Maailman huonoin

[jatkuu]

Kommentteja Töölöntorin blogiin on tullut 15 vuodessa yhteensä 3580. Niistä 665 on kuitenkin jäänyt julkaisematta roskapostisuodattimeen. Lisäksi olen itse heittänyt sioille kaikki rasismijutut ja muut öyhötykset. Semmoisia en siedä täällä ollenkaan.

Kommentteja tuli alkuvuosina paljon, nykyisin vain vähän. Vain muutama vanhoista blogiveteraaneista jaksaa vielä pistää postia. Arviolta viitisentoista alkuvuosien aktivistia näyttää kokonaan kadonneen lukijakunnasta. Ainakaan heistä ei vuosiin ole enää kuulunut mitään. Tai sitten he vain lukevat hiljaa mutta eivät enää kommentoi.

J. W. Couldery 1892

Syy kommenttikatoon on yksin minun. Olen itse maailman huonoin antamaan palautetta, ja vuorovaikutustahan tämän olisi hyvä olla. Kukapa viitsii loputtomiin kirjoittaa kommentteja Dessulle, joka ei itse juuri koskaan saa pistetyksi mitään palautetta blogikavereittensa kirjoituksiin. Ja kovin hitaasti vastaa itse saamiinsa kommentteihin. Nytkin on yksi toissapäivältä vielä vastaamatta.

Pahoittelen tilannetta – ei se ylimielisyyttä ole. Luen koko ajan täällä kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia, ja moniin minulla olisi paljonkin ajatuksia sanottavana. Liiankin paljon – siinä se kirjoittajalaatuni ominaisuus taas on. Kommenttiteksti lähtee virtaamaan, laajenee ja rönsyilee ja vaatisi tiivistämistä. Ei sellaista voi lähettää. Ja sitten kohta tilanne on ohi, kun tulee uusi ajatuksia herättävä teksti.

Kielikello-lehti järjesti muutama vuosi sitten lukijakilpailun, jossa vastaajia pyydettiin täydentämään lause ”Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin - - - .”

Finaaliin selvisi neljä vaihtoehtoa:  1) . . kuin huvipuisto ilman ranneketta.  2)  - - kuin pallo joka ei pomppaa.  3)  - - kuin puolukkahillossa purjehtisi.  4)  - - kuin aamu ilman kahvia.

En muista, mikä voitti. Itse äänestin kakkosta. Se kuvaa hyvin tunnetta, kun palautetta ei tule.

Tilastokäyrä näyttää hyvin Töölöntorin blogin koko historian. Siellä on muutamia huippukuukausia ja säännöllisesti toistuvia notkoja. Notkot ovat kesäkuukausia, jolloin pidin lomaa Längelmävedellä enkä kirjoittanut mitään. Kolmena 20-luvun kesänä pistin blogin kokonaan lukkoon kaikilta kävijöiltä, koska häiriköitä alkoi kertyä riesaksi asti. Se tepsi hyvin.

Toivotan lukijoille entistäkin onnellisempaa uutta vuotta.

Lukemisen arvoisia?

[jatkuu]

Viidessätoista vuodessa Töölöntorin blogiin on kertynyt 1369 kirjoitusta. Alussa meininki oli melkoista; ensimmäisen vuoden aikana uusi teksti syntyi melkein joka toinen päivä. Siitä vauhti on hiljentynyt – viime vuosina kirjoituksia on tullut suunnilleen viiden päivän välein.

Lukijoita on käynyt mukava määrä. Tällä hetkellä laskuri näyttää 366850 käyntikertaa. Uuden tekstin ilmestymispäivinä laskuri raksahtaa keskimäärin 150 kertaa, muina päivinä suunnilleen puolet tästä.

Olen Bloggerin tilastosta pannut merkille, että melkein koko ajan on lukijoita, jotka selaavat kronologisesti läpi vanhoja kirjoituksiani.  Kirjoittajaan iskee silloin epäily, ovatko kaikki vanhat tekstit lukemisen arvoisia.

Näen tilastosta, mitkä tekstit milloinkin ovat olleet luettavina. Olen usein myös itse lukaissut nuo samat, sillä otsikko ei yleensä riitä palauttamaan mieleen, mitä tuossakin olen sepustellut. Aina on pieni pelko puntissa, että löytyy jotakin noloa. Pitäisikö niitä pistää piiloon? Luterilaisen rippikoulun hyväksytysti läpäisseenä olen kuitenkin katsonut, että minun kuuluu toimia Pontius Pilatukselta omaksutun mallin mukaisesti: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”

Ihan hyviäkin on löytynyt. Parhaista tunnen suorastaan ylpeyttä. Yhden vanhan kirjoitukseni kuitenkin poistin – en kuitenkaan sensuurisyystä. Marraskuussa 2021 kiinnitin huomiota, että yksi kirjoitukseni sai päivästä päivään huomattavan paljon lukijoita oudoista maista – Arabiemiirikunnasta, Hong Kongista, Venäjältä, Irakista jne. – ja kaikki aina samalla sekunnilla.

Mikäpä tietysti ilahduttavampaa, että tällaisissa maissa olisi herännyt laajaa innostusta Kirsi Kunnaksen runoutta kohtaan, sillä hänen kuolemansa kyseinen blogitekstini käsitteli. Poistin kirjoituksen. Muuta kiinnostusta blogiani kohtaan ei näistä maista ole sen koommin osoitettu. – Olen ajatellut palauttaa tekstin nähdäkseni, vieläkö niiden maiden kansalaisten valtava kiinnostus Kirsiä kohtaan jatkuu.

 

                                                          Carl Schleicher 1865

Aika paljon

Töölöntorin blogi täytti 15 vuotta. Aika paljon. Muistan hyvin, kun ensimmäistä tekstiä mielessäni veivasin ja mietin, että onkohan blogin pito ollenkaan viisas idea.

Päätin kokeilla. Pääseehän siitä irti, jos ei toimi. Varmistin vielä, että on teknisesti mahdollista poistaa koko blogi, jos siltä tuntuu.

Ei tästä ole tullut ollenkaan ennakkosuunnitelmani kaltainen. Tarkoitus oli kirjoittaa pieniä nopeita mieleenjuolahduksia, ei pitkiä ainekirjoituksia. Minulla oli (ja on edelleen) kylillä kulkiessani muistivihko ja kynänpätkä taskussa, ja siihen kirjaan sekalaisia ideoita, havaintoja ja sitaatteja kaikesta mahdollisesta eteen osuvasta. Niitä muutaman rivin pituisia oivalluksia ajattelin pistää sellaisenaan blogiin, mahdollisesti sopivan kuvan kanssa. Kamera on myös aina taskussa.

Todellisuus on ollut toisenlainen kuin suunnitelma. Blogi on täynnä sivun tai kahden mittaisia sepustuksia ja muisteloita. On niitä muistikirjan ideoitakin usein osana pidempää kirjoitusta, mutta ne ovat mausteita, eivät pääruokia.

Omalla nimellä vai pseudonyymillä? Siinä yksi aloituksen ongelmista. Päätös oli helppo. En halunnut huomattavan laajaa tuttavapiiriäni tätä lukemaan. Kavereita varten on facebook.

Jos tuttavat, kaverit ja sukulaiset lukisivat blogiani, se väistämättä ohjaisi kirjoitusten sisältöä. Sitä en halua. Siksi olen luihulla tavalla piiloutunut nimimerkin suojaan. Siksi harjoitan myös lievää todellisuuden manipulointia sellaisissa yksityiskohdissa, joista kirjoittaja olisi tunnistettavissa, jos joku privaattituttava tänne vahingossa osuisi lukemaan.  

Näyttäisi, että blogistin henkilöys on aika hyvin pysynyt piilossa. Kai sen selville saisi, jos osaisi tietotekniikkaa taitavasti kaivella. Kolmelle lukijalle olen heikkona hetkenä vapaaehtoisesti tullut naamioni riisuneeksi ja myös kasvokkain tavanneeksi. Rohkenen olettaa, että he ovat salaisuuden säilyttäneet. Yksi heistä on jo poistunut autuaampiin blogosfääreihin. 

Pitkästä aikaa

Entinen sihteerini neiti B on vuosien poissaolon jälkeen palannut maailmalta hetkeksi kotiinsa Kapteeninkadulle. Minä tietysti menin heti tervehdyskäynnille.

Nimi ja titteli ovat kyllä harhaanjohtavia. Hän ei enää sihteeri eikä neiti. Hän on tohtorintutkintoa valmisteleva jatko-opiskelija Yhdysvalloissa ja Hollannissa. Neiti-nimitys vanheni, kun uudistettu laki rekisteröidyistä parisuhteista antoi luvan muuttaa siviilisäätyä. B-kirjain on kyllä ennallaan.

Käytän tässä silti vanhoja nimityksiä, jotta blogin vanhat lukijat tunnistaisivat, kenestä on kysymys (muistan kyllä, että eräs blogin pitkäaikainen lukija on poikkeuksellisen innostunut neiti B:n ihailija). Neiti B oli blogin alkuvuosina usein mainittu henkilö. Nimi näkyy jopa tämän sivun oikeaan laidan aihetunnisteiden listassa (Neiti B sihteeri 82).

Neiti B tuli lepolomalle Suomeen. Välttääkseen pakolliset sukulaiskierrokset  hän ei ilmoitellut tulostaan. Muistot takavuosien sukukyläilyistä jättivät traumoja. Kaikkialla oli tarjolla kidutettua sikaa ja myrkytettyä kalaa ja rosollia ja lanttulaatikkoa, joten päällimmäisin muisto suomalaisista jouluista oli nälkiintyminen. Hampurilaisbaaritkaan eivät olleet auki.

Neiti B oli leipomispuuhissa, kun menin. Joululimppuja oli tekeillä, mutta jollakin erityisreseptillä. Sain lämpimäiskappaleen, ja hyvää oli, poikkeuksellisen hyvää. En päässyt kunnolla käsitykseen reseptistä; täytyy kysellä myöhemmin. Taikinajuureen se jotenkin uudella tavalla liittyi.

Tapaaminen oli lyhyt. Uusinta tulossa paremmalla ajalla vuodenvaihteen jälkeen. 

Olen onnistuneesti välttänyt joutumisen tavarataloihin ja marketteihin ja myyjäisiin väentungoksen virtojen viemänä. Poikkeus oli perinteinen pistäytyminen Vanhan ylioppilastalon myyjäisiin. Ostin villasukat ja kaksi purkkia Ruoveden sinappia. Samat ostokset kuin aina ennenkin.

Joulukirjallisuuden viehättävin teos hyllyssäni on Viktor Rydbergin Tomten (1881). Siinä tonttu kulkee yöllä kartanolla, kohtaa lehmiä ja lampaita ja pohtii ihmiselämän arvoitusta.

Laulunakin tutussa pitkässä runossa revontulet loimuavat ja on pakkasyö.”Puissa on lunta valkeanaan / ja kattojen päällä on lunta. / Kuu käy ääneti kulkuaan, / mutta tonttu ei vaan saa unta.” - Täällä Helsingissä ei nyt ole pakkasta eikä lunta. Enkä minäkään saa unta (ennen kuin klo neljä).

Pistän loppuun vierekkäin viimeisten säkeistöjen sanat alkuperäisenä (Viktor Rydberg) ja suomennoksena (Valter Juva). Kuvituksen on tehnyt Martta Wendelin.

 

Ei tainnut uskoa II

[jatkoa]

Lääkäri tuijotti silmiin eikä sanonut mitään. Ilmeestä aavistin, että päässä pyöri epäileviä mietteitä: - Pitäisikö tuota uskoa?

Ensin hän oli kaivanut laatikosta laskimen ja näpytellyt siihen pituuden ja painon. Nenä nyrpistyi – ei ollut hyvä painoindeksi.

-Nyt olisi kyllä syytä vähentää niitä kaloripitoisia ruokia ja juomia. Aluksi vaikkapa joka toinen pizza pois.

Minä sanoin, että se on vaikeaa. Lääkäri vakuutti, että kyllä siihen äkkiä tottuu kun alkuun pääsee. Minä epäröin edelleen ja kerroin, että tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan, ja siitä on jo kymmenkunta vuotta. Sitä edellisestä on varmaan jo kolmekymmentä vuotta. Jos tästä nyt harvennan, niin seuraavan pizzan saan syödä yli satavuotiaana. Ei taida paljon painoon ehtiä vaikuttaa semmoinen.

Lääkäri yritti vielä. - Makkaroita? Perunalastuja? Chipsejä? Limsaa? Viinereitä? Jäätelöä? Mitä kaikkea keksikään luetella…

Ei. Ei. Ei. Yhden käristetyn makkaran juhannusyönä, mutta sekin loppui, kun korona alkoi eikä kaveri enää uskaltanut tulla. Minkäänlaisia raksuja tai limsoja en ole suuhuni pistänyt lapsuuden jälkeen. Ei minkäänlaisia välipaloja koskaan. Ei makeita leivonnaisia. Ei rasvaisia juustoja tai leikkeleitä. Ei makeutettuja mehuja tai jogurtteja. Nokare jäätelöä kyllä joskus kahvin kanssa, muulloin hedelmä. Melkein olen kasvissyöjä paitsi joskus kalaa tai kanaa. Annoskokokin on aina kohtuullinen.

Tässä kohdassa tuli tuo epäluuloinen tuijotus. - Viisastelee siinä pizzoillansa. Pitäisikö muka uskoa? Jostakinhan se painoindeksi on tullut..

Ei tainnut uskoa. - Liikuntaa sitten lisää. Kävelyä joka päivä.

Mutta hankalaa on sekin, kun koronavuosien aikaan pääsi rutiini heikentymään ja kehittyi tuo kävelyä haittaava lonkkaluksaatio.

[jatkuu]

[[ eipäs jatkukaan - tulin katumapäälle ]]

 

Ei tainnut uskoa I

Suunnitelma oli kyllä hyvä. Mutta se epäonnistui.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina menin nukkumaan tunnin tavallista aikaisemmin, siis klo 3, sunnuntaina klo 2, maanantaina klo 1 ja tiistaina jo klo 24 eli keskiyöllä.

Näin radikaalia muutosta vuorokausirytmiini en ole tehnyt mies- eli henkilömuistiin. Neljä tuntia aikaisemmin nukkumaan on paljon. Etukäteisviisas ajatukseni oli, että yhden tunnin vuorokaudessa hitaasti hivuttamalla muutos ei tunnu niin pahalta kuin neljä tuntia kertarysäyksellä.

Jo syyskuussa olin saanut viestin, että lääkärin vastaanotto on keskiviikkona 11. joulukuuta klo 8.30. Tuommoinen kellonaika on minulle yö.

Ei lääkärin katsastukseen voi mennä parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen. Kuusi tuntia olisi ehkä riittävä. Siksi oli pakko reivata vuorokausirytmi uuteen asentoon. (vanhoina hyvinä aikoina vastaanottoajoistakin oli mahdollista neuvotella terveyskeskuksen asiakaspalvelussa – enää ei).

Menin siis kyllä ihan suunnitelman mukaan joka yö tunnin aikaisemmin nukkumaan. Siinä oli vaan sellainen ongelma, että en nukahtanut.

                                                           (Axel Gallén 1889)

Kello neljään se nukahtaminen viipyi jokaisena yönä. Tunnin, kaksi tuntia, kolme tuntia, neljä tuntia pyörin sängyssä ilman unta. Mukavampi olisi ollut touhuta ne tunnit tietokoneen kanssa tavalliseen tapaan. Kello neljästä alkaen nukkumien sujui kyllä aina oikein hyvin.

Niinpä olin keskiviikkoaamuna klo 8.30 lääkärin katsastuksessa silmät sikkurassa kahden tunnin yöunen jälkeen.

Lääkäri taisi huomata väsymyksen ja kysyi elämäntavoistani. Selitin, että vakiintunut nukkumaanmenoaikani on klo 4. Lääkäri moitti minua epäsäännöllisistä elämäntavoista. Yritin selittää, että elämäntapani eivät ole ollenkaan epäsäännölliset. Ne ovat erittäin säännölliset, paitsi tällaisina poikkeuspäivinä kuin nyt.

Jäi sellainen käsitys, ettei lääkäri selityksiäni uskonut..

[jatkuu]

 

Lopetus

Muistan vieläkin äidinkielen ylioppilasaineeni viimeiset sanat.

”Ja Jumala sanoi: - Ui, tai uppoat!”

Mitään muuta en siitä tekstistä muistakaan. Loppusanat jäivät muistiin, koska ne aiheuttivat epävarmuutta menestyksestä. Opettaja piti lopetusta napakkana mutta uhkarohkeana. Jos aine osuu tarkastettavaksi vanhan kaartin sensorille, joka arvostaa perinteisiä tiukasti asiapitoisia aineita, tällainen lopetus saattaa järkyttää. Siinä on pyhän tekstin pilkan makua. Jos näin käy, ei tule hyvää arvosanaa.

Jännitys säilyi tulosten julkistamiseen saakka. Kaikki oli mahdollista laudaturista approbaturiin. Tuskin hylätty sentään.  Ilmeisesti sensoriksi sattui vapaamielisen kaartin sensori, sillä hyvin se meni.

Opettaja oli abivuoden kuluessa moneen kertaan kehottanut – ellei peräti määrännyt – keräämään ulkomuistiin oivaltavia sitaatteja. Niitä olisi hyvä olla vähintään sata. Niistä voi sitten kokeessa löytyä sopiva käytettäväksi tekstiä mehevöittämään, olipa otsikko mikä tahansa. Hyvä sitaatti antaa kirjoittajasta sivistyneen vaikutelman, ja sellaisen sensori kyllä noteeraa.

Minä toteutin opettajan ohjeen tarkasti. Keräsin vihkoon sitaatteja, runonpätkiä, aforismeja, iskulauseita, laulun sanoja, repliikkejä, letkautuksia, kyynisiä pikkuilkeyksiä… Ja oli kai siellä seassa omiakin oivalluksia.

Tuon käytetyksi tulleen sitaatin (?) alkuperää en muista. Olen yrittänyt sitä googlettaa, mutta ei löydy. Voisikohan se olla oma?

Kirjoitukseni otsikko oli silkkaa Runebergia: "Vain tantereella maine kasvaa voi"

Pääsin opiskeluaikoinani ylioppilastutkintolautakunnan arkistoon, joka sijaitsi suunnilleen Helsinginkadun Urheilutaloa vastapäätä Alppilassa. Suomen kielen graduni aihe vei tutkimaan eräitä piirteitä ylioppilasaineissa. Valtavassa arkistoluolassa yritin ohimennen etsiä, löytyisikö oma aineeni sieltä. Ei löytynyt. Vain 10% koepapereista arkistoitiin. Vuosiluku ja koulun rekisterinumero määräävät, mitkä lukiot minäkin vuonna ovat vuorossa. 1982 talteen jäivät vain kakkoseen loppuvat lukiot. – Harmi, olisi ollut kiinnostavaa ottaa kopio omasta suorituksesta, jonka ohjeen mukaan piti osoittaa ”kypsää ja aikuismaista ajattelua”.

Tämmöinen muistikuva kaukaa muinaisuudesta nousi mieleen, kun itsenäisyyspäivän aattona osallistuin tuttavaperheen nuorimmaisen yo-juhlaan. Teki mieli kysyä, vieläkö sitaatteja kerätään.

 

Jos minulla olisi ...

Nyt se on selattu. Voin siis kommentoida.

Tuttu lehtori toi pyynnöstäni koulujen uusimman kohuteoksen. Sen verran kiire oli, että olisi liioittelua käyttää sanaa ´lukenut´, mutta kyllä ´selaaminenkin´ aika tarkan käsityksen antoi.

On sitä moni kommentoinut, vaikka ei ole edes selannut. Sitä se poliittisesti ja uskonnollisesti motivoitunut populistinen kansankiihotus teettää.  Kommentoijat ovat kyllä tuttuja, ja laajalti on kiihotus tainnut tepsiä.

Jos minulla olisi yläkouluikäisiä poikia, antaisin kyllä lukea. Enkä tytöiltäkään kieltäisi. Itse asiassa jokaisen aikuisenkin miehen pitäisi lukea tämä. Jo kirjan nimestä Respektiä voi paljon päätellä tämän kirjan sävystä ja asenteesta.

Muutama yksittäinen sana on, joiden tyylisävyä vieroksun, mutta ne ovat vähäinen sivuseikka ja minä olen vanha pieru arvioimaan murkkujen sävyjä. Muilta osin kuuluisa kääntäjä Juha Hurme on hienoa kieltä. Populistien kiihotuskirjoituksista sain käsityksen, että kirja on suoraan Sodoman ja Gomorran kirjastosta Suomeen salakuljetettu.

Mitenkähän populistien mielestä murkkupojille pitäisi seksistä opettaa? Netistä ne kuitenkin katsoisivat. Eikö kainostelematon opaskirja ole parempi? Tutkimuksen mukaan noin 30 % pojista on ollut ensimmäisessä yhdynnässä alle 16-vuotiaana, tytöistä 25 %. Seksivietti on nuorella ihmisellä hyvin voimakas, mutta monilla aikuisella tuomitsemisvietti vielä voimakkaampi.

Minun aikanani koulussa ei ollut seksivalistusta. Keskisuomalaisessa pikkukaupungissa 60-luvun puolivälissä valistukseni sain ruotsalaisista ja tanskalaisista pornolehdistä, jotka kiersivät koulussa kädestä käteen. Niistä jäi hyvin ruma muistikuva.

Seksi myy hyvin. Iltapäivälehtien lööpeissä on jatkuvasti aiheeseen viittaavia otsikoita. Netin klikkiotsikot nousevat esiin kaikkialta. Jopa näin siveän sivuston kuin Töölöntorin blogin kaikkien aikojen luetuimmat tekstit ovat aiheeseen liittyviä. Hakukone on huomannut, että teksteissä on sellaisia sanoja ja sisältöjä.

1 Kultainen nuoruus  (klik 1)               2  Alaston naku housut pois (klik 2)

Eikä seksuaalisuus ole pelkkää kaupallisuutta. Tasokas kirjallisuus käsittelee aihetta monin tavoin. Keräsin hyllystäni suomalaisten nuorten naisten esikoisteoksia vuosien varrelta. Seksuaalisuus on näissä vahvasti esillä, mutta eipä taida tällainen naisnäkökulma isommin päätyä nuorten miesten luettavaksi.