pipiä pois.

Kohta itku vaimeni, mutta suoritukseni ei riittänyt vakuuttamaan porukan skeptikkoa, joka ihme virne naamallaan lausui:

-  Dessukin on sitten näköjään ruvennut antamaan huuhaa-hoitoja.

Minua kommentti hieman ärsytti, mikä varmaan näkyi naamasta. Porukassa syntyi keskustelua, sain puolustajia. Mutta skeptikko jatkoi epäilyjään.  - Mikä tuossa Dessun puhalluksessa sitten oli vaikuttava ainesosa. Korkeintaan vanha viina siinä tuoksahti.

Ärsyynnyin lisää mutta naurahtelin silti, että heh heh. Ei taatusti tuoksahtanut vanha viina.

Skeptikko alkoi tajuta tunnelman kiristymisen ja alkoi lieventää. - Kai te nyt satiiria tajuatte?

Nuoruutta ja notkeutta

Tätä pitäisi nyt ruveta kokeilemaan. Toisaalta olen aika epäilevä, toisaalta hieman innostunut.

Ainakin sain asiantuntevaa opastusta kesällä. Käytössäni oli vähän niin kuin personal trainer ellei peräti coach. Kaikilla sellainen kuulemma on - se on nykyaikaa.

Sen myönnän, että tarvetta on. Notkeudessa on ongelmaa ihan oikeasti.

Mutta tilanne on korjattavissa helposti, näin minulle kerrottiin. Tai jos ei nyt ihan helposti, niin sisulla ja sinnikkyydellä kuitenkin. Sitähän minulla on.

Ongelman ydin on siinä, että en liiku tarpeeksi vaan istun aina. Tai jos en ihan aina, niin sitten makaan. Näin minulle väitettiin, mutta se on kyllä pahaa puhetta ja panettelua. Minähän kävelen kaupungilla kaiken aika - paitsi sateella ja liukkaalla. Aika paljon kuitenkin. Ja kesäisin uin. Siihen tosin ilkimysmäinen valmentaja huomautti, että minun uimiseni on suurelta osalta makaamista. Ensin kyllä uin järvenselälle, mutta siellä ryhdyn kellumaan pitkiksi ajoiksi. Kelluminen on makaamista.

Aluksi minut pistettiin pyörittämään hula-vannetta. Kesäkodin tallinvintillä on ollut sellainen vuosikymmeniä. Homma ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan. Vanne ei pysynyt kohdallaan vaan putosi maahan koko ajan. Jotain häikkää tekniikassa? Valokuvia ja videoita siitä otettiin suuret määrät, jotta voisin kotona tutkia tekniikkani virheitä. En kehtaa valokuvaa tähän pistää näytille - ehkä sitten kun taito on hallinnassa.

Istumista pitäisi ohjelmallisesti vähentää niin että nousen nojatuolista, pidän tauon lukemisesta ja teen hetken jumppaliikkeitä ja venytyksiä ja taivutuksia tuon tuostakin. Kello pitäisi pistää pirisemään varttitunnin välein, jotta ei unohdu. Ympärillä olevat huonekalut ja esineet kelpaavat apuvälineiksi. Liikeradat vaikeutuvat sitä mukaa kuin jänteet ja lihakset venyvät. Jouluun mennessä pystyn jo kesken lukemisen ihan huomaamatta heittämään sarjan  notkeita liikkeitä.

Uutta oppimassa

Henkilökohtaisen sanavaraston laajentaminen on aina tarpeen, totta kai. Kun kirjoittaa paljon, on syytä kehittää ilmaisukykyään. Eikä se puheessakaan pahitteeksi ole.

Niinpä minäkin pistin projektin käyntiin. Vuosien mittaan kavereiden kanssa käydyissä kapakkapöydän kehityskeskusteluissa olen tullut tuskallisen tietoiseksi semantiikan alaan kuuluvan kielikykyni puutteista. On sanastollisia osa-alueita, joissa en pärjää ollenkaan. Kielenkäytön ammattilaiselle se on noloa.

Tilanteen korjaamiseksi olen vappua edeltävänä viikonloppuna käynyt läpi kuvassa näkyvät alan oppiteokset. Heikosti hallitsemani sanastollinen aihepiiri tulee näissä teoksissa asiantuntevasti esitellyksi.

Yhtä aihepiiriä kuitenkin edelleen vierastan. Se on erotiikan ja seksin sanaston runsas käyttö kirouksina ja herjauksina. Keskeinen osa oppikirjojen tarjonnasta on juuri sitä.

En vieläkään pääse yli siitä, miksi kieli valitsee seksuaalisuuden ja lemmiskelyn sanaston käytettäväksi juuri sillä tavalla, että se näyttäytyy rumana ja halveksittavana, usein suorastaan inhottavana. Jokin tässä tuntuu kääntyneen totaaliseksi väärin ymmärrykseksi.

Jopa eroottisesti umpiankeaksi näyttäytyvä uskonto osaa kohdittain upean erotiikan. Lukekaapa Raamatusta luku nimeltä Korkea veisu. Ei ole pitkä luku mutta sitäkin kauniimpi ja verevämpi! Tai miten kauniisti ilmaisi Waltari Sinuhessa moneen kertaan: "... meni ja iloitsi naisen kanssa."  Miten ihmeessä suomalainen rehevä kielenkäyttö tekee aiheen kokonaan likaiseksi ja iljettäväksi?

Tätä osaa laajentuneesta sanavarastostani en ota käyttöön. Muilta osin ehkä tai kyllä.

Ajankohta on tietoisesti valittu, sillä vappu on sopivin mahdollinen hetki kokeilla käytännössä taitonsa edistymistä.

Kun siis tänään vappuaattona lähden taas vanha vappuviuhka kädessä hillumaan Helsingin yöhön, aikomukseni on suruttomasti esitellä monipuolistunutta sanastollista kompetenssiani niin tutuille kuin tuntemattomille seuralaisille. On jännittävä nähdä, kuinka tulevat hämmästymään!

Toivotan lukijoillekin iloista vappumeininkiä!

Hyödytöntä hommaa

Nuorena kuulin vanhempieni toteavan tekemisistäni, että niistä ei ole mitään hyötyä. Varmaan niin olikin. Mitäpä hyötyä siitä oli, jos nuori riskinnäköinen mies makaa kesän sohvalla selällään ja lukee kirjoja aamusta iltaan. Korkeintaan nousee kääntämään levysoittimen levyn. Nousi kyllä syömäänkin, mutta siihen piti saada käsky.

Hyödyllistä sen sijaan oli, kun perheen ja muutaman naapurin voimin pakattiin Folkkarit täyteen ämpäreitä ja saaveja ja ajettiin jonnekin Petäjäveden tai Multian suuriiin metsiin ja soille keräämään marjoja. Metsään oli mentävä, siinä ei ollut nokan koputtamista. Ämpäreiden täyttymisestä kehkeytyi kamppailu kunniasta ja maineesta. Isä paahtoi silmittömällä vimmalla astiansa ensimmäisenä täyteen.

Minä en paahtanut. Motivaatiotani heikensi erityisesti havainto, että marjoja kerättiin aina liikaa. Kellarissa muutaman vuoden viettäneitä vanhoja marjapurkkeja kaadettiin aina homehtuneina tunkiolle, jotta saatiin tyhjiä astioita uusien keräyskamppailujen tuotoksille.

Ainevalintaani ihmeteltiin, kun aloin opiskella yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä. Onko siitä mitään hyötyä, epäiltiin. Saisiko siitä töitä, maksettaisiinko palkkaa? Hyödyllisinä pidettiin aivan muita aineita. Äiti olisi toivonut pojastaan pappia tai upseeria. Toive ei toteutunut, tuli kirkosta eronnut sivari.

Hyvin äiti kätki pettymyksensä. Ehkä se tuli siitä, että sain kunnon työpaikan ja menestyksekkään elämänuran. Ihan hyvää palkkaakin maksettiin. En koskaan edes hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin. Otin kutsun vastaan ja siinä pysyin eläkeikään asti. Ihan "oikeita" töitä näytin äidinkin mielestä tekevän, vaikka pääaine oli sellainen epäilyttävä. Siitäkin huolimatta, että huomattava osa ammattiosaamisesta on myöhemminkin hankittu kirja kädessä sohvanpohjalla makoillen.

Mutta se on sitten kokonaan eri asia, onko tuollainen taiteen tuntemus hyödyllistä hommaa muun kuin oman henkilökohtaisen toimeentulon kannalta. Tiedän muutamankin henkilön, joilla on tästä epäileviä näkemyksiä.

Keino pysyä onnellisena

Katsottiin Lars von Trierin elokuva Nymfomaani (2013). Se on aika epämukavaa katsottavaa, kuten dogma-lajityyppi aina. Epämukava on kuitenkin eri asia kuin huono.

Kyllä se meissä jälkeenpäin keskustelua herätti. Elokuvan pääteemasta ei kuitenkaan sanottu mitään. Nopeasti ohi vilahtanut sivuseikka kiinnosti sitäkin enemmän.

Elokuvan mukaan ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään. 1) Ne jotka aloittavat työt helpoimmasta ja säästävät vaikeimmat myöhemmäksi. 2) Ne jotka aloittavat vaikeimmasta ja etenevät kohti helpompaa.

Elokuvan päähenkilö Seligman, (´onnellinen´ - Stellan Skarsgård) antoi esimerkin. Kumman käden kynnet leikkaat ensin? Oikeakätinen aloittaa vasemman käden kynsistä. On kepeämpi aloittaa helpommasta ja säästää vaikeampi käsi myöhemmäksi. Sellainen ihminen on onnellisempi (ryhmä 1)

Kyllä, näin minäkin teen. Näin me kaikki teemme, yksimielisyys vallitsi. Kerroimme useita esimerkkejä. Hankalat hommat voi jättää viimeiseksi. Ne tulevat sitten kun tulevat, jos tulevat. Elämä pysyy kevyenä kuin perhosella kesäpäivä.

Luomisen tuskaa

Kun kirjoittaa runoa, alussa kangertelee pahasti mutta vähitellen notkistuu, toivottavasti. Nyt olen vasta ideaa etsimässä. Ei tämä ihan vapaaehtoista luomisen intoa ole. Tämä on tilaustyö.

Entisen työpaikkani pitkäaikainen vahtimestari jää eläkkeelle, ja hänelle järjestetään läksiäisjuhla. Yhtenä ohjelmanumerona olisi laulu, jonka sanat käsittelevät hänen persoonaansa ja työnsä sattumuksia leikkimielisessä sävyssä. Sävelmän pitäisi olla kaikille tuttu, jotta kuoroesitys onnistuisi vähäisellä harjoittelulla.

Olenhan minä näitä ennenkin tehnyt. Aina ne kääntyvät minun tehtäväkseni, milloin mitenkin onnistuen. Hankalinta on päättää, mikä olisi sopiva tuttu laulu, jolle alan vääntää uusia sanoja, travestiaa. Helposti ajautuu kaikkein tutuimpaan ja turvallisimpaan, kuten Rosvo-Roopeen tai Siniseen ja valkoiseen tai Kalliolle kukkulaan. Kun minä itse jäin eläkkeelle, sävelmä oli Rentun ruusu.

50-lukulaisen modernismin suurena ihailijana valitsisin tietysti mieluummin vapaan mitan, mutta nyt tarvitaan  sidottu mitta ja loppusoinnut, joissa vanha laulu ohjaa tiukasti menoa. Professori Unto Kupiaisen Runousopista aikanaan omaksumani näkemyksen mukaan hyväksi loppusoinnuksi ei kelpaa mikä tahansa helskyttely. Kunnon loppusointupari pitäisi muodostaa eri sanaluokista / sijamuodoista / moduksista / tempuksista.

Luomisen tuskan virikkeeksi löysin arkistostani todellisen taitajan ohjeen. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) ohjaa loppusoinnuttelua tekstissään Sekaheittoloppusoinnuttelua. Sanomalehti, jossa tämä julkaistiin, on epäilemättä hänen vakiofooruminsa Uusi Suomi, mutta julkaisuajankohdasta en löydä tietoa. Jotain suuntaa antavaa viitettä voi kyllä saada tekstin sisällön muutamasta yksityiskohdasta. (Nykylukijalle jää kyllä myös epäselviä kohtia: Mossadek?)

Runon tekniselle osalle olisi siis onnistumisen edellytyksiä, kunhan nyt ensin löytyisivät lähtökohdat: mikä laulu? mitkä hupaisat sattumukset vuosien varrelta?). Onneksi on vielä puolitoista kuukautta luomiskautta käytettävissä.

Hassu hattu päähän

Olin juhlissa. En kuitenkaan onneksi niissä juhlissa, jonka kättelyjonosta lähetettiin tuntikausia suoraa televisiolähetystä.

Sen verran arvokkaat nämäkin juhlat olivat, että piti pukeutua kravattiin ja prässihousuihin. Sellainen tuntuu nykyisin vaivalloiselta. Siksi livahdin pois heti kun luonteva tilaisuus tuli. En kuitenkaan niin aikaisin, että olisin joutunut kohtaamaan sitä pelottavaa sakkia, jota nykyisin parveilee joka itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla marssille lähdössä.

Kotona katsoin tallennusta niistä kättelyjonojuhlista. Se on aina yhtä viihdyttävä ohjelma. Kyllä näki, että sielläkin moni kärsi tukalasta pukeutumisesta.

Pikkuisen näyttää kuitenkin juhlan luonne muuttuvan kerta kerralta ylipönäkästä rennompaan suuntaan. Ei vielä  karnevaalimeiningiksi, mutta hitaasti hivuttamalla siihen suuntaan. Näyttäisi, että erityisesti luovien alojen nuorilla miesvierailla on rohkeutta epäsovinnaisiin ulkonäköratkaisuihin. Se on yllättävän pienestä kiinni.

Edellisenä viikonloppunakin olin juhlissa. Tilaisuuden luonne oli minulle vieras, joten kysyin (eräältä blogin lukijoille hyvin tutulta naishenkilöltä) pukeutumisohjetta. Sain ohjeen, että kiillota kenkäsi, pese paitasi ja kampaa naamasi.

Näin tein, ja hyvä tuli. Ei tarvittu naamiaisasua, vaikka olin vähän pelännyt. Olisi minulla siihenkin ollut valmius, sillä olen säilyttänyt naamiaisia varten muutamia varusteita. Villinlännen hattu, hapsuliivi, tekoviikset, leveä vyö ja revolverikotelo ja pyssy. Sillä varustuksella olen vuosikymmenien mittaan muutamat naamiaiset selvittänyt.

Jotenkin käy kateeksi naisten pukeutuminen juhlaan. Siinä on variaation mahdollisuuksia ja jopa leikkisälle kokeilulle sijaa. Miesten normipukeutumiselle ei ole vaihtoehtoja. Ei tarvita kuin hassu hattu päähän, ja kaikki on pilalla.

Kuva:  Jack Lemmon elokuvassa Poikamiesboksi  (The Apartment, ohja. Billy Wilder 1960)

In medias res

Otsikossa oleva kirjoittamisen tyyliopillinen termi tuli tutuksi jo oppikoulun alaluokilla. Äidinkielen lehtori Erkki V. paukutti sen päähän, ja siellä se on pysynyt. Ainekirjoituksen aloituksesta piti jättää pois kaikki kiertelyt ja kaartelut ja korulauseet. Mene suoraan asiaan! In medias res!

Nykyisin tuo taito tuntuu olevan hallinnassa monellakin taholla. Minulla on tuoretta havaintomateriaalia.

Itselläni se on vaikeaa. Nytkin joudun antamaan taustaa havainnolle. Havainnot liittyvät blogini lukijoihin. Seuraan lukijatilastoja ja liikenteen lähteitä. Äskettäin listaan ilmestyi tuttujen lähteiden sekaan jotain uutta ja outoa. Heti kiinnostuin ja katsoin, mistä uusien lukijoiden virta on peräisin.

Klikkaus johti minut sivustolle nimeltä Flirtticlubi. Ihan outo paikka. Pitihän sinne mennä katsomaan, mistä on kyse.

No jopas! Aloitussivulla oli vähäpukeisia naisia. Ovatko vähäpukeiset nuoret naiset löytäneet blogini? Hieman epätodennäköinen joukko. Rekisteröityä piti, jotta pääsi aloitussivua pidemmälle. Rekisteröintikysymyksiä ei kuitenkaan voinut pitää kovin turhantarkkoina. Riitti etunimi, hiusten väri, pituus, syntymävuosi, maakunta. Annoin melko oikeat tiedot, syntymävuotta vähän kaunistelin. Olisi sinne voinut valokuvankin laittaa, mutta sen jätin pois.

Siellä oli edelleen vähäpukeisia naisia, mutta mitään linkkiä blogiini ei osunut silmään. Luovuin etsimisestä.

Seuraavana aamuna odotti yllätys. Töölöntorin blogin sähköpostiin oli tullut parisataa kirjettä. Kaikki vähäpukeisilta naisilta, jokaiselta kirje ja kuva. Jokainen halusi tutustua herraan nimeltä Roope 1951. Tai en minä kaikkea jaksanut lukea, mutta siltä näytti.

Nyt kirjeitä on jo toista tuhatta ja virta jatkuu. Ohessa näyte, kasvot photoshoppaisin varmuuden vuoksi piiloon, ettei tule tietosuojaongelmia. Tämä on aivan tolkutonta. Yhteenkään kirjeeseen en ole vastannut enkä vastaa.

Blogiini tulee edelleen lukijoita siitä osoitteesta. Teen siksi tässä selväksi, että en etsi seuraa. Etsin syytä, millainen linkki sieltä on blogiini. Esiintyykö ehkä joku herrashenkilö Töölöntorin blogin kirjoittajana? Osaisiko / haluaisiko uusista vieraista vastata?

Entä miten se In medias res tähän liittyy?

Saamani kirjeet toteuttavat harvinaisen osaavasti suoraan asiaan -ohjetta. Kirjeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Heti ensi rivillä kirjoittajat onnistuvat ilmaisemaan asiansa fokuksen. Käy yksiselitteisen havainnollisesti ilmi, millaisiin toimenpiteisiin kirjoittaja aikoo kanssani ryhtyä heti kun paikalle saavun. Ei kiertelyä, kaartelua tai korulauseita.

Kyllä lehtori Vasamakin osaisi arvostaa näin hyvin hallinnassa olevaa kirjoitustekniikkaa.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Syksy on tuonut mukanaan suotuisat sisäilykelit, käyttääkseni filosofi S. Albert Kivisen osuvaa sanontaa. Olen ottanut tyytyväisenä käyttöön tämän mahdollisuuden.

Ikkunasta katson ulos torille. Ei siellä paljon ihmisiä ole. Kaupassa sentään pitää käydä mutta muulla ei ole väliä.

Näen naishenkilön juoksevan bussipysäkkiä kohti kauppakassi kädessään. Onkohan juokseminen tarpeellista? Kohta tulisi uusi bussi ja pysäkillä on katos ja katoksessa penkki. Itse edustan näkemystä, että ihmisen ei pitäisi juosta julkisesti muiden nähden 21 täytettyään. Siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.

Mutta kaikelle on vastavoima. Sen nimi on neiti B. Kuten joka vuosi tähän aikaan, olen painostuksen kohteena. Tai ehkä lobbaus poliittisesti korrektimpi termi, sellainen ajatuspajassa suunniteltu. Entinen sihteerini yllyttää minua mukaan kurssille, jonka hän itse pitää. Siellä opeteltaisiin itsepuolustustaitoja. Hän itse on mestaritasoa itämaisissa taistelulajeissa. 

Koskaan en ole suostunut enkä suostu nytkään. Sieluni silmin näen, millaisin ottein neiti B. minua kohtelisi jos opettajan auktoriteetilla saisi kiinni tarttua. 

Toisaalta tuntuisi houkuttelevalta osata itse muutama temppu siltä varalta, jos joskus joku hörhö käy kimppuun. Nopea lonkkataklaus ja niskaveivi, ja siinähän ryökäle lentäisi. 

Mutta ei, ei sittenkään. Tällainen on vierasta minulle. Sitä ehdotusta vielä harkitsen, että minulle hankittaisiin "kävelyvekotin". Sille on kyllä nimikin, mutta olen unohtanut. Sillä kävellään polkimilla ihan normaalin näköisesti ja käsillä pidetään kiinni heiluvista kahvoista. Se voisi olla hyvä, olen käynyt esittelyssä. Samalla voisi vaikka katsoa elokuvaa.

Ja onhan tietysti uinti. Se on ainoa urheilulaji, jonka osaamisesta minulla on virallinen todistus. Suoritin lapsena uimamaisterin tutkinnon. Koko kesän lähes joka yö uin Längelmävedessä. Pitkät kellumistuokiot kaukana järvenselällä yön pimeydessä ovat suurta nautintoa. Uimahalleja sen sijaan olen vieroksunut. Mutta ehkä niihin tottuisi jos oikein yrittäisi.

Ei tietoa

Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist

an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.

Perinteitä noudattaen

Blogin pitkäaikaisille lukijoille ei ole yllätys, että aion taas poistua Töölöntorin kotikunnailta kesän ajaksi. Näin olen aina tehnyt. Perinteitä en riko nytkään.

Oikeastaan minun olisi jo pitänyt poistua, sillä sää on kaiketi ollut kelvollinen. Näin olen ikkunasta ulos katsellessani havainnut. Mutta kun on ollut muuta puuhaa, siistiä sisätyötä.

Nyt muu puuha on valmistunut. Ikkunasta ulos katsoessani havaitsin, että sää on edelleen kelvollinen. Siispä poistun paikkakunnalta. Jos käy niin kuin aikomus on, en palaa ennen kuin syksyllä, vähän ennen kuin lumi peittää Töölöntorin ja Längelmävesi jäätyy.

Sinne uppoudun toiseen kuplaani pohjoiselle Pirkanmaalle. Lepotuoli aurinkoisina päivinä aamupäiväksi vaahteran varjoon, iltapäiväksi terijoensalavan varjoon. Pilvisinä päivinä laiturille. Sateisina päivinä tupaan. Kirja käteen. Illalla (tai paremminkin yöllä) sauna ja uinti. Vieraita tulee ja menee. Taidenäyttelyitä, kesätapahtumia, teatteria, kyläjuhlia. Kävelyä rantatiellä, seisoskelua puron ylittävällä sillalla, soutelua, tallustelua ja tuumailua, pientä hyötypuuhailua, kuten liiteritöitä, ruohonleikkuuta, kukkapenkin ja yrttimaan hoitoa. Nippu dvd-elokuvia mukana siltä varalta, että yöt ovat liian kylmiä ulkona oleiluun: Bergmania, Felliniä, Hitchcockia...

Tämän kesän erikoisuus on maalata vanha satavuotias mökki. Siihen tarvitaan punamultaa. Keitän sen itse vanhassa muuripadassa. Olen saman tehnyt jo kaksi kertaa ennenkin, suunnilleen 20 vuoden välein. Hyvä tuli. Nyt taas. Liitteenä resepti.

Lupasivat televisiossa hyvää hyttyskesää, suorastaan erinomaista. Ei huono ollut viime kesäkään, kuten kuvasta näkyy, mutta nyt on siis tulossa vielä parempi. Toinen mukava eläinystävä on sisilisko. Niitä on vanhassa kivimuurissa vaikka kuinka paljon. Lukeminen lepotuolissa vaahteran alla kivimuurin vieressä häiriintyy usein sisiliskojen touhuja tarkkaillessa.

Ruisrääkkää ei viime kesänä pellosta kuulunut. Toivottavasti nyt on palannut. Räkättirastaita kuului ja näkyi. Kettu juoksee usein pihan poikki, jäniksiä samoin. Kurkia asuu lähirannalla, joutsenia toisella. Kyykäärmeitä eksyy pihanurmikolle aina silloin tällöin, ei joka kesä. Paikalliset kertoivat, että karhu oli nähty lähiseudun riistakamerassa. Linnunpönttöjä minulla on kolmisenkymmentä, monenlaista kokoa. Kirjosieppo pesii melkein joka kesä saunan tuuletusluukkuun. Kaloja näkee laiturilta kirkkaassa vedessä, pikkusinttejä mutta myös haukia. Lepakoita lentelee suurin joukoin, vesilepakot järven pintaa hipoen ja pohjanlepakot taivaalla. Niillä on pesiä mökin ja saunan ullakoilla. Olen ripustanut puuhun myös ohjeiden mukaisesti rakennetun lepakkopöntön. Sielläkin on asukkaita.

Olen kaikki nämä vuodet pistänyt julmasti blogin kesäksi kiinni. Nyt en ole enää ihan yhtä varma. Viime kesänä tuli hetkiä, jolloin olin vähän aikeissa kirjoittaa jotain kesälläkin. En kuitenkaan tehnyt niin. Katsotaan nyt, rikonko perinteen. Varsinkin toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" (linkki vieressä oikealla) saattaa olla käyttökelpoinen kokeilufoorumi.

Äskettäinen kirjoitukseni facebookista herätti muutamassa lukijassa innostuksen pyytää päästä Dessun kaveriksi. Nyt on kuitenkin niin, että Dessun faceebook ei ole käytössä. Perustin sen aikoinaan toiveikkaana, mutta kävi niin, että kavereita ei ilmaantunut kuin kuusi. Kavereiden laatu oli kyllä tasokas mutta määrä niin vähäinen, että intoni katosi. Ehkä joskus uusi yritys, mutta ei nyt. Siksi en ole hyväksynyt uusia kaveritarjokkaita. Tulkoon siis tässä kerrotuksi heille, että asiassa ei ole mitään henkilökohtaista torjuntaa. Oma yksityinen facebook-sivuni on eri asia. Se toimii, mutta siellä kaverit ovat oikeita tuttaviani. Pääsevät sinne kurkistamaan myös muut, jos tietävät nimeni.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja toivotan hyvää kesää. Koettakaahan pärjäillä.

Liika viisas

Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).

Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."

Haisevaa harhaa?

- Olet ollut ryyppäämässä, ilmoitti alakerran insinööri, kun kohtasimme hississä.

Ihmettelin, mistä moinen epäily.

- Haiset vanhalle viinalle, hän julisti.

Tiedänhän minä, että insinöörinaapurini osaa olla suorasukainen. Hän ei varsinaisesti ole tunnettu hienotunteisuudesta eikä poliittisesta korrektiudesta

Nyt kuitenkin kävi niin, että hän erehtyi. Minä en ole ollut ryyppäämässä. Minä olen elänyt terveellisesti. Niin terveellisesti, että olen syönyt päivittäin huomattavan paljon valkosipulia.

Olen levittänyt valkosipulisohjoa leivän päälle korvaamaan rasvoja. Se on kuulkaa hyvää!

En ruvennut kuitenkaan selittämään tätä insinöörille. Hän ei uskoisi kuitenkaan, hän on skeptikko, joka ei usko mitään. Ei varsinkaan mitään luonnonmukaisia pehmojuttuja, kuten luonnontuotteiden terveellisyyttä. Hän uskoo ydinvoimaan. Luulen, että hän kannattaa myös Trumpia, mutta siitä en ole varma. Olen vältellyt poliittisia aiheita hänen kanssaan. Tulisi vain riitaa.

Tässä kohdassa kirjoitusta minussa herää epävarmuus, onko se valkosipuli varmasti terveellistä. Olen saanut sellaisen käsityksen, mutta terveysalan lähdekritiikki ei ole vahvoja osaamisalueitani. Käykö niin, että blogia lukeva lääketieteen osaaja huomaa minun sortuneen uskomushoitoihin? Niitä olen kyllä kohdannut entisessä elämässäni mutta olen mielestäni onnistunut välttämään hurahtamisen.

Yhdessä kohdassa insinööri oli kyllä oikeassa. Kyllä se vanhalle viinalle haisee. Sille ei kai voi mitään.

Olen parin viikon päästä menossa arvokkaaseen tilaisuuteen joululounaalle. Nyt olisi syytä selvittää, kuinka pitkään vanha viina haisee. Riittääkö, että lopetan valkosipulin pari päivää ennen vai pitäisikö katkolle mennä nyt heti. Insinöörin erehdys ei saisi toistua.

Menestystä etsimässä

Mikähän olisi "innovaation" vastakohta? Sivistyssanakirjasta en löydä kelvollista sanaa.

Etsin siis sanaa, joka ilmaisisi palaamista vanhaan ja turvalliseen, pois kaikista uudistuksista. Sanaa joka ilmaisisi trendikkyyden puutteen.

Ajatus nousi mieleen, kun Lumia-puhelimeni osoittaa huolestuttavia hajoamisen merkkejä. Taitaa olla suomalaisten innovaatioiden viimeisen mohikaanin aikakausi päättymässä. Minulla ei ole koskaan ollut muita kuin Nokian matkapuhelimia.

Jos Lumialleni käy niin kuin nyt näyttää, seuraava puhelimeni on jotain muuta kuin Nokia tai sen myöhempi jälkeläinen. Jokin kotimainen puhelininnovaatio on olemassa, mutta en ole perehtynyt asiaan enkä tiedä, onko se kelvollinen. Oletan, että on aika poistua kotimaisuuden suosimisesta. Tilalle taitaa tulla kaukoitää. Japani? Etelä-Korea?

Mitä tekee nykyisin Nokia, tuo kaikkien aikojen innovaatiotehdas? Se tekee verkkolaitteita. Mitähän ne sellaiset ovat? Minulla ei tietääkseni ole yhtään verkkolaitetta. Tuskin hankinkaan. Onko verkkolaite innovaatio? Onko verkkolaite muka kelvollinen tuote firmalle, joka hukkaisi menestystuotteensa?

Killinkosken tehdasmuseossa Etelä-Pohjanmaalla pääsin palaamaan Nokian juurille. Sieltä kuva.

Juuri tuota tarkoitan innovaation  vastakohdalla. Olisikohan tuossa vekottimessa alkuidea uudelle maailmanmenestykselle? 

Jotain on nyt tehtävä, kun minä yhtenä viimeisistä luotettavista kotimaisen matkapuhelimen käyttäjistä olen pettämässä ikuiseksi luulemani uskollisuusvalan.

Savua ilman tulta

Puhuttiin tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa istuttiin.

Outoa siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.

Savuttomatkin siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko, jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.

Tupakkakellarissa minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean. Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.

Kävi taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.

Minä olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita. Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin, että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Varttuneessa iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja konjakin seuraksi.

Sitten oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös erityisen juhlallisia savukkeita.

Minä erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.

Tupakkakellarin nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat kahjot.

Jotain outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi. Paremmaksi.

Me varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita, jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen merkki.

Ja naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.

Valittamisen aihetta

Valittamisen aihetta aina löytyy, kun hetkeksi kahvipöytään istutaan. Se on aidointa suomalaisuutta.

Virtanen oli kiukkuinen postille. Hän oli ollut Lapissa ja lähettänyt postikortteja, niin kuin vanhanaikaiseen kohteliaaseen tapaan kuuluu. Ei mitään sähköposteja tai instagrammeja.

Mutta posti ei hoitanut osuuttaan tässä perinnepuuhassa. Virtanen oli ehtinyt Lapista kotiin Helsinkiin ennen postikortteja. Meni kohtelias ele pilalle. Syy on postin, joka on "tehostanut" toimintaansa. Osoitteet Virtanen kyllä vakuutti kirjoittaneensa selvällä käsialalla.

Minäkin siinä innostuin julmistelemaan postille. Kerroin tilanneeni pienen erikoisakun Hollannista. Kesti kaksi viikkoa ennen kuin paketti saapui. Siinä ajassahan olisin itse ehtinyt sen hakea. Vaikka laivalla ja junalla matkustaen, ei olisi tarvinnut lentää.

Posti on löytänyt uusia tehtäviä vähenevän kirjepostin tilalle. Näppärät ja reippaat postinkantajat leikkaavat nurmikot ja lapioivat lumet. Posti hoitaa syrjäseutulaisten kauppa- ja apteekkiasiat. Posti hoitaa vanhusten lääke- ja ruokahuollon sekä siivouksen.

Tulevaisuudessa postin toiminnan ennakoidaan laajenevan yhä uusille aloille. Arvailimme, että ennen pitkää posti tehostaa toimintaansa vielä nykyisestäkin ja hoitaa kirjeenkannon ohessa mm. parturi-kampaamotyöt sekä manikyyrin, akupunktion ja hieronnan sekä fysioterapian, taksi- ja sairaankuljetukset, autojen korjauksen ja katsastuksen, siviilivihkimiset ja kastajaiset, maalaus- ja rakennustyöt, viljely- ja puutarhatyöt, perunkirjoitukset, avioerot ja testamentit, vähäisemmät lääketieteelliset toimenpiteet, kuten verenpaineet, rokotukset ja umpisuolet. Ja eutanasiat, lisäsi lopuksi Virtanen, jonka pitää aina saada viimeinen sana.

Toivottavasti myös kirjeenkantoon kehitetään nykyistä tehokkaampia menetelmiä.