Pahanteossa

Kävin perjantaina ostamassa kaksitoista tölkkiä siideriä. Oli tulossa vieraita. Kannoin lastin kaupan keltaisessa muovipussissa kotiin, mutta koska oli kiire muille asioille, en noussut viidenteen kerrokseen vaan kävin työntämässä pussin katutason sivukäytävän kellarikomerooni.

Ei, tämä ei ole vielä sitä otsikon lupaamaa pahantekoa. Olen täysi-ikäinen, ellen peräti yli-ikäinen, joten voin luvallisesti ostaa alkoholipitoisia juomia. Vieraani ovat myös täysi-ikäisiä, joten en tarjoilussakaan riko säädöksiä. Tietysti jostakin raittiusnäkökulmasta tällaista hankintaa voi pitää pahan elämän merkkinä, mutta en minä nyt sitäkään tarkoita. Pahanteko tuli vasta myöhemmin illalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Helsingin piispa Irja Askola on Marko Junkkarin haastateltavana. Se on tärkeä haastattelu. Arvostukseni tätä piispaa kohtaan kasvaa edelleen. Jos kirkon valtavirta olisi tämän piispan ajatusten mukainen, voisi käydä niinkin, että liittyisin kirkkoon takaisin. Kun vuonna 1973 erosin, tällaisia piispoja tai pappeja ei ollut. Oli aivan toisenlaisia. Siksi juuri erosin.

Pilapiirtäjä Kari osui ytimeen. Hän kuvasi papin kypäräpäiseksi kokoomuslaiseksi, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä arkipäivän oikeudenmukaisuudesta. Kunhan nipotti joutavanpäiväisistä asioista ja eli herraskaisesti.

Piispa Askola puhuu mm. seitsemästä kuolemansynnistä. Tuntuu, että piispa on oivaltanut jotakin aivan olennaista. Hän puhuu kollektiivisesta synnistä, joka juuri nyt vie Suomea aivan väärään suuntaan. "Asenteet kovenevat, pelko lisääntyy, pelko eristää ihmisiä entisestään."

Eivät entiset kirkonmiehet tällaisia nähneet. Eivätkä kaikki vieläkään. Kun minä kävin rippikoulua, pappi vastasi pilapiirtäjän kuvaa enemmän kuin hyvin. Synnit olivat opetuksen ydin. Saimme kuulla, että tanssi on syntiä, sillä jos poika tanssiessa on liian lähellä tyttöä, pojan vartalossa tapahtuu eräitä inhottavia refleksejä, jotka johtavat syntisiin ajatuksiin. Siksi on parempi pysytellä piirileikeissä, sellaisissa kuin "Hans-vili-vili-hans-lai lai".

Rippikoulutunnin jälkeen pappi kertoi vielä lähtevänsä varuskuntaan puhumaan sotapojille. Täyttyi siis myös se Karin kuvan kypäräosa. Ja istui hän kaupunginvaltuustossakin. Kyllä, juuri se puolue. Kansan pitäminen synnintunnossa oli keskeistä.

Piispa Askolan pohdiskelussa seitsemän kuolemansyntiä saavat oivaltavia sisältöjä. Kysymys ei ole mistä tahansa pikku filungeista vaan kaikkein pahimmista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Tunnenko itsessäni tällaisia pahanteon ilmentymiä?

Kolme ensimmäistä on vaikea myöntää, mutta loppua kohden on kyllä myönnettävä tutun tuntuisiksi, varsinkin nelonen, kuutonen ja seitsemäs. Itseään on kyllä jäävi arvioimaan.

Mitä syntiä siellä kellarikomeron siideripussille sitten tapahtuikaan?

Menin iltahämärissä hakemaan pussin viedäkseni sen ylös viidenteen kerrokseen. Jotenkin hutiloin, pussi kolahti oven karmiin, ja siitä alkoi sihinä. Ohutkuorinen siideripurkki meni rikki ja äärettömän pienestä reiästä alkoi suihkuta nestettä. Pussi alkoi vuotaa nestettä lattialle.

Ja minä säikähdin, että ei saa tulla lammikkoa käytävälle minun kellarikomeroni kohdalle. Äkkiä siirsin vuotavan muovipussin naapurin komeron oven eteen.

Kun tänään kävin katsomassa synnintekopaikkaa, siinä naapurin komeron oven edessä betonilattialla on iso kuivunut lätäkkö. Jos siihen astuu, kenkä tarttuu tahmeaan laikkuun.

Mitä helvettiä se naapuri on tässä lätrännyt? Viinaksillako se on sotkenut lattian?

En kuitenkaan löydä suuressa tekopyhyydessäni kuolemansyntien listasta nimeä tällaiselle. Taitaa olla vähäisempi.

"Luutalla lakaisen lattioita"

Helsingin Sanomat on jostain syystä ottanut asiakseen esitellä trendejä. Eikä pelkästään esitellä. Vähän maistuu tuputtamiselta.

Lauantaina kerrottiin japanilaisesta "järjestelyn mestarista" Marie Kondosta ja hänen kirjastaan "KonMari  -  siivouksen elämänmullistava taika". Se on kuulemma julkaistu jo 40 maassa, myös Suomessa. Jatko-osa on tulossa, ja hurmos on päällä.

Touhun idean kerrotaan olevan siinä, että kirja neuvoo, miten asunto pidetään järjestyksessä takanurkkaa myöten. Jokaiselle tavaralle on oma lokeronsa, vaatteet on viikattu ja paperit pinossa ja kaikki turha heitetty pois.

Näin menetellen luvataan, että myös siivoojan päässä alkavat virrata raikkaat tuulet ja elämä muuttuu kaikin tavoin auvoiseksi. Tätä japanilaista siivousaatetta noudattamalla elämän laatu ikään kuin nousee korkeammalle tasolle.

Ja sunnuntain HS jatkaa. Nelihenkinen perhe Kannelmäestä on kutsunut Martta-liitosta siivousasiantuntijan tarkastamaan kotinsa, ja hyvältä näytti. Kaikki oli prikulleen järjestyksessä. Isäntä kertoo tykänneensä siivouksesta jo lapsena, ja niinpä tämä tilastotieteilijä suositteleekin, että ihanteellisinta olisi siivota joka päivä.

Herra hyvästi varjelkoon, ettei tällainen trendi tunkeutuisi minun huusholliini.

Minulla on yksi asia hyvässä järjestyksessä, ei mikään muu. Työhuoneeni ja muidenkin huoneiden kirjahyllyt ovat luokituksen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Vähän pölyisiä ehkä, mutta se on sivuseikka.

Tarpeettomia tavaroita ei ole heitetty pois. Vaatteet eivät ole viikatuissa pinkoissa. Joka päivä ei siivota.

Ja näin on hyvä.

Kuvassa on maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuin siivooja, Herakles. Hän joutui tekemään urotöitä, ja hankalan vaatimuslistan numero 6 urotyö oli siivota Augeiaan talli. Se olikin pahasti siivottomassa kunnossa. Ei minun työhuoneeni ole läheskään yhtä sotkuinen. Pikkuisen kepulikonstin avulla Herakles hoiti homman.

Pistää mietteliääksi. Onkohan tämmöinen trendi suomalaiseen mentaliteettiin sopiva? Japanilaista alkuperää. Ei edes suomalaisen mytologian urotekolistaan mitään siivousta vaadittu. Pohjolan emäntä vaati kyllä tyttärestään Ilmariselta urotöitä, mutta minkäänlaista siivousta ei sille listalle mahtunut.

Ettei tarvitsisi kehua

Hesarin sivulta löytyi tänä aamuna tuttu kuva menneiltä ajoilta. Iso kuva, mustavalkoinen. Henkilöstä ei voinut erehtyä. Tätä kuvaa olen katsellut ennenkin, mutta siitä on kauan.

Brigitte Bardot. Tukka pörrössä, huulet mutrulla, paljastava paita.

Tämä kuva ja muutamia muitakin minulla oli joskus noin 14 - 16-vuotiaana piilossa kirjoituspöydän laatikossa papereiden alla. En ripustanut niitä seinälle. Ajattelin, että äiti ei ehkä pidä. Muutamassa kuvassa paita oli vielä enemmän avoin.

Hesarin tekstissä BB nousee esiin kirjailija Georges Simenonin ajatusten kautta. Siinä saankin lukea jotain aivan uutta ja yllättävää. Simenon ilmoitti (v. 1968), että hän ei missään nimessä suostu kirjoittamaan artikkelia BB:stä eikä muutenkaan halua olla missään tekemisissä tämän kanssa.  "En pidä Birgitte Bardotista näyttelijänä, enkä edes naisena. Jos olisimme viimeiset ihmiset maailmassa, ihmiskunta loppuisi siihen."

Mitä ihmettä? Minä olen aina pitänyt Simenonin kirjoista ja siksi pitänyt häntä arvossa. Miten hän tällaista on mennyt puhumaan? Hänhän tunnetusti oli naissankari, valloitustensa määrällä rehvastelevakin. Jos hän suhtautui näin nurjamielisesti minun murrosikäisen maailmani ylivoimaiseen ykköseen, niin nyt pitää ehkä arvioida ennen niin lumoava Maigret-sarja kriittisemmin.

Pimeä tyyppi. Kirjoitti jopa etunimenkin väärin. Minun ajatukseni BB:stä olivat silloin täsmälleen päinvastaiset. Joka kohdassa. "...ja Jumala loi naisen" (ohj. R. Vadim 1956) oli ollut tyrmäävä kokemus. Sen myötä alkoi ymmärtää ihan uusia ulottuvuuksia itsestään ja tulevaisuudesta.

Saattaa tietysti olla jotain merkitystä sillä, että Simenon oli kaikesta päätellen tavannut BB:n. Minä olin vain nähnyt kuvia. Ehkä tämä on lieventävä asianhaara.

Mutta oli tämä Simenonin näkemys silti harmillinen yllätys. Vähän samanlainen kuin silloin, kun on suositellut kirjaa tuttavalle varmana siitä, että kohta keskustelemme innostuneina mahtavasta lukukokemuksesta. Ja sitten käykin niin, että kaveri ei ole jaksanut lukea edes puoliväliin.

Tai elokuva. Teatteri, Taidenäyttely. Viini. Ravintola. Lomakohde. Onhan näitä, joista itse joskus innostuu ja suosittelee. Ei ehkä pitäisi. Ei myöskään kuunnella toisten suosituksia, ettei joudu kiusaantuneena kehumaan.

Saattoi iälläkin olla merkitystä. Kun nyt katsoin oikein ajatuksen kanssa BB:n kuvaa, huomaan ehkä sittenkin hitusen verran tajuavani Simenonin ajatusta.

Äijä pukeutuu lämpimästi

Tämä kirjoitus sai virikkeen sunnuntain (10. tammikuuta 2016) Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Siinä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoitti lasten pukeutumisesta lämpimästi, ei äijien.

Se äijä olen minä itse. Pukeutumisessani on viime päivinä ollut ongelmia. En osannut varautua, että Helsingissä pakkanen voi laskea kahdenkymmenen asteen huonommalle puolelle.

Edessä oli lähtö pienen porukan mukana saunaretkelle Raaseporin suunnalle. Siellä on entisen työnantajani omistama rantahuvila.

Kun kaivoin riittävän kauan vaatekaappeja, löytyi pipo ja villalapaset. Reikä peukalonhangassa oli esteettinen haitta, ei merkittävä lämmön kannalta. Villasukat olin jo aiemmin ottanut kotikäyttöön. Löytyi ikivanha pitkähihainen mainospaita, kovin kireäksi käynyt. Pitkälahkeisia alushousuja ei löytynyt vaikka kuinka etsin. Pelastukseksi löysin vanhat fleecehousut, jotka olivat sen verran kireät, että mahtuivat farkkujen alle.

Retki oli pelastettu. Talvikengät ja hupullinen toppatakki löytyivät helposti. Samoin kaulaliina.

Hesarin jutussa toimittaja pohtii keinoja, joilla vanhemmat voivat perustella lapselle tai nuorelle, miksi on pakko pukeutua kunnolla pakkasella. Lääketieteelliset syyt pelottelevat aivojen jäätymisellä, virallistyyppiset syyt uhkailevat heitteille jätetyn lapsen huostaanotolla, sosiaaliset syyt tarkoittavat naapurien mietteitä kun näkevät, kulttuuriset syyt vaativat pukeutumaan maassa maan tavalla, suvunperintösyyt  pistävät muistamaan, miten ukille kävi sodassa, uskonnolliset syyt julistavat, että turhamaisuus on syntiä.

Kaikki nuo pätevät pieneltä osalta minuun. Olen kyllä aika kuumaverinen, en ole palelevaa sorttia. Hansikkaita en ole tottunut käyttämään ollenkaan, sillä sormia ei palele. Pipo pistää tukan rumasti littuun. Ja mikä tärkeintä, en lähde pitkäksi ajaksi ulos pakkasella. Eikä pahoja pakkasia juuri ole osunut kohdalle moneen vuoteen.

Nyt osui, mutta lähtemään pääsin ja tunsin olevani hyvin varustautunut. Perillä odotti lämmin huvila, eikä tarkoitus ollut ulkoilla. Syötiin, juotiin ja saunottiin. Ulkoilu jäi jäähdyttelyyn laituriterassilla löylytauoilla. Lamput vain valaisivat hyytävän kylmää yötä ja merenrantaa.

Paitsi että mukaan oli taas kerran sattunut häirikkö. 

Blogini pitkäaikaiset lukijat taitavat jo aavistaa. Häirikön nimi on neiti B., entinen sihteerini.

Neiti B. osoitti sormellaan laiturin päästä noin 40 metrin päässä olevaa isoa sileää kiveä ja sanoi:  "Mennäänpäs tuosta mokoman veden yli niin että heilahtaa." Sitten hän laskeutui tikkaita pitkin veteen ja lähti uimaan kohti kiveä. Kohta hän nousi kivelle ja vilkutteli sieltä, että tulkaapas nyt perässä.

Kukaan ei tullut perässä. Kohta sihteeri lähti paluumatkalle. Laiturilla hän ilmaisi pettymyksensä meihin muihin.

Miten joku voi olla niin ylivoimainen joka asiassa. Minä kokeilin, miltä vesi tuntuu. Polveen asti upotin toisen jalan. Sekunti riitti. Onneksi saunan lämmössä jalka vielä tointui kävelykelpoiseksi.

Ilman vaurioita selviydyin seuraavana päivänä kotiin. Karaistuneena kiersin täysissä talvivarusteissa Lux Helsinki -valokierroksen. Nyt saisi kyllä näiden koettelemusten jälkeen talvi jo vähitellen kääntyä kevääksi.

Aamujen ankeus

Kun aamulla herätessä postiluukusta ei olekaan tipahtanut eteisen matolle sanomalehteä, tulee pettynyt olo. Näin käy siitäkin huolimatta, että on osannut varautua. Tuntuu kuin aamu olisi pilalla.

Huomenna on taas sellainen paha aamu (kirjoitan tätä loppiaispäivän iltana - tai yönä - miten sen nyt kukin hahmottaa). Huomasin asian siitä, kun tämän aamun sanomalehdessä oli kahden päivän televisio-ohjelmat. Osaan siis varautua aamun pettymykseen, mutta ei se aamulla kuitenkaan hyvältä tunnu.

Niin addiktoitunut olen sanomalehden lukemiseen aamuteen kanssa.

Takavuosina yritin varautua ongelmaan ostamalla edellisenä iltana kaksi iltapäivälehteä korvaamaan tilatut Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin. Se tuntui kuitenkin heppoiselta korvikkeelta. Lopetin sen enkä ole iltapäivälehtiin sen koommin koskenut.

Kokeilin myös Hesarin korvikkeeksi tarjoamaa nettilehteä, mutta aika heppoinen on sekin. Tosin täytyy kyllä suoraan sanoa, että huonoon suuntaan on menossa Hesarin paperiversiokin. On siellä paljon kunnollista aineistoakin, mutta yhä enemmän myös joutavanpäiväistä. Jollain kummallisella voimalla Hbl on säilyttänyt tasonsa ja on menossa Hesarin ohi erityisesti kulttuuritoimituksensa ja kolumniensa voimalla.

Suon toki mielelläni lehtien toimittajille kristillisen perinteen mukaiset vapaapäivänsä, vaikka visusti tiedän, että harva siinä kristillisyyttä huomaa. Taitavat sitä paitsi olla viimeiset kerrat, kun tällaisia vapaapäiviä kenellekään sallitaan. Muutamat puolueet näyttävät myyvän jopa kristilliset juhlansa, jos sillä keinolla saadaan lisää rahaa massiin. Loppiaisen ja helatorstain jälkeen vuoroon tulevat joulu ja pääsiäinen. Kyllä kai nekin voidaan siirtää viikonloppuun? Vaatii kyllä pientä tiivistystä: kiirasperjantai, pitkälauantai, heräsi toisena päivänä kuolleista....

Olen ratkaissut lehdettömien aamujeni häiriön luovalla tavalla. Toin kesäasuntoni aitan ullakolta isot niput vanhoja aikakauslehtiä Helsinkiin. En osta enää iltapäivälehtiä vaan luen aamun teepöydässä vanhaa journalismia. Nyt vuorossa ovat olleet Suomen Kuvalehdet vuodelta 1978.

Laaja kirjoitus siitä, asettuuko Kekkonen presidenttiehdokkaaksi vielä 1984. Syvälle käyvä Mika Waltarin 70-vuotishaastattelu. Kuvareportaasi uudesta juoksijatähdestä, Martti Vainiosta. Nuoren ulkoministeri Paavo Väyrysen syvähaastattelu. Teräväkynäisen toimittajan ilkeily erään puolueen puheenjohtajan kiimasta päästä hallitukseen, "Pentinkulman patriarkan" Väinö Linnan haastattelu.

Iso nippu vuotta 1978 vielä jäljellä. Runebergin päivä ja laskiainen eivät muistaakseni ole sanomalehdettömiä, joten pääsiäisenä jatkuu. Ja vuosi 1939 on vielä kokonaan aloittamatta.

Laatukirjoituksia, täytyy myöntää. Tällaista tasoa ei löydy enää mistään uudesta.

Positiivinen asenne

Minua on usein moitittu hapannaamaksi. Ilme kuulemma on niin vihainen, että ihmiset pelkäävät, varsinkin lapset. En hymyile, en naura, korkeintaan virnistelen pilkallisesti heitellessäni ilkeyksiä.

On aika tehdä parannus. Uusi vuosi tuokoon positiivisen elämänasenteen!

Olen jo kuusi päivää ajatellut pelkkää hyvää kolmesta hallituspuolueestamme ja varsinkin niiden puheenjohtajista. Lupsakkaa väkeä! 

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen television kaupallisten kanavien ohjelmatarjontaan. Parhaat ohjelmat ovat Nakudeitit ja Aatami etsii Eevaa. Kyllä niitä kelpaa katsella!

Olen jo kuusi päivää ollut aivan innoissani kaupungin uudesta arkkitehtuurista, varsinkin Töölönlahden alueella. Hieno homma!

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen Helsingin Sanomien kulttuurisivuihin. Varsinkin siihen sunnuntainumeron viisisivuiseen bikinivartalo-juttuun. Minä aion kokeilla samaa. Pian alkaa taas beach-aika. Hesarin ohjeilla pääsen timmiin kuntoon.

Tarkkaavainen lukija varmasti huomaa edellisen kappaleen huutomerkit. Niihinhän olen aikaisemmin suhtautunut nurjamielisesti. Tästä eteenpäin lupaan sirotella niitä tekstiini useammin. Vielä kun löytäisin, mistä niitä hymiöitä ja irviöitä saa siroteltavaksi.

Hymyn ja naurun kanssa on vaikeampaa.

Annoin kerran vuosia sitten vinkin sihteerilleni neiti B:lle, että minut saa iloiseksi kutittamalla jalkapohjista tai kainaloista. Hän kokeilikin sitä ja se tepsi. Sihteerin huomattavan pitkät kynnet kyllä hillitsivät iloa, kun hän iski sormensa kylkiluihin. Nauru oli hieman teeskentelevää.

Kirjallisuudessa olen aikeissa ottaa lukulistalleni Paulo Coelhon, Jari Sarasvuon ja Norman Vincent Pealen teoksia. Valitut Palat kuuluu myös listalle.

Yhdessä kohdassa pääsin jo pitkälle uudessa myönteisyysprojektissani. Sain vihjeen, että tänään on syytä katsoa televisiosta jääkiekkoa. Heti innostuin. Aiemmin en ole juurikaan hyvää sanaa urheilusta sanonut.

Siellä pelasivat Suomi ja Venäjä. Kiekkoa lyötiin ränniin. Käynnistettiin vastahyökkäyksiä. Vietiin kiekkoa omalta alueelta pois. Veskari oli hyvin hereillä. Päätöserässä kiekkoja meni reppuun, kun ylivoima ei tepsinyt ja tuli takaiskuja. Pula-aho lunasti lupaukset. Tasoitus niitattiin valotaululle pienestä kulmasta.

Hauskaa oli katsoa, jännitystä riitti. Presidenttikin oli paikalla. Jenni-rouvan koltusta ei kukaan sanonut mitään. Torille en kuitenkaan lähtenyt ottelun päätyttyä, sillä ulkona on pirun kylmä. Niin pitkälle ei uusi positiivinen asenteeni ole vielä yltänyt. (Tori tarkoittaa tässä Kauppatoria, ei Töölöntoria).

Loppukevennys.

Vaikka nyt on kylmää, lupaan, että kohta lämpenee. Vappuun ei ole enää neljääkään kuukautta eikä juhannukseen kuin vähän yli viisi. Lähellä ovat. Silloin pääsemme taas nauttimaan kuvassa näkyvästä säätilasta. Malttakaamme vielä hetki ja elämä muuttuu ihanaksi.

Oikeat ja väärät tähdet

Ne ovat tiukkoja paikkoja, kun kaikki muut selvästikin tuntevat puheenaiheen, mutta minä en ole siitä kuullutkaan. Ja puhe on sellaisesta aiheesta, jossa olen yrittänyt esittää asiantuntijaa. Siinä voi menettää maineensa.

Kuvitelkaapa vaikka matemaatikkoa, joka ei kahvipöytäkeskustelussa muista, mikä hemmetti se hypotenuusa olikaan. Tai äidinkielen opettajaa, joka on unohtanut, mitkä himputit ne tempukset olivatkaan. Tai säveltäjää, jonka muistista on kadonnut, mikä kumma kiemura siinä nuottiviivaston alussa on.

Ei minulle ihan näin pahasti käynyt mutta melkein. Olen aina yrittänyt esittää jonkinlaista elokuvataiteen tuntijaa. Ja sitten joskus 1990-luvulla minulle kävi niin, että istuin seurueessa, joka sujuvasti keskusteli jostakin elokuvahahmosta nimeltä Darth Vader.  Minulla ei raksuttanut, kenestä puhutaan.

Jotenkin onnistuin kiemurtelemaan nolosta tilanteesta. Menin ja otin selvää.

Tämä vaikea paikka tuli mieleen, kun uusi Tähtien sota -elokuva taas on ilmestynyt. Minun täytyy tunnustaa, että en ole nähnyt sarjasta yhtään osaa.

Suuressa ennakkoluuloisuudessani jätin aikoinaan ykkösosan väliin, ei vain juolahtanut mieleen mennä sellaista katsomaan, kun kunnollisiakin elokuvia oli runsaasti tarjolla. Scifi ei tuntunut kelvolliselta lajilta, paitsi jos tekijänä oli laatuohjaaja, kuten Truffaut tai Jarva.

Kun ykkösosa jäi katsomatta, myöhemmät osat jäivät myös, vaikka niistä oli kasvanut iso ilmiö. Jossain kolmannen osan paikkeilla ymmärsin, että tämä kuuluisi yleissivistykseen, mutta kyytiin ei oikein enää taida päästä tuntematta aiempia. Sisältöjen kronologiassakin oli jotain epäselvää.

James Bondit olen sentään nähnyt mutta Tähtien sotia en. Samalla tavalla huippukaupallisiksi tuotteiksi luokittelen molemmat. Kaupallisuus näyttää nykyisin olevan entistäkin vahvempi kriteeri elokuvaesittelyille mediassa. Elokuva on nykyisin melkein aina teollisuutta, harvoin taidetta. Ne eivät ole enää kulttuuria vaan kulutustavaraa.

Elokuva ei koskaan ole ollut Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen vahvaa aluetta (ei sen puoleen kirjallisuuskaan - enää). Jo aikoinaan 1950 - 60-luvulla Paula "Pimpula" Talaskivi ruhjoi monta maailmanmittaiseksi klassikoksi noussutta elokuvaa. Helena Yläsen ja Mikael Fräntin esittelyihin tuli analyyttisempää otetta, mutta nyt taas näyttää huonolta. Elokuvien pääarvostelija juoksee Cannesin ja muiden festivaalien supertähtihaastatteluissa kyselemässä joutavia. Uutuuselokuvien keskeisin näkökulma on elokuvan kaupallinen potentiaali ja mahdollisuus menestyä Hollywoodin Oscar-humussa. Näistä HS julkaisee laajoja kirjoituksia isoin kuvin.  Laatuelokuvista kirjoitetaan useimmiten enää sähkeen mittaisia mainintoja.

Helsingin Sanomien omituisen elokuvalinjauksen huipentuma on televisiossa esitettävien elokuvien arvostelu. Ilja Rautsi -niminen henkilö antaa jokaiselle elokuvalle tähtiä asteikolla 1 - 5. Tehtävä on tärkeä, sillä televisio tavoittaa suuret yleisöt. Varinkin Yle-Teema esittää usein laatuelokuvia.

Miksi valtakunnan ykköslehti pitää näin vaikutusvaltaisella paikalla henkilöä, jonka elokuvamaku edustaa lähinnä yläasteikäisen kollin näkemystä. Huippuohjaajien mestariteokset jäävät keskitason pisteisiin mutta heti jos elokuvan aiheena ovat zombiet tai avaruusörkit, pisteitä tulee maksimimäärä.

Lisäksi linjassa on outoja painotuksia. Tuore esimerkki: Perjantai-illan Woody Allen -elokuva To Rome with Love sai yhden tähden. Ei se Allenin parhaita ohjauksia ole, mutta jos rinnalle laitetaan edellisen iltapäivän kotimainen "Ei se mitään, sanoi Eemeli", joka sai kaksi tähteä, niin ei voi muuta kuin ihmetellä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ajatuksenjuoksua.

Kuvassa ei ole Darth Vader vaan Eemeli, keskellä.

Mukaan autiolle saarelle 2

Aamun Helsingin Sanomat tarjosi pienen yllättävän yksityiskohdan, joka vei minut mennessään pienelle tutkimusretkelle omaan kirjahyllyyni. Ei Hesari kovin usein sellaiseen kykene.

Henkilöhaastattelussa oli 70 vuotta täyttävä entinen eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja. Ohimennen hän antaa kolme vihjettä, mitkä kirjat kannattaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Teema on siis sama kuin minulla eilisessä blogikirjoituksessani, elokuva on vain vaihtunut kirjallisuudeksi.

Kertakaikkisen hyviä vinkkejä. Kolmosena on Ulla-Lena Lundbergin Jää, kakkosena Albert Camus´n Putoaminen. Se minun yllätykseni on ykkösenä: Rabindranath Tagoren Puutarha.

Näin Lehtimaja perustelee valintansa: 

"Nämä upeat rakkausrunot sain aikanaan tyttöystävältä joululahjaksi, kun olin 1967 turvaamassa rauhaa Kyproksella, Afroditen saarella. Voimaannuttavia muistoja kerran koetusta nuoruudesta." 

Fiksua väkeä nämä juristit. Heistä taitaa olla vallalla vähän turhan yksi-ilmeinen mielikuva. Kemppisen toki tiedämme, kuuluisiko Lehtimaja myös mielikuvan rikkojien joukkoon?

Pitihän minun kaivaa Tagoren Puutarhuri esiin, kun se kirjahyllyssäni on. Ja olenhan minäkin ollut nuori vuonna 1967 ja saanut kirjoja tyttöystäviltä, ja antanut tietysti myös. Puutarhurin olen kuitenkin ostanut itse. Jos en ihan väärin muista, ostin sen Pentti Holapan divarista Kampintorin laidalta joskus kauan sitten.

Tagore (1861 - 1941) oli intialainen runoilija, filosofi ja muusikko. Kieli oli bengali. Hän oli yksi varhaisimmista nobelisteista (1913). Puutarhurin luin heti kun sen ostin, muuta en muista lukeneeni. Wikipedia ilmoittaa, että Puutarhuri on suomennettu 1967, mutta se on väärä tieto, sillä minun kirjani on painettu jo 1924. Suomentaja on itse Eino Leino. Bengalia Leino ei tainnut osata, sillä hän suomensi kirjan englanninkielisestä käännöksestä. Lehtimajan käyttämä nimitys "runo" on epätarkka, sillä Leino käyttää määritelmää "suorasanainen runoelma".

106-sivuinen kirja on nyt minulla vasta puolivälissä, sillä tällaista tekstiä ei voi lukea nopeasti.

Hidastavana tekijänä oli myös vanhan kirjan nimiösivun merkinnät. Ne pistivät ajatukset liikkeelle. Millaisia vaiheita tällä kirjalla onkaan ollut ennen kuin se on Holapan divarista päätynyt minun kirjahyllyyni. 

Kirjassani on nimiösivun yläkulmassa käsin kirjoitettu "Kaleville 1 / 4 1942  Sanni". Onkohan siinä joku tyttöystävä antanut rakkausrunokirjan lahjaksi poikaystävälle? Alempana löytyy leima "Sairalan alkoholistihuoltola Mikkeli ja erilaisia numeromerkintöjä, jotka vaikuttavat kirjaston merkinnöiltä. Miten kirja on "Kalevilta" alkoholistihuoltolaan päätynyt? Vaisto kertoo, että jotain ongelmaa on ollut.

Onkohan ollut vielä muita välivaiheita, ennen kuin kirja on siirtynyt Holapan divariin ja minulle. Jotenkin mutkan kautta tuli mieleen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Nekin siirtyivät mieheltä miehelle sodassa. Välillä oli isojakin ongelmia, kuten kuolemista. Välillä pienempiä häiriöitä, kuten häviämisiä korttipelissä.

Minun kirjani vaiheet? Mikrohistoriaa.

"Ehkä entinen parempi"

Päivän HS tarjosi huomionarvoisen kolumnin. Sen kirjoittaja oli Anna-Stina Nykänen, kuten usein ennenkin.

Kolumnin otsikko on "Älä ikinä sano nykyään". Tarkasteltavana oli vastakohtapari ennen ja nykyisin. Oliko se tai tämä asia ennen huonommin? Onko oikeasti nykyisin paremmin? Tämä aihe minullakin oli tutkailtavana edellisessä kirjoituksessani (löytyy tämän kirjoituksen alapuolelta). Siinä tuli yksityiskohdan avulla todistetuksi, että kyllä tasan tarkkaan on niin, että ennen oli paremmin.

Monta havainnollista yksityiskohtaa kolumnissa mainittiin. Oliko media siis oikeasti ennen laadukas ja nykyisin viihteellistynyt ja sensaatiohakuinen? Entä Hymy-lehden valtavat painosmäärät? Muistattehan Donnerin rannalla? Minä ainakin muistan. Tai tunkeeko porno vasta nykyisin joka paikkaan, kun on netti? Entä ruotsalaisten ja tanskalaisten pornolehtien tulva 60-luvulla? Ainakaan me pienen keskisuomalaisen kaupungin 15-vuotiaat koulupojat emme mitenkään voineet välttyä siltä. Menimmekö siis pilalle?

Ja monta muuta kyseenalaistavaa esimerkkiä. Onko todellakin niin, että nykyisin kaikki kamalampaa kuin ennen. Kysymys lienee ikuinen ja vastaus aina epämääräinen. Johan sitä mietittiin antiikin aikoinakin.

Ei ongelma Suomessakaan uusi ole. Mieleen nousi vanha kunnon Kaarle Akseli Gottlund (tai ehkä mieluummin Carl Axel?). Kelpo Kaarle oli kirjailija ja yliopiston suomen kielen lehtori ja vähää vaille professorikin. Tunnetuksi hän tuli erityisesti innostuksestaan savolaismurteisiin, joita hän touhusi kirjakielen pohjaksi. Toinen mainetta lisännyt erikoisuus oli hänen rohkea kielenkäyttönsä. Keräämissään kansanrunoissa hän ei sensuroinut "tuhmiakaan" kohtia - ja kirjoitti itse myöhemmin lisää runoja samassa tyylilajissa.

Näytteeksi Gottlundin runo samasta aiheesta kuin Nykäsen kolumni. Runoilijan näkemys on kuitenkin päinvastainen. Runosta näemme, että kaikki maailman asiat olivat kääntyneet huonolle tolalle jo vuonna 1846.

Paluu menneisyyteen?

Jostain luin, että vinyyliäänilevyjen kysyntä on lisääntymässä.. Onhan siitä ollut epämääräistä puhetta jo siitä asti, kun cd-levyt valloittivat markkinat. Tarkkakorvaiset väittävät, että vinyyli toistaa äänen luonnollisemmin. Minä en eroa kuule, mutta tunnelma on kyllä parempi, kun saa pitää kunnon LP-levyä ja koteloa kädessään. Vielä huonommalta tuntuu, jos ei saa pitää kädessään yhtään mitään, jos musiikki virtaa jostain olemattomasta "pilvestä".

Tai sitten käsituntuma on vain nostalgiaa. Minun nuoruudessani ei ollut muuta kuin vinyylilevyjä ja avokelanauhureita. Levyt ovat edelleen olohuoneeni hyllyssä. Niitä on aika paljon, Beatlesia ja muita aikakauden mestareita. Paljon on myös kotimaisen Love Records -firman tuotteita. Niistä tuli juuri äsken Yle-Teemalta kiinnostava ohjelma, kun aiheena oli Love-levyjen yksi perustajajäsen, Atte Blom.

Jos siis vinyyli palaa, minä pääsen kukoistamaan. En suostunut heittämään levyjäni pois, vaikka sain pilkkaa osakseni modernin ajan miehiltä, jotka ihmettelivät, miksi pidän vielä tuollaisia hyllyssäni. On minulla soitinkin. Nyt kuulemma tehtaat taas valmistavat soittimia vinyylin kuunteluun. On myös erikoistuneita levykauppoja, ainakin Viiskulmassa ja Kalliossa.

Tänään tuli huonojakin uutisia, mutta ei niistä niin väliä. Hesarin Torsti tietää -palstalla kysyttiin C-kasettien, VHS-kasettien ja avokelanauhojen säilyvyydestä kylmässä tilassa. Minulla on kaikkia niitä tallessa kesäkotini aitan vintillä. Eivät Torstin mukaan säily hyvinä.

Tätä en isommin sure. Tärkeintä on, että LP-levyt ovat olleet aina sisällä lämpimässä.

On minulla tallella avokelanauhurikin, toiselta nimeltään magnetofoni. Se sijaitsee kaupunkikotini ullakolla, kylmässä tilassa. Sellaisia ei taida enää kenelläkään olla käytössä. Kävin valokuvaamassa sen. Kannen alla oli nauha jäänyt paikalleen. Arvioin, että se on seisonut siinä  noin 35 vuotta. Jos nyt yhtään muistan, magnetofonini käyttö loppui suunnilleen 1980. Magnetofonin paluusta yleiseen käyttöön ei ole toiveita, siitä olen varma, sillä sen oli käyttö aika hankalaa. Mutta äärimmäisen merkittävä sukupolvikokemus se oli.

Kuin kaksi marjaa

Työpaikan kuppilassa ei pelkästään juoruiltu. Siellä myös puhuttiin pötyä.

Sain kuulla, että kreikkalaistaustainen vahtimestarimme on ottanut virkavapaata. Sijainen on aivan Bratt Pittin näköinen. Tämän havainnon oli tehnyt ex-sihteerini neiti B.

Heti heräsi epäily. Neiti B:hen ei voi luottaa, sillä hän ei ymmärrä miesten päälle mitään. Hän on aikoinaan sanonut minullekin, että olen aika komea mies - - . Siihen kohtaan asti se kuulosti ihan fiksulta, mutta sitten hän lisäsi pienen rajauksen:  " - - ainakin nenästä ylöspäin". Sitä rajausta olen potenut vuosikaudet.

Pois lähtiessäni näin uuden vahtimestarin. Harmikseni minun täytyy myöntää, että neiti B:n vertauskohta ei ollut aivan väärä. Yhdennäköisyyttä oli. Ainakin nenästä ylöspäin.

Onhan näitä yhdennäköisyyksiä. Helsingin Sanomien Nyt-liite esittelee niinä joka numerossaan. Joskus osuu ihan kohdalleen, joskus en tunnista tyyppejä, erityisesti kun esille työnnetään nuoria rokkitähtiä. Kaikkien aikojen osuvimpana pidän sitä, kun yhdennäköiseksi pariksi laitettiin Claes Andersson ja Unabomber.

Kuppilassa löytyi vielä toinenkin yhdennäköisyys. Neiti B. kysyi veikeän näköisesti läsnäolijoilta, kenen filmitähden näköinen tämä meidän eläkeläis-Dessumme heidän mielestään on.

Se sytytti. Minä filmitähden näköinen? Tauno Palo ja Cary Grant voidaan suosiolla sulkea pois. Sitten tuli epäily. Tähtääköhän neiti taas johonkin samanlaiseen kuin siinä nenästä ylöspäin  -juttuun. Hän osaa olla itse ilkimys.

Miten olisi Sean Connery? Harmaa parta kyllä, mutta ei kalju. Kukaan ei keksinyt. Pitkä hiljaisuus.

Tulihan se sieltä, pitkän odottelun jälkeen. Tietysti neiti B:n suusta: 

Tippavaaran vanha isäntä.

Siitäs sain!

Aina välillä iskee nolotus omista ennakkoluuloisuuteen lukkiutuneista asenteista. Huonoksi omaksitunnoksi sitä voisi myös nimittää, mutta sana on aika uskonnollisesti virittynyt. En kärsi synnintunnosta, en kaipaa tähän pelastusoppia. Tietääkö joku sekulaarista synonyymia omalletunnolle?

Tällä keralla sielunkolkutuksen syy on kaikenkarvaisen kaupallisuuden vieroksuminen. Blogin vakilukijat ovat sen kyllä havainneet. Ilkeilen ja pilkkaan kaikkea mikä haiskahtaa markkinamiesten puuhalta ja nuorkauppakamarinulikoiden ketkuilulta. Sellaista maailmamme on täynnä. Pilalle menneestä ei ole pulaa: rockmusiikki, huippu-urheilu, kaupunkien ja kirkonkylien maisemat, politiikka, tv-ohjelmat, turismi ja ties mitkä.

Ja sitten yhtäkkiä minä sattumalta autoa ajaessani ja radiokanavia selaillessani löydän laadukkaan ohjelman - ja yllätyksekseni huomaan sen tulevan kaupalliselta kanavalta.

Olen pitänyt kaupallisia radiokanavia kunnianhimottoman lähetysvirran foorumina, jossa ei tehdä muuta kuin laskelmoitua sisältöä mainostajille. Jos kuulen kaupallisesta radiosta puhetta, se on kelvotonta meuhkaamista ja tasotonta kielenkäyttöä.

Aikanaan 80-luvulla ensimmäinen kaupallinen radiokanava, Radio City, oli kyllä laadukas ja yritteliäs juttu. Lepakkoluolan väellä olikin kulttuuritaustaa. Mutta pikkuhiljaa sekin meni pilalle kaupallisuuden paineissa.

Autoradiosta kuulemani puheohjelman nimi oli "Hiljaiset". Se kertoi yksinäisyydestä hyvin pysäyttävällä tavalla. Sitä on tehty pitkä sarja, joka löytyy nettiradiosta.  Aion kuunnella kaikki osat. Tämän päivän (maanantai 11.05.15) Helsingin Sanomissa toimittaja Sampsa Oinaala kirjoittaa kolumnin samasta aiheesta. Olen saanut tästä toimittajasta myönteisen käsityksen muutenkin. Hänellä näyttäisi olevan maailmanmenosta viisas visio.

Kolumnista luen lisäksi ilahduttavan tiedon, että Ylen poistama musiikkiohjelma "Pop eilen - toissapäivänä" (toimittajana Heikki ´Hector´ Harma) aloittaa kesäkuussa radio Novalla. Se on kaupallinen kanava, ja Hector on ensimmäinen, joka tekee siellä toimitetun musiikkiohjelman. Se murtaa kanavan lähetysvirran.

Tässä kohdassa siis iski se huono omatunto. Siitäs sain!

(Kuvassa minun ja Pulttibois-ohjelman yhteinen näkemys kaupallisesta radiosta: Aake Kalliala & Pirkka-Pekka Petelius, MTV3)

Kadonnutta aikaa häätämässä

Nuori mies kysyi minulta, olenko laulumiehiä. Vastasin, että minun lauluääneni on sitä tasoa joka syntyy kun risteytetään varis ja M. A. Numminen.

Ilmeestä näin, että hän ei oikein ymmärtänyt. Ilmeni, että hän ei tiennyt, kenestä Nummisesta puhun. Variksen hän tiesi.

Helsingin Sanomat kirjoitti äskettäin suomalaisesta "yhtenäiskulttuurista". Se on lehden mukaan kuolemaisillaan. Viimeisetkin rippeet ovat katoamassa, kun jopa Ajankohtainen kakkonen on päätetty lopettaa. Viimeisiä rippeitä ovat television itsenäisyydenpäivän vastaanotto ja Vesku Loirin laulu. Kirkkokaan ei enää kosketa koko kansaa niin kuin joskus, puolueista nyt puhumattakaan. Kaukana on aika, jolloin koko kansa luki Tuntemattoman sotilaan. Yhtenä päivänä vuodessa sen voi sentään vielä katsoa elokuvana televisiosta.

Kyllä tuossa perää on. Vielä minun nuoruudessani oli yhtenäiskulttuuri vahvoilla. Joka ikinen suomalainen koki Kekkosen aikaan kaikille yhteisiä elämyksiä Yleisradion välityksellä. Kaikki kuuntelivat tai katsoivat Tarvajärveä, Jatkoaikaa, Spedeä, Listaa, missikisoja, hiihtokilpailuja. Kaikki tunsivat jopa sellaiset kevyen musiikin säikäyttävät ilmiöt kuin Irwin ja M. A. Numminen. Kansakunnan yhteistä turvallisuudentunnetta koettelivat sellaiset nimet kuin Tulilahti, Bodom, Novosibirsk.

Nyt sitten kohtaan nuoren aikuisen miehen, joka ei ole koskaan törmännyt nimeen M. A. Numminen. Se on todiste yhtenäiskulttuurin katoamisesta. En ryhtynyt sen kummemmin selittämään. Miten Nummisen nyt lyhyesti selittäisi. Annoin olla, rinnastukseni ei osunut. Kansallisaarre on unohtumassa.

Toisaalta enhän minäkään tunne tämän nuoren miehen oman aikakauden musiikkia. Vaikka tunsin hyvin 60-luvun rockmusiikin, kiinnostukseni hiipui ja loppui kokonaan viimeistään 80-luvun lopulla. Viimeisiksi kansakuntaa kokoaviksi viihteeksi mainittiin lehdessä sellaisia tv-ohjelmia kuin Putous, Vain elämää, Voice of Finland ja Kingi. Ovatpa päässeet minulta menemään ohi. Yhden jakson Putousta tulin katsoneeksi, kun lehdestä luin, että siinä on tuttu näyttelijä. Yhteen kertaan jäi.

Mikä on se "suomalainen yhtenäiskulttuuri", jota eräät poliittiset suuntaukset tavoittelevat torjumalla vierasta vaikutusta? Minä en tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta sen suuntauksen edustajien kanssa. Paljon enemmän yhteenkuuluvuutta tunnen niiden kanssa, joita kiihkomielet häätämässä pois. Kansakunta tarvitsisi uutta virtaa, uudenlaisia vaikutteita, uudenlaisia Nummisia nuutuneeseen olemiseensa.

Siivoamisen viisaus

Elämä ei ole pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista. Se on myös tiskausta ja siivousta.

Tein suursiivouksen. Ei ollut nytkään mukavaa. Ajatus moiseen ryhtymisestä ei tietenkään ollut omani. Sen antoi tuttavapariskunta, joka on tulossa yökylään. Puhelimessa asiasta sovittaessa minua hienovaraisesti muistutettiin siivoamisen tärkeydestä, sillä pariskunnan miespuolinen jäsen kärsii pölyallergiasta. Muistiin oli jäänyt, että edellisellä vierailulla oli ilmennyt pölyhaittoja.

Mikähän siinä on, että tiskaus- ja siivoustouhu ei minulle maita. Kädet kastuvat ja selkä rasittuu. Olen jostakin päässyt käsitykseen, että samasta vaivasta kärsii moni muukin. Oliko se peräti niin, että se on miehille tyypillinen vamma? Ja minä kun pyrin johdonmukaisesti olemaan epätyypillinen mies, pikkuisen feministiseen suuntaan ajatteleva. Mutta on siivoaminen hankala asia feministipiireissäkin, tosin eri syistä. Mutta silti tässä on ristiriita.

Suhtaudun myrkyllisesti ns. elämänhallintakirjallisuuteen. Sellaista vyöryy esiin antamaan positiivista asennetta kaikkien kuviteltavissa olevien ongelmien ratkaisemiseksi. Ihan kuin kiusallaan sunnuntain HS julkaisi Anna-Stina Nykäsen kirjoituksen uudesta kirjasta, jonka aiheena on siivous. Sen nimi on "Leppoisa opas huusholliin". En malttanut olla lukematta kirjoitusta, kun aihe oli minulle juuri sillä hetkellä harmillisen ajankohtainen.

"Siivotessa aivot ovat vapaat", julistaa jutussa haastateltu oppaan kirjoittaja. "Kotitöiden toisteisuus on niiden siunaus ja kirous", filosofoidaan toisessa kohdassa. Yllättäen huomaan, että kirja sisältää myös teoriaosuuden. Siinä asunto jaotellaan 1) transitorisiin alueisiin ja 2) pysyviin alueisiin. Tämä kohta lisäsi kiinnostustani.

Transitorisia alueita ovat määritelmän mukaan tiskiallas, olohuoneen pöytä ja eteisen kaappi. Niissä tavaran pitäisi liikkua koko ajan. Kun kamaa kertyy, se raivataan pois, ja uutta kertyy tilalle. Ihan kuin lentokentän transithalli täyttyy, tyhjenee ja täyttyy taas. Pysyvän alueen esimerkki on kirjahylly. Kun sinne pannaan kirja, sitä tuskin viedään sieltä koskaan pois. Kirjahyllyn voi siivouksessa unohtaa, mutta jos tiskipöytä täyttyy, arki alkaa tökkiä. Siivouksessa pitää siis hahmottaa strategisesti tärkeät kohteet.

Kiinnostus kirjaa kohtaan lisääntyi entisestään, kun luen, että Hannu Taanila on käyttänyt kirjasta luonnehdintaa "vapautuksen teologia". Taanila ei kehu mitään, mikä ei kehuja ansaitse, ellei sitten ironisoidakseen. Tämä ei vaikuta ironialta.

Suursiivous on nyt tehty. Keskityin ohjeen mukaan transitorisiin kohteisiin, kuten tiskipöytään. Minun huushollissani ei ole tiskikonetta. Pölynimuri on. Lisäksi käytössäni oli kuvassa näkyvä työkalu. Sen on valmistanut kesäkotini naapurissa asuva vanhaemäntä. Työkalu sijaitsee parvekkeellani. Imuroin joka paikan, myös sänkyjen ja sohvien aluset. Kirjahyllyihin en koskenut, sillä olen pyyhkinyt kirjat ja hyllyt märällä rätillä viime keväänä.

Vieraat voivat nyt tulla eikä pitäisi aivastuttaa. Harkitsen vakavasti kirjan hankkimista. Ehkä sen avulla saisin lisää myönteistä asennetta. 

Kahdeksan pistettä

Hesari viihteellistää itseään. Muutama päivä sitten (11. tammikuuta) saimme eteemme tunnistustehtävän. Oli valokuvia "tunnetuista" henkilöistä ja ohikulkijoilta kysyttiin, keitä kuvien henkilöt ovat.

Mikäpä siinä. Viihde virkistää. Ehkä se myös tuo lehdelle lisää tilaajia. En olisi kuitenkaan siitä ihan varma, kun kyseessä on laatulehtenä itseään markkinoiva Helsingin Sanomat. Iltapäivälehteen tällainen sopisi paremmin, kun ei olisi laadusta tarkkaa.

Kaikenlaisille houkutuksille ja viettelyksille altis kun olen, minäkin vilkaisin kuvia. Erityisesti houkutuskoukun aiheutti kuvasarjan ensimmäinen hahmo. Siinä komeili laulaja-runoilija, jota arvostan kovasti. Minun sukupolveni syttyi laajasti tämän artistin tuotannosta. Yksi piste minulle tunnistamisesta. Näinkö helppo testi?

Ei ihan niin helppo. Heti kakkosena oli kaunis nuori nainen, mutta minulle aivan vieras. Siitä eteenpäin katse havaitsi ensivilkaisulla muutaman itsestään selvän tutun. Nelosena vanha presidentti, kuutosena lapsuuteni TV-julkkis, seitsemäntenä kansallissankariksi 1970-luvulla noussut juoksija, yhdeksäntenä laulaja, jota ei kai kukaan suomalainen voi olla tunnistamatta, piti hänestä tai ei.

Tähän mennessä viisi pistettä.

Tästä eteenpäin on vaikeampaa. Numero kymmenen on tuttu naama, jota on hehkutettu jokaisessa mediassa. Laulaja josta muistan vain pseudonyymin. Kuuntelin joskus radiosta jotain hänen esittämäänsä mutta ei tehnyt vaikutusta. Kahdeksikon muistan paremmin. Facebookin linkki vei katsomaan hänen hauskoja esityksiään. Kolmosen tiedän jääkiekkoilijaksi, joka teki ihmevempulatempun. Nimi palasi mieleen, kun hetken tuumailin.

Tähän mennessä kahdeksan pistettä.

Mutta sitten numero viisi. Ei harmainta (eikä muunkaan väristä) hajua. Taas nuori kaunis nainen, niin kuin kakkonenkin. Olenko hukannut kiinnostukseni kohteista nuoret naiset?  En kokonaan, sillä tunnistinhan kahdeksikon. Mutta kyllä tässä on heikko kohtani.

Kahdeksan pistettä, ei heru enempää. Aika hyvä yleissivistys.

Vai onko? Tällainenko on Hesarin käsitys yleissivistyksestä? Seitsemän viihdeihmistä, kaksi urheilijaa, yksi poliitikko.

Missä ovat kirjailijat? Elokuvaohjaajat? Kapellimestarit ja säveltäjät? Muut taiteilijat? Filosofit? Tiedeihmiset?

Erityistä huomiota kiinnittää se, että nuorista vastaajista sata prosenttia tunnisti naaman numero 10, nolla prosenttia naaman numero 7. Jotenkin omituinen asetelma, minun mielestäni. Mutta minä en olekaan aivan nuori.

(Helsingin Sanomat 11.01.2015) 

Urbaani snobi

Lehdessä oli pitkä kirjoitus Kalle Päätalosta. Kirjailijan parikymppinen tyttärentytär on ruvennut lukemaan isoisänsä kirjoja ja kirjoittaa kokemuksistaan blogia.

Päätalo on minulle itselleni hankala aihe. Olen kirjallisuustieteestä maisterinpaperit nuorena hankkinut, joten olen kai jonkinlainen alan asiantuntija. Silti olen lukenut Päätalon isosta tuotannosta vain yhden kirjan ja senkin vain puoliväliin.

En muista, minkä niminen kirja se oli, mutta ei se maittanut. Kesken jäi. Toisaalta se ei ole merkki kirjan huonoudesta, sillä minulta jää kesken aika moni kirja. Väsymys, kiire, muu edelle menevä kirja, matka, mieliala tai muu sellainen seikka saattaa keskeyttää vetävänkin kirjan lukemisen. Joihinkin palaan paremmalla ajalla, joihinkin en palaa. Päätaloon en ole palannut.

Hankalaksi Päätalon tekee se, että Suomen kansa on ollut hänen kirjoistaan poikkeuksellisen innostunut. Väinö Linna taitaa olla edellä, mutta ei juuri muita. Ja tiedän monia fiksuksi tietämiäni henkilöitä, joiden mielestä Päätalo on suuri mestari.

 Kai siis minunkin pitäisi.

Tiedän, että meikäläisiä epäillään urbaaneiksi snobeiksi, poispilatuiksi arroganteiksi, elitisteiksi, jotka halveksivat maalaisproosaa. Ns. kirjallisuuden asiantuntijat, kriitikot, eivät isommin innostuneet Päätalon tuotannosta, muutamin poikkeuksin. Kirjallisuuden historiat ohittavat hänen tuotantonsa vähäisin maininnoin. Ei Päätalo taiteiden hierarkiassa kovin korkealla ole. Mutta painosluvut ovat huippuluokkaa. Kansa tykkää. Tyttärentytärkin on kiinnostunut ja haluaa ymmärtää, miksi isoisä on tällaisessa asemassa.

Minä olen välillä miettinyt, pitäisikö tehdä uusi yritys. Onko minuunkin tarttunut elitismi, arroganssi, snobismi, kun olen ikäni ollut tekemisissä kirjallisuuden ammattilaisten kanssa. Kannattaisi varmasti yrittää. Olenhan taustaltani kuitenkin maalaispoika, pääsin lapsena näkemään hyvinkin läheltä köyhyyttä ja kurjuutta, juuri samanlaista julmaa metsästä tukkitöillä niukan elantonsa hankkivaa monilapsista metsätorpan elämää, josta Päätalokin kirjoittaa.

Muita "korkeakulttuurin" vähälle arvostukselle jättämiä kirjailijoita ovat mm. Arto Paasilinna ja Laila Hietamies (myöh. Hirvisaari). Minä olen lukenut Paasilinnalta yhden kirjan (Jäniksen vuosi) ja jotain toista aloittanut, mutta kesken sekin jäi. Hietamieheltä en ole lukenut mitään. Sen sijaan olen ostanut aika monta Hietamiehen kirjaa, sillä äitini halusi niitä joululahjaksi. Kävin aina pyytämässä kirjailijalta omistuskirjoituksenkin äidilleni. Mutta omalle lukulistalleni yksikään niistä ei päässyt.

Näiden todisteiden valossa minun on kai pakko myöntää, että lukutottumukseni noudattaa aika johdonmukaisesti ns. kirjallisen eliitin arvostuksia. Olen siis osa poispilattua urbaania elitistisnobismia. Vaikea on puolustautua.

Vähän helpompi on puolustautua, kun puheena on uudempi action. Luin aikanaan muutaman Ilkka Remeksen kirjan ja olen myös nähnyt pari Renny Harlinin elokuvaa. Kokemukseni perusteella tiedän varmasti, että näihin en enää ikinä koske. Moista yksioikoista ja taidotonta reuhaamista en halua enää koskaan kokea, olivatpa kuinka suosittuja tahansa. Kansansuosio ei ole tae laadusta.

Mutta se Päätalo täytyy pistää vakavaan harkintaan.

  

(Kuvassa Kalle Päätalon muistomerkki Tampereella, Arja Renell 2014)

Lahjavinkkejä

Helsingin Sanomissa oli kirjoitus, joka yllättäen vahvisti miehistä itsekuvaani. En sittenkään taida olla ihan niin omituinen mies kuin yleensä kuvittelen.

Kirjoitukseen oli kerätty neljä äijää istumaan vierekkäin penkille ja miettimään, millaiset isänpäivälahjat ovat onnistuneita. Heidät oli pistetty testaamaan kirjalahjaa, kosmetiikkalahjaa ja tekniikkalahjaa. Kahdessa kohdassa minä olin kyllä raadin kanssa eri linjoilla mutta yhdessä kohdassa vallitsi yllättäen yhteisymmärrys. Sellaiseen en ole tottunut.

Ensin ne kaksi kehnoa:

Äijäraati oli innostunut saamaan lahjaksi kirjan nimeltä Horna. Sen on kirjoittanut Ilkka Remes. Yksi tosin sanoi aina lainaavansa kirjat  kirjastosta, ettei kodin hylly turhaan täyty kirjoista. Toiselle Remes oli outo kirjailija, mutta takakannen teksti herätti kiinnostuksen.

Miten sen nyt hienotunteisesti ilmaisisin. Minä en missään nimessä suostuisi lukemaan yhtään ainutta Remeksen kirjaa. Kahta kokeilin joskus vuosia sitten ja sain poikkeuksellisen vastenmielisen käsityksen. Yhtä reuhaamista ympäri maailmaa, ammuskelua ja räjähdyksiä ja actionia. Ei hitusen vertaa mitään kiinnostusta herättävää. Onneksi voin olla turvallisin mielin siitä, ettei minulle tätä kirjaa kukaan keksi lahjaksi edes miettiä.

Tekniseksi vekottimeksi lahjavinkkilistalle oli valittu älypuhelimeen liitettävä lisälaite ja sovellus, joka etsii kadonneen esineen, esim. avainnipun. Tämä oli kaikkien raatilaisten mielestä loistolahja. Vähäisenä harmin aiheena kävi ilmi, että sovellus ei raatilaisten älypuhelimissa toiminut, mutta loistolahja silti. Tuleepa mukavaa puuhasteltavaa.

Minä en tuollaista lahjaa sinänsä vastustaisi, mutta tarpeeton se olisi. Minulta ei avainnippu ole koskaan kadonnut, ei yhtä ainoaa kertaa. Kun astun kotiovesta sisään, avain on aina oikeassa kädessä ja minulla on oven vieressä oikealla puolella avaintaulu ja siinä tyhjä koukku. Siihen pistän avaimen aina ensimmäiseksi, jotta saisin käden tyhjäksi sulkeakseni oven perässäni, en koskaan mihinkään muualle. Kun lähden ulos, viimeiseksi ennen oven avaamista otan avaimen siitä koukusta ja työnnän sen aina oikeanpuoleiseen housuntaskuun, en koskaan mihinkään muualle. Ei ole paljon tarvetta kadonneen avaimen etsimiselle. On vain kaksi paikkaa, koukku ja tasku. Niistä löytyy. Aina.

Sitten se yksi yksimielisyyden aihe.

Kosmetiikka-alan lahjavinkki on Lumenen voidesarjan silmänympärysvoide ja kasvonaamio.

Tällaisista eivät raatilaiset innostu, etenkään silmänympärysvoiteesta. En innostu minäkään, siinä olen äijä. Ei ole mitään kokemusta enkä ole havainnut silmänympäryksissä erityisempiä tarpeita voiteille. Sama pätee kasvonaamioon. Sellainen tuskin minulle onnistuisikaan, kun on parta - puolen sentin sänki, joka peittää leuan, posket ja kaulan.

Minun kosmetiikkani on partavesi. Sitä minulle annetaan myös lahjaksi, isänpäivänäkin, ja se tulee tarpeeseen ja päivittäiseen käyttöön. Usein kuulee valituksia, että suomalaiset miehet ovat epäsiistejä possuja ja tarvitsisivat kosmetiikkaa. Voi olla näinkin. Kuva on elokuvasta "Rakkaus alkaa aamuyöstä" (ohj. Jarno Hiilloskorpi 1966).

Lisää kirjoja

Olen vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.

Kuluva syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää kauan mahdu kotiini.

Kirjakaupat ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi torjuntaa.

Miesten houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen. Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.

Molemmat ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä".  Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin, esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa sattumaa.

Tohtorit ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi, pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää aineksia.

HS:n kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu, että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.

Mutta minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan aivan lähipäivinä.

  

Joutoaikaa

Mitä tehdä kun jää tyhjää odotteluaikaa pari tuntia?

Ensin ajattelin ehdottaa mukanani olevalle ex-sihteerilleni neiti B:lle, että mitä jos menisimme Stockmannille katselemaan ja kiertelemään. Mutta sitten tulin järkiini. Siellä on varmaankin joulutohina jo alkanut.

Toisaalta voi ajatella niinkin kuin neiti B, joka sanoi, että nyt pitäisi käyttää hyväksi viimeinen mahdollisuus käydä katselemassa joulutohinaa Stockmannilla, sillä vuoden kuluttua siinä rakennuksessa luultavasti toimii joku Halpahalli tai Säästömarket. Tai ehkä Tokmanni.

Niin varmaan. Bisnes on bisnestä ja globalisaatio jyrää. Se tarkoittaa, että tulos taikka ulos.

Sain kuitenkin ylipuhuttua hänet. Lähdimme Kauppatorin kojuun kahville. Kauppatoria hän tosin moitti kamalaksi paikaksi. Tiesin syyn entuudestaan. Ei hän lokkeja tarkoita vaan sitä, että tori on päällystetty mukulakivillä. Sellainen ei ole paras mahdollinen päällyste korkeakorkoisilla kengillä kulkevalle.

Menimme kahvikojuun. Kuten aina, hän lupasi tarjota, kunhan minä puolestani hoidan maksun. Hän valitsi kaksi isokokoista leivonnaista, vaikka minä vastustin. Sattuneesta syystä olen nykyisin pidättyväinen kalorikiusausten kanssa, pelkkä kahvi olisi riittänyt minulle. Mutta neiti otti silti kaksi.

Vasta pöydässä hän selitti, ettei hän sitä toista minulle tarkoittanut. Hän aikoi syödä itse molemmat.

Olen usein mielessäni miettinyt, miten neiti B. onnistuu pysymään solakkana, vaikka hän syö niin estottomasti, milloin hampurilaisia, milloin kakkuja ja pullia ja muita herkkuja ja työpöydälläkin hänellä on aina suklaalevy. Olen päätellyt, että syynä on se, että hän harrastaa arviolta noin sataa eri urheilulajia, varsinkin itämaisia taistelulajeja, mutta myös maratonjuoksua, vuorikiipeilyä ja käsillä kävelyä ja muita akrobaattimeininkejä. Hänessä olisi siis selvää pääministeriainesta.

Neiti söi siis molemmat pullat, minä join kahvin ja päälle otin taskusta Sisu-pastillin.

Mutta odotteluaikaa oli vielä melkein tunti. Neiti halusi mennä katsomaan yhden jutun siinä lähellä.  Hesarissa oli juttu Pariisin Pont des Arts -sillasta, josta on tullut turvallisuusriski tuhansien lemmenlukkojen vuoksi. Silta on romahtamisvaarassa, kaide on jo kertaalleen romahtanut. Lukot painavat liikaa.

Neiti halusi näyttää minulle, että on Helsingissäkin lemmenlukkojen silta. Se on Katajanokan kävelysilta siinä Kasinon puoleisella reunalla.

En ollut aikaisemmin tätä tiennyt. Kyllä siinä kaiteessa paljon lukkoja oli, mutta ei silta ehkä vielä niiden vuoksi romahtamisvaarassa ole. Neiti tiesi, että siinä kaiteessa on muutaman hänen ystävänsäkin lukot, eräällä heistä kaksikin lukkoa, kun kumppani oli vaihtunut.

Rakastuneet parit kaivertavat nimensä lukon kylkeen, kiinnittävät sen kaiteeseen ja heittävät avaimet veteen kestävän rakkauslupauksen merkiksi.  Tämä alkaa kuulemma jo kilpailla sen perinteisen kirkossa toimitettavan "Tahdon" -seremonian kanssa, ja tämä on sallittu myös niille, jotka kirkko hylkää.

Kaunista oli, ja lukot olivat jämerän näköisiä, ilmeisesti vakuutusyhtiöiden hyväksymää mallia.