[jatkuu]
- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat
1. tammikuuta 1975 klo 00.00 (24 vuotta)
Paikka: Laivan yökerho matkalla Tukholmasta Helsinkiin. Oli tullut vahva halu palata Tukholmaan joululomaksi, vaikka olin jo viisi kuukautta asunut Helsingissä. Tukholmassa olivat kaverit. Helsingissä oli kyllä työpaikka ja opiskelu, mutta kavereista oli vielä pula.
Täsmälleen vuoden vaihtumishetkellä minuun iski ahdistunut tunnelma, sillä heti seuraavana arkipäivänä oli edessä paha paikka, kuulustelu sotilaspiirin esikunnassa siviilipalvelukseen hakemisen vuoksi. ”Vakaumus” piti todistaa tutkintolautakunnan edessä. Olin saanut Sadankomitealta valmennusta. Kuulustelulla oli paha maine.
Kuulustelussa tuli odotettu omantunnon kysymys. Lähtisinkö karkuun vai puolustaisinko, jos väkivaltainen mies uhkaisi tyttöystävääni / vaimoani kadulla.
Minulla oli siihen valmiina vastaus. Ilmoitin ihmetteleväni asenteellista ja outoa kysymystä. Minulla oli väkivallasta tuore kokemus, jonka kerroin. Minä itse olin hiljattain joutunut Turussa kadulla väkivallan kohteeksi, ja minut oli siitä pelastanut nuori nainen, jolla ei tietenkään ollut armeijakoulutusta eikä pyssyä. Miksi nyt tällaista kysellään, kun asialla ei ole yhteyttä armeijan käymiseen eikä ampuma-aseisiin. Aivan hyvin voin sivarissakin opiskella tarpeelliset taidot?
Kertomukseni tiivistettynä: Talvella 1972 matkustin Tukholmasta Turkuun viikonlopuksi. Seuralaiseni oli ruotsalainen Konstfackissa taidetta opiskeleva Marit, joka treenasi myös kiinalaista itsepuolustusta. Hän luki innokkaasti myös Kiinan puhemies Maon oppeja, ja hänen kommuunikämppänsä eteisen seinällä oli iso Mao-juliste. Turussa istuimme iltaa Foijassa ja yömyöhään kävelimme kämpille Ikituurin opiskelijakylään. Matkalla Pinellan kohdalla eteen ilmestyi iso ruma mies, joka mitään puhumatta pamautti minua nyrkillä nenään ja aikoi selvästi pahoinpidellä lisää. Mutta hentoinen Marit osasi toimia. Hän kiepsautti ison ukon käden selän taakse pystyyn. Siitä ukko putosi polvilleen ja mahalleen maahan. Kun Marit hellitti otetta, ukko lähti lujaa menemään. Kävi kerrasta selväksi, että tämä tyttö osaa.
Mutta siihen osaamiseen tyttö ei tarvinnut pyssyä eikä armeijaa. Tämän sanoin sotaherrojen raadille korostetun painokkaasti. Raati ei keksinyt tähän mitään kommentoitavaa. Syntyi pitkä kiusallinen hiljaisuus.
Yksi sotaherroista sentään sai vaihdetuksi puheenaiheen. Hän löysi mapistaan paperin.
- Mutta hyvänen aika, täällähän sanotaan, että teidän isänne on aivan kunnon mies, ollut sodassa ja haavoittunutkin kaksi kertaa. Mitenkäs pojasta on päässyt tuommoinen ilveilijä tulemaan?
Tämä kysymys oli minulle kuin vakioveikkausvoitto. Sanoin, että nyt olen kysyjän kanssa samaa mieltä, isäni todellakin on oikein kunnon mies. Terveisiä vaan häneltä, tämä kunnon mies on kovasti kannustanut minua kieltäytymään aseista.
¤
Kysyin Maritilta, onko puhemies Maon kirjassa opastusta niihin taitoihin, joilla hän pelasti minut ryövärin kynsistä. Ei kuulemma ollut. Marit muutti seuraavana kesänä Saksaan taidetta opiskelemaan. Hän antoi minulle läksiäislahjaksi Maon Pienen Punaisen kirjan. Se on tallella hyllyssäni. Alleviivauksista päätellen olen lukenut sitä kolme sivua. Myöhemmin olen tullut tietämään, että Marit kuoli Saksassa pari vuotta myöhemmin tapaturmaisesti.
¤
Sivarianomukseni hyväksyttiin. Syksyllä 1976 astuin palvelukseen opettajaksi valtion koulukotiin Mikkelissä, oppiaineina äidinkieli, ruotsi, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, kansalaistaito ja kuvaamataito. Se oli erittäin hyödyllinen ja antoisa kokemus. Oli iso ilo olla hyödyksi isänmaalle.
[jatkuu]
9 kommenttia:
kiitos näistä kymmenvuotisjaksoista. ne ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, niissä on ihmisen hahmo ja tuntu.
viittauksesi konstfackiin tuo mieleeni -51 syntyneen ystäväni, joka pääsi ko. taidekoulun graafiselle linjalle. hän oli jännittävin ihminen, jonka olin ikinä tavannut, joten melkein pökerryin, kun hän kiinnostui minusta. suhteemme oli kuitenkin platoninen. lähetin hänelle levyjä ja kirjoja. usein hän pyysi tuomaan suomalaista viinaa, kun täytyi saada jotakin turvaa ympärilleen.
Minustakin nämä vuodenvaihtumistarinat ovat erityisen sykähdyttäviä. (Lisäksi aina vähän riehaannun, kun kuvassa näkyy sinun kätesi. En oikeastaan tiedä, mistä se johtuu. Todiste siitä, että olet olemassa?)
Opettajainhuoneessa syntyi kerran keskustelu naisten asepalveluksesta. Rehtori - mies - kääntyi yllättäen minun puoleeni ja sanoi: "Jos meidän nuoruudessamme tytöt olisivat päässeet armeijaan, sinä, Tee, olisit varmaan mennyt sinne." Olin järkyttynyt, oudon kokonaisvaltaisesti järkyttynyt. Miten hän saattoi nähdä minut niin väärin? Sain lopulta muotoiltua vastaukseni, että en taatusti olisi mutta siviilipalvelukseen olisin mennyt, jos sellainen olisi ollut.
Omista vuodenaihtumisistani ei monikaan ole jäänyt mieleen, mikä ehkä johtuu siitä, että inhoan raketteja ja pysyttelen siksi sisätiloissa. Nuorena seisoin kerran Senaatintorilla vuoden vaihtuessa. Suljin silmäni ja tunsin olevani keskellä Iranin ja Irakin sotaa.
meri
Konstfackista minulla samansuuntainen kokemus - monet tutuksi tulleista taideopiskelijoista olivat poikkeuksellisen mielenkiintoisia henkilöitä. Seuralaiseni Maritin mukana pääsin hetkeksi Tukholman taideopiskelijapiirin liepeille. Muistan jossain vaiheessa hiljaa mielessäni harmitelleeni, ettei minussa ollut sen suuntaista lahjakkuutta, sillä siinä nuoressa porukassa olisin viihtynyt paremmin kuin yliopiston muodollisemmassa ilmapiirissä. Myöhemmässä elämässä olen ilokseni päässyt kosketukseen kirjallisuus- ja musiikki-ihmisten kanssa, mutta aikuisilta tietysti puuttuu opiskelijoiden luova hulluus.
Tee
Minulta kysyttiin Ukrainan sodan alkaessa, kieltäytyisinkö nytkin aseista.
Kysymys oli hyvä ja asiallinen. Tiedän ainakin yhden (nuoren), joka siinä tilanteessa katui sivariuttaan. Mietin asiaa molemmista näkökulmasta. En päätynyt katumaan. Olisin tehnyt nyt samoin kuin nuorena.
Tunsin sivarissa olleeni ihan oikeasti hyödyksi isänmaalle ja sen turvallisuudelle. Armeijassa en olisi ollut hyödyllinen millekään. Ei minusta kelvollista sotilasta olisi saatu, luultavasti olisi pistetty pois toivottomana tapauksena. Minulla ei ollut mitään siviilipalvelua vastaan, ja ilokseni minulle löytyi asiallinen palvelupaikka, jossa osaamiseni, kokemukseni ja koulutukseni tuli käyttöön. Valitettavasti siihen aikaan moni muu joutui turhanpäiväisiin hanttihommiin. Niin ei saisi olla, eikä ilmeisesti nykyään olekaan (?)
Ja vielä tuo kuvan käsi. Filosofista logiikkaa 50 vuotta sitten puoli opintoviikkoa opiskelleen pätevyydellä jäin miettimään tuota riehaantumista. Käsikö todistaa blogistin eksistenssin? Vai kuvan tausta, jossa taitaa olla blogin aiemmista kuvista tuttuja aineksia? Vai voisiko olla netistä löytynyt kuva, joka ei todista yhtään mitään?
Onhan se riehaantuminen joo hupaisaa. Itsekin ihmettelen. Muinoinen terapeuttini (erikoistumisalana Gestalt-terapia), joka oli buddhalainen, näki tietoisia unia. Hän väitti minulle, että unessa pitää löytää omat kätensä, jotta ymmärtää näkevänsä unta.
Minä olen pannut monet oppilaat kirjoittamaan omasta kädestään. Siinä tuijottavat kätensä yksityiskohtia ja yrittävät muuttaa näkemänsä sanoiksi paperille.
Mutta mitä sinun käteesi tulee, sehän läväyttää lukijan tajuntaan sen kauhistavan tosiasian, että sinulla on ruumis. Hyvänä kirjoittajana olet täällä vahvasti henkinen olento, vaikka kuvaisitkin fyysisiä vaivoja, ja lukija keinahtelee onnellisena hengen aalloilla. Sitten äkkiä ilmenee, että sinulla on käsi - ihan sama, onko se netin kuvapankista varastettu vai ns. oma. Ruumis! Nähtävillä! Sehän on melkein pornoa!
Jotain tämänsuuntaista mieleni kenties tuottaa.
Yllättävä näkökulma, täytyy myöntää. Me miesoletetuthan emme yleensä pääse myötämielisen katseen kohteeksi, toisin kuin naisoletetut. Nyt kerrankin osuu kohdalle, tosin aika pieneltä osin, mutta kuitenkin.
teepussi
noissa kahdessa kommentissa tiivistyy se, mikä sinussa on niin ihanaa: sinulla on lahja tehdä kanssakeskustelija näkyväksi. siinä lahjassa jotenkin kulminoituu koko hahmo- ja muukin terapia: se tulee näkyväksi, joka tunnistetaan. havaintosi ihmiskädestä on mitä mielenkiintoisin. en ole sitä koskaan kuullut noin, mutta kun sen nyt totesit, juttuhan on ihan selvä.
dessu
minulla oli tarkoitus pyrkiä konstfackin metalliosastolle, mutta olosuhteista johtuen päädyin kotimaiseen opinahjoon. sieltä ei ystäväni kaltaisia boheemilegendoja löytynyt, mutta siellä syntyi kipinä kulttuuriin ja siinä jaettuun heimolaisuuteen.
Sinä sanot niin kauniisti minusta, Meri. Muistan muuten, kun ensi kertaa (2007? 2008?) kommentoit silloisessa blogissani kirjoitustani. Se vavahdutti. Tuli nähty olo.
Jostain syystä minulla on sinusta selkeämpi visuaalinen mielikuva kuin Dessusta. Sinullakaan ei kyllä ole kasvoja, mutta olet eräänlainen ääriviivallinen kokonaishahmo. Yleensä olet syksyssä, vähän samanlaisessa merimaisemassa, jossa brittisarjoissa löydetään ruumis. Mutta sinä et löydä ruumista vaan kävelet vain siellä jossain rantaa pitkin. Sinulla on oliivinvihreä pitkä takki, ja aallot lyövät rantakiviin.
Jotenkin hämmentynyt olo - kuva minun kädestäni saanut aikaan näin paljon ajatuksia. Kyllä se aito kuva on vaikkakaan ei aivan uusi. Yritin jatkaa aiheen kommentointia mutta en saanut aikaan mitään fiksulta maistuvaa.
Te molemmat keskustelijat olette blogituttaviani uusimmasta päästä, eikä minulla ole kummastakaan syntynyt uskottavaa tai pysyvää visuaalista mielikuvaa. Molempien kaikki uudet kirjoitukset olen lukenut heti tuoreeltaan, mutta mielikuva kirjoittajasta näkyy epäselvänä sumuverhon takaa.
Merin kohdalla ei ole mahdotonta, että joskus 70-luvulla olisimme osuneet samoille kulkureiteille. Ja mahdollisesti toisella foorumilla vuosikymmeniä myöhemmin - kirjoituksissasi on ollut pari yksityiskohtaa, jotka avaavat mahdollisuuden sellaiseen.
Teepussia en usko koskaan reaalimaailmassa kohdanneeni, ja se on varmaankin hyvä asia molemmille, sillä esittämäsi perustelut anonyymille nettihahmolle ovat meillä molemmilla samat.
Lähetä kommentti