Kuvassa on kirjoja itselleni. Lukeminen maittaa, kun ei ole mitään tähdellisempääkään puuhaa.
Kirjavalikoima painottuu elämäkertoihin. Vieläpä sellaisiin henkilöiden, joiden toiminta ja elämä on minulle perin juurin tuttua ilman tätä uutta kirjaakin. Aika sattumalta kävi nyt näin, ei se mitenkään tavoitteena ollut.
Aikamoisia ilkimyksiä sattuikin tulemaan.
Jörn Donnerin tietävät kaikki. Luin taannoin tuhatsivuisen Mammutin. Tai tarkemmin sanoen selailin, ei sitä kaikkea lukea jaksanut. Melkoinen määrä ihmisiä siinä tuli sätityksi, joukossa yksi läheinen tuttukin. Ja aivan väärin perustein. (Donnerista kirjoitin mm. täällä: klik ).
Vähän epäröin ottaa tätä Donnerin rouvan löytöihin perustuvaa kirjaa luettavaksi. Olenkohan populistisella asenteella skandaalipaljastuksia hakemassa? Olen huomannut, että eräät lehdet ovat jo tehneet ”paljastuksia” kirjan herkullisimmista kohdista. Jääköhän mitään kiinnostavaa jäljelle?
Helvi Hämäläisen kirjat paljastivat aikoinaan tunnistettavien kulttuurielämän merkkihenkilöiden yksityisasioita. (Tästä kirjoitin täällä: klik ).Skandaali niistä nousi ja kirjailija joutui epäsuosioon. Ikäihmisenä kohdalle osui paluu menestykseen. Olen ollut monta kertaa kuuntelemassa Hämäläisen esiintymisiä, pari kertaa lyhyesti keskustelemassakin. Katkeruus vanhoista kokemuksista paistoi edelleen läpi.
Jukka Kajava tunnettiin teräväkynäisenä teatteri- ja televisiokriitikkona. Moni sai aihetta pahoittaa mielensä hänen tölväisyistään. Jake Nyman tunnetaan taidostaan luoda lämmintä nostalgiaa muistojen musiikin kautta. Kirjan arvosteluista olen lukenut, että ei hänelläkään ole pelkkää hyvää sanottavaa kaikista kollegoistaan ja tuttavistaan. Pirkko Saisio suututti joitakin vanhoja kavereitaan muuttamalla liikaa mielipiteitään.
Alarivissä olevat kirjat eivät ole itselleni. Minulla sattuu olemaan lapsituttavia, kahdella eri kielellä. Kirjat ovat menossa heille joululahjaksi.
Uuttakin lastenkirjallisuutta on mukana, mutta pääpaino on vanhoissa tutuissa klassikoissa. Erityisen iloinen olen divareiden klassikkolöydöistä.
Ilkimyksiä täältäkin löytyy, tosin aika lieviä tapauksia. Eemelin ilkeydet ovat enemmänkin metkuja. Susi on kyllä oikeasti ilkeä ja hänelle käy huonosti. Ja vielä Max ja Moritz, saksalainen kuvakirja vuodelta 1865 kahdesta pojasta, jotka eivät lakkaa tekemästä kolttosia. Heille vasta huonosti käykin!
2 kommenttia:
elämäkerta on hieno keksintö. olen menneisyyteen pakenevaa tyyppiä, joten elämäkerrat kiinnostavat senkin takia. aution saaren kirjalistallani on monta elämäkertaa; ne ovat tulleet lempikirjoikseni hyvin intiimeistä syistä, eivätkä ne välttämättä liity siihen, kuinka hyviä ne ovat.
raadollisuus on tärkeää ja siksi ihmisten itsekeskeisyydet, kaunaisuudet ja jopa epäjohdonmukaisuudet ovat kiinnostavia. tunnustuksellisissa elämäkerroissa onkin paljon tätä pimeän puolen tragiikkaa.
on puuduttavaa, jos kertoja hyppii elämän aihepiiristä ja vaiheesta toiseen. myös pikkutarkka tarina uuvuttaa. enkä ole koskaan päässyt sisälle
intiimielämän pikantteihin paljastuksiin. jotenkin arvelen, että on olemassa kriteerejä, jotka tekevät toisella tavoin painotetusta elämänkuvauksesta paremman.
tällä hetkellä luvun alla on simone de beauvoirin muistelmien neljäs osa, suurlähettiläs paul gustaffsonin kirjoittama omaelämäkerta sekä stephen fryn moab is my washpot -niminen omaelämäjuttu. heini junkkaalan tiiliskivi pirkko saisiosta odottaa sekin yöpöydällä.
meri
Jännittävästi ilmaiset tuossa toisessa kappaleessa asian ytimen. En olisi itse osannut tuolla tavalla sitä ajatella ja sanoin ilmaista. Mutta nyt kun sen tuosta luen, niin omaksi tunnistan.
Intiimielämän paljastuksia jäin miettimään. Olisikohan siinä ikääntymisen vaikutusta, että huomaan muutoksen. Kaksikymppisenä luin esim. Henry Millerin The Rosy Crucifixionia ja muuta sen sellaisia ihan myötämielellä. Nyt jätin J. Tervon Loiri-kirjan pois lukulistalta, kun lehtilööpeistä ymmärsin, että pääpaino on yksityiskohtia myöten kovasti samaan suuntaan painottunut. Helvi Hämäläisen päiväkirjoissa sama aihe on kyllä usein esillä mutta hienotunteisin kiertoilmaisuin.
Mutta se "raadollisuus" on uskottavuuden kannalta välttämättä oltava esillä. Ilman sitä ihminen muuttuu kirjassa kiiltokuvaksi. Vanhat kirjailijaelämäkerrat (mm. T. Vaaskiven Sillanpää, L. Onervan Leino) kärsivät juuri tästä.
Lähetä kommentti