Taas ilmestyi kiinnostava kirja.
Tätä onkin odotettu. Paavo Rintala näyttää joutuneen unohduksiin nykylukijoilta, joten ehkä tämä uutuus palauttaa hänet huomionarvoiseksi uusillekin lukijoille.
Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää niitä kohuja ja skandaaleita, joita Rintala kirjoillaan sai aikaan. Mummoni ja Mannerheim (1960) ymmärrettiin kriittiseksi arvovaltaista sotamarsalkkaa kohtaan ja Sissiluutnantti (1963) esitti sodassa palvelleet lotat inhimillisinä olentoina, joilla saattoi olla jopa seksuaalisia haluja.
Voiko pahempia loukkauksia enää keksiä? Sietämätöntä, että moista roskaa Suomessa saa julkaista. Närkästyneet luonnehtivat Rintalaa muun muassa kääpiösieluiseksi tyhjätaskuksi, joka koetti täyttää mahansa ja kukkaronsa marskia ja lottia herjaamalla.
Ja kohta perään kirjallinen meno ja meininki vain yltyi. Hannu Salama kirjoitti Juhannustanssit (1964). Siitä nousi entistäkin isompi meteli, sillä ”herjaamisen” kohteena oli edellisiäkin ylempi taho, itse Isä Jumala. Käräjille siitä kirjailija päätyi.
Näiden tapahtumien värikkäistä käänteistä voi lukea tarkemmin tästä artikkelista: (KLIK)
Tällaista hupia ei enää ole. Nämä olivat ikäisilleni kirjallisia sukupolvikokemuksia, joista jäi iso muisto. Niistä kirjoitettiin paljon ja julkaistiin sekä pilakuvia ja pakinoita että tutkimuksia. Irvileuoille riitti aineistoa. Asenne levisi laajalle.
Kuulun sukupolveen, joka riekkui ja rienasi ja puhui välillä läpiä päähänsäkin ärsyttääkseen itsehyväistä porvarillista asennetta ja lyödäkseen ”tuhannen p----n päreiksi” silloisen hienostelun, jossa tuhmia puhuneiden suut suljettiin tai pestiin saippualla.
Sitä vaan mietin, että onkohan se asenne ihan kokonaan loppunut vieläkään.
2 kommenttia:
Tänään jokainen tiedostava ja kynsimään kykenevä someaddikti ymmärtää päivittäin järkyttyä, paheksua ja kadottaa turvallisuutensa. Kyllä tämä osataan oikein hyvin. Joskus pätevyyteen tarvittiin voimaa, komeutta, jopa taitavuutta, nyt sitä mitataan järkyttymisherkkyydellä.
Kari, tätä jäin miettimään. Olen tottunut pitämään toivottavana, että taiteessa edes silloin tällöin ilmestyisi ajatuksia herättävää provokaatiota. Huonon puoleisesti tämä on viime vuosina toteutunut. Piispat ja kenraalit ovat saaneet elää rauhaisasti.
On tuossa havainnossasi pikkuisen perää. Sellainen kehitystrendi siinä näyttäisi olevan, että piispojen ja kenraaleiden ja erään puolueen poliitikkojen yksinoikeus julkiseen loukkaantumiseen ja kauhistumiseen on loppunut. Rinnalle (tai tilalle) on uusien välineiden myötä tullut tavallisempaakin kansaa. Heidän järkytyksensä / paheksumisensa aiheet näyttävät monin osin olevan ihaan kohdillen osuvia. Parempaa maailmaa yrittävät rakentaa.
Näin se demokratia tässäkin etenee ;)
Lähetä kommentti