Kesästä tulikin erilainen. Minusta tuli osapäiväinen sairaanhoitaja. Mikäpä siinä, ei minulla muitakaan kiireellisiä menoja ollut. Eikä matka ollut pitkä, nopeasti pääsin paikalle, kun kutsu kävi.
Vuosia jatkuneet vatsavaivat muuttuivat kivuliaiksi kouristeluiksi. Nukkuminen ei onnistunut, uupumus, ahdistus, masennus. Alkoholi hetkeksi helpotti kouristuksia yön yksinäisyydessä, mutta syöminen ei onnistunut ollenkaan. Hento nainen laihtui entisestään. Kierre paheni.
112-soitto tarvittiin kolme kertaa, ja ambulanssi vei potilaan päivystykseen. Kyytiin en päässyt mutta äkkiä minä reilun kilometrin ambulanssin perässä kävelin pitkin öistä Topeliuksenkatua Meilahteen.
Taksilla mentiin Meilahden päivystykseen neljä kertaa. Kaikki nämäkin öisin. Ei siinä mitään, minähän olen öisin pirteimmilläni, valmis soittamaan, taluttamaan, menemään mukaan, istumaan tukena odotushuoneessa.
Lisäksi oli useita käyntejä terveyskeskuksen päivystyksessä, laboratoriossa ja yksityislääkärin vastaanotolla. Apteekissa kävin harva se päivä: aluksi Panadol, Librax, Nutridrink, myöhemmin Pegorion, Beetasalpaaja, Triptyl, Opamox… Ruokakaupasta enimmäkseen jugurttia, mustikoita ja banaaneja.
Siitä olin yllättynyt, että Suomen suurimman sairaalan yöpäivystyksessä ei ole lääkäri paikalla. Tämä tuli koetuksi kahteen kertaan. Molemmilla kerroilla tulimme taksilla ilmoittautumaan klo kolmen paikkeilla. Lääkärin luvattiin tulevan klo kuuden jälkeen, mutta silloin tulikin siivooja. Lääkäri saapui puoli kahdeksan. – Kyllä on hallitus hyvin onnistunut projektissaan julkisen terveydenhoidon alas ajamiseksi. Millaista onkaan Suomen syrjäseuduilla, kun pääkaupungin ytimessä sijaitsevassa jättiläissairaalassakin on tällaista.
Siinä meitä istui joukko sairaita ja saattajia isossa odotushuoneessa tuijottelemassa seiniä. Onneksi joku oli ymmärtänyt ilahduttaa meitä. Seinälle oli ripustettu monistelappu, jossa oli runo (kuva). Taide kuuluu kipeillekin.
Paranemisprosessi on kesken. Seuraavaksi vatsaultraääni ja psykiatri.
9 kommenttia:
Saattajan osa on tärkeä osa. Vaikka siinä istuisi avuttomana vieressä, siinä kuitenkin istuu. Luulen, että sinä olet hyvä vieressäistuja.
Viime talvena tulin minäkin monesti Meilahdesta. Kerran olin siellä yönkin. Illalla katsoin korkealta ikkunasta kaupunkia kauas. Aamulla, kun lähdin, rakennuksen edessä oli potilaspyjamainen mies pyörätuolilla tupakalla pakkasessa.
Sairaalarunosta tulee etäisesti mieleen Mirkka Rekolan runo, jossa taivas päivystää ja jokaisen sija on keskellä jokaisen keskellä (tällä suurella vuodeosastolla). En ihan muista ulkoa. Mitäpä runoista.
Teepussi
Vieressäistuja / taluttaja / vierailija tuntuu elämän tärkeimmältä lahjalta, kun itse on heikoimmillaan. Olen itse ollut kaksi kertaa sairaalassa vakavasta syystä - 20 vuotta ja 2 vuotta sitten. Kun päivn ainoa vierailija tuli, talutti kahvilaan ja jaksoi pitää seuraa ilman kiireen tuntua ja tulla seuraavana päivänä uudestaan, siitä syntyi kiitollisuus, jota mielellään maksaa takaisin. Eikä pelkästään maksa takaisin itse saamaansa vaan tarkkailee, olisiko ympärillä joku avun tarpeessa.
Onhan näitä tällaisia ilahduttamisen mahdollisuuksia arkielämässä vaikka kuinka, isoja ja pieniä. Ihan vaikka päivän ainoa kommentti blogiin. Jos taluttajia, vieraita tai kommentteja huomaa olevan jonoksi asti, ei jonon jatkeeksi menemisellä ole samanlaista merkitystä.
youtubessa on 24 hours in a&e -niminen englantilainen dokumenttisarja, joka kertoo sairaalan teho-osastolla olevista ihmisistä ja heidän hoidoistaan. sarjassa on kahdenlaisia potilaita: niitä joiden sairaalasängyn vieressä ei ole ketään, ja niitä, joilla on ainakin yksi rinnallakulkija. jälkimmäisten kohdalla katsoja huokaisee helpotuksesta: ihanaa että tuon tädin tai tuon sedän ei tarvitse selvitellä ahdistavia asioita vain omassa päässään.
yhdessä jaksossa kerrotaan kuinka yhdeksänkymppinen reginald valvoo öisin vaimonsa rosen hengenahdistuksia. yöunet jäävät lyhyiksi kun täytyy kuunnella, kuinka rosen pumppu käy ja antaa hänelle happea. reginald on niin vaimolleen omistautunut kuin olla voi. syykin on selvä: mikään hyvinvointijärjestelmä ei korvaa kanssakulkijaa.
meri
Sinulta sitten riittää näitä vinkkejä aivan tuntemattomiin tarinoihin. Kiitos niistä. Olen niitä vuosien varrella moneen otteeseen käynyt kurkistamassa ja usein hyviksi havainnut. Täytyypä tämäkin käydä kokeilemassa, kunhan kiireiltäni ehdin.
Toinen näkökulma juuri tähän lajityyppiin. En ole tainnut Ben Caseyn ja Tohtori Kildaren jälkeen katsoa ainoatakaan sairaalasarjaa. Jokin niisssä aiheuttaa ahdistusta. Juuri tuollainen sairaus / onnettomus vaanii minuakin. - Olen yrittänyt tämänkin sairaan kanssakulkijana pitää puheet paremman tulevaisuuden visioissa, en päällä olevan sairauden vatvomisessa. Uskon, että potilas itsekin on pitänyt tätä parempana.
Arvostan hoitajana toimimistasi, Dessu!
Itse olen päässyt vähällä sairaan tukijana. Tähän asti. Sukulaiset asuvat kaukana ja ystävillä on ollut äkkikuolemia.
Luin hiljattain aivan ihanan ruotsalaisen romaanin vanhan miehen, Bon, viimeisistä kuukausista toukokuusta lokakuulle, Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään,
Bo ei saa pitää koiraansa, koska ei jaksa ulkoiluttaa sitä ja koiran hoito ei kuulu kotihoidon tehtäviin, mutta hoitajista ymmärtäväisin tuo pois annetun koiran hyvästelemään isäntänsä ja nostaa kuolinvuoteella makaavan Bon käden koiran turkin päälle, koska Bolla ei itsellä ole enää siihen voimia. Pala nousi kurkkuun kun luki Bon ajatuksista, lupumisista ja hellyydestä poikaansa kohtaan, joka koki syyllisyyttä siitä, että ei pystynyt olemaan enmpää isänsä vierellä.
Terveyspalvelut ovat muuten paljon parempia pienemmissä kaupungeissa kuin pääkaupunkiseudulla.
Olen vertaillut hoitoon pääsyä Helsingissä ja Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella asuvien tuttujen kanssa ja olemme huomanneet, että meillä Kouvolan seudulla on paljon nopeampaa ja joustavampaa kuin heillä. Vähemmän väkeä, ei jonoja, ensin chatti ja sitten vastaanottoajan kanssa hoitajalle tai lääkärille.
Syrjäseuduilla on vaikeaa, en haluaisi asua enää Kuhmossa.
Marjatta
Minulle on vahvistunut käsitys, että Helsingin julkisen palvelun vaikein kohta on hoitoon pääsy. Sitten kun alkukynnys on ylitetty, sen jälkeen kaikki sujuu ongelmitta.
Jostain syystä terveyskeskuksissa näyttää olevan esiraati, joka valitsee, ketkä ovat "oikeasti" lääkärin vastaanoton tarpeessa. Tähän kuluu aikaa ja työvoimaa. Tuttavapiirissäni oli tapaus, jossa henkilö oli huonossa kunnossa ja soitti uudestaan ja uudestaan terveyskeskukseen saadakseen vastaanottoajan. Kun hän lopulta pääsi, löytyi keuhkosyöpä.
Minulla itselläni oli päinvastainen tapaus. Minulla oli suositus, että parin vuoden välein tilaisin lähetteen verikokeisiin. Olin oikein hyvässä kunnossa ja mietin, että viitsisinkö. Tein sen kuitenkin, ja löytyi lievä anemia. Lääkäri lähetti jatkotutkimuksiin, ja löytyi alkuvaiheessa oleva vakava sairaus. Se leikattiin, ja sen jälkeen kutsuja uusiin kokeistti on tullut melkeinpä liian kanssa, eikä ole tarvinnut olla missään vaiheessa oma-aloitteinen.
Kiitos vinkistä, pistänpä taas kerran nimen muistiin.
Minulla sama kokemus, sen jälkeen kun jotain vakavaa löytyy, saa olla loppuelämänsä turvassa. Rintasyövän jälkeen saan paitsi kuvantamiset myös labrakokeet säännöllisin väliajoin, ja kun lonkkanivelen kuluminen oli mennyt hyvin pitkälle siksi että minua ei uskottu, niin nyt kaikki niveloirehdintani otetaan vakavasti.
Lähetä kommentti