Risukasa

Kävin maalla kesäkodissa pistämässä kesän lopullisesti pois näkyvistä. Mielestä se ei ihan yhtä helposti poistu.

On se aina haikea ja surullinen hetki, vaikka tämä oli hankala kesä. Silloin kun kaikkien aikojen helleputki oli päällä, mielessä pyöri ajatus, että eikö tämä koskaan lopu. Tukalaa oli.

Kesä lähti pois näkyvistä konkreettisesti sillä hetkellä kun taittelin puutarhatuolit kasaan ja nostin ne talliin. Katselin niitä ja mietin, että aika monta tuntia siinä tuli istuttua ja katseltua pilviä ja pääskysiä ja ylle kaartuvia puita. Aikaa oli, mitään erityisempää ei ollut tekeillä. Lukeakaan ei helteessä aina jaksanut.

Niinä kuumina päivinä vietti tallinnalaisessa sairaalassa elämänsä viimeisiä päiviä suuresti arvostamani kirjailija ja filosofi Jaan Kaplinski. Tätä en tietenkään Suomenlahden vastarannalla omenapuuni alla tiennyt. Kaplinskin elämä päättyi jokseenkin yhtä aikaa helleputken kanssa.

Kaplinskilla on runo, johon tunnen juuri tämän kesän perusteella yhtäläisyyttä. Siinäkin maataan kesällä pihalla ja katsellaan pilviä ja pääskysiä. Vähäistä eroakin on: Kaplinskin minäkertoja makasi risukasassa, minä aurinkotuolissa. Kaplinskin kertoja kaipaisi risukasaansa takaisin mutta ei ehdi. Minulla - joutilaalla ja laiskalla eläkeläisellä - ei ole ajasta pulaa.

 

Erot eivät taida olla kovin merkittäviä. Vahva elämys molemmilla. Joukostamme poistuneen virolaiskirjailijan muistoksi luen nyt keskustelukirjaa suomenruotsalaisen esseisti-kirjailija Johannes Salmisen kanssa. Sivistynyttä ja ajatuksia herättävää kulttuurikeskustelua.