Oikeat ja väärät sanat

Tähän aikaan vuodesta kuuluisi olla käynnissä ikimuistoinen väittely Suvivirrestä. Jostain kumman syystä sitä ei ole tänä keväänä tullut - liekö pandemian vaikutuksesta tämäkin jäänyt pois siinä missä muukin kulttuurikeskustelu, poikkeuksena tietysti turve. Ehkä ensi vuonna sitten taas, entistäkin pirteämmin.

Tänään, toukokuun viimeisenä päivänä, olisi suvivirren oikea päivä. Tänään koulujen tulisi loppua. Päättäjäisjuhlassa kuuluu veisata suvivirsi.

Enää koulut eivät lopu toukokuun viimeisenä vaan jatkavat viikon 22 lauantaihin asti, siis monta päivää kesäkuun puolelle. Ilman sitä ei tulisi lain määräämä 190 koulupäivää täyteen, kun on ne vapaat lauantait ja kaikki.

Ikimuistoisessa virsiväittelyssä on kyse suvivirren luonteesta. Tekeekö se koulun juhlasta uskonnon harjoittamistilaisuuden vai ei?

Tällainen uskonnoista vieraantunut henkilö kuin minä kannatan tiukasti uskonnonvapautta siinäkin merkityksessä, että uskonnottomilla pitää olla vapaus olla osallistumatta uskonnollisiin tilaisuuksiin kaikkialla, myös kouluissa. Mutta tämän laulun laulamista kevätjuhlassa en mitenkään pysty näkemään uskonnon harjoittamisena, vaikka siinä jokunen siihen suuntaan viittaava sana onkin. - On siihen toki yritetty kirjoittaa sanoitusversioita, joissa iloitaan luonnon suloisuudesta ilman mitään jumalallisia viitteitä, mutta eivät ne ole vakiintuneet.

Kaunis laulu se on, ja sillä on perinnearvoa. Pidän liioitteluna tulkita liian tiukasti. Laulu on suomalaista kulttuurihistoriaa, vaikka se ei alkuperäisesti suomalainen olekaan. Taustalla on keskiaikaisia runoja, ilmeisesti osittain varsin eroottisiakin tekstejä lempeän luonnon helmassa koettavista täysin maallisista nautinnoista.

Ruotsalainen piispa 1600-luvulta oli ilmeisesti nykymuotoisen sanoituksen alkuperäinen tekijä. Hänen kerrottiin saaneen innoituksen Gotlannin saarella sijaitsevan Hångrin lähteellä. Minä muistan käyneeni tuolla lähteellä, kun vietin alkukesän 1968 Gotlannissa sokerijuurikaspeltoa harventamassa. Muistan ihmetelleeni piispan innoitusta, sillä se lähde ei mielestäni ollut kummoinenkaan kivenkolo.

Suomalaiseen virsikokoelmaan laulu tuli 1701. Sanat suomensi turkulainen rehtori Erik Cajanus - tieto on tosin epävarma. Liitän tämän tekstin tähän perään. Kirjoitusasun ei pidä hämätä. Ei sitä mitenkään omituisella tavalla ollut tarkoitus ääntää, vaikka ortografiassa onkin kummallisia merkintätapoja.

Kieliasua on vuosisatojen mittaan nykyaikaistettu. Onneksi, sillä jos koulujen kevätjuhlassa laulettaisiin näillä Cajanuksen sanoilla, tilanne olisi ongelmallisempi  uskonnonvapauden kannalta, sillä varsin uskonnolliseksi Cajanus tekstin kääntää.

Sitä vaan jää miettimään, millaisen yhteyden tekstittäjä 1600-luvulla näkee Libanonin ja Pohjolan kevään suloisuudelle.

 

 

Äkkiä tähän taas tottuu

Tuntuu oudolta, kun en enää istukaan yösydännä työtuolissani kerrostalon viidennessä kerroksessa vaan kuljeskelen ulkona kuunnellen metsän ääniä. Äänet ovat täysin toisenlaisia kuin kaupungin torilta kuuluvat.

Kylmä vielä vaivaa, vaikka olen pukeutunut toppatakkiin ja villasukkiin. Tunnin verran kuljeskelua riitti, sitten piti palata tupaan. Nojatuolin viereen nostettu lämpöpatteri hohkaa vilun pois.

Äkkiä tähän taas tottuu, niin kuin ennenkin. Se on harmillista.  Miten saisi muutoksen viehätyksen jatkumaan pitkään - ei kai mitenkään. Kohta tämä kaikki uusi tuntuu taas ihan tavalliselta.

Ympäristö on vielä sotkuinen. En ole ehtinyt siivota syksyllä pudonneita lehtiä ja risuja pois pihasta. Nopeimmat kukkijat ovat jo aloittaneet. Atsalea on jo päässyt vauhtiin, alppiruusu vielä empii.

Jukojärven korpirastas Einari Vuorela tavoittaa vanhan ajan idyllin havainnollisesti, ilman turhaa helskyttelyä. Ihan kaikki ei enää ole noin kuin runossa, mutta tuntuu hyvältä kuvitella, että näilläkin seuduilla elämänmeno on saattanut olla tuon runokuvan mukaista.

Tyhmyyden estetiikka

"Luonto kukoistava

muuntelee alati maailman teatteria;

ja me, karuissa aitauksissamme

sitä rajoitustemme mukaan rajoitamme.

Kas, ihailen kotvan järjestystä, symmetriaa;

mutta hetken ilo on lopun ikään ankeaa.""

(Saint-Lambert: Vuodenajat - 1785)

 

 " - - ne jotka niin rakastavat helppoa ja mukavaa elämää ja keräävät kaikki kukoistavan kansakunnan edut, oppisivat kärsivällisemmin alistumaan niihin epämukavuuksiin, joita mikään hallitus maailmassa ei pysty korjaamaan. Heidän pitäisi nähdä, että on mahdotonta nauttia edellisistä saamatta osaansa jälkimmäisistä  - Bernard Mandeville: The Fable of the Bees 1729)

 

Tirkistelyä

Tuntuu kuin olisin luvattomissa puuhissa, sillä luen aitoja rakkauskirjeitä noin 75 vuoden takaa.

Tunne on sikäli oikea, sillä lupaa ei ole eikä sitä voi keneltäkään pyytää. Kirjeet ovat tulleet haltuuni iäkkään sukulaispariskunnan asunnon tyhjennyksen myötä. Kirjoja ja paperitavaraa tuli melkoinen lasti, ja vähitellen käyn papereita läpi yksi kerrallaan. Nyt olen edennyt rakkauskirjeisiin asti. Niitä on vähän toista sataa. Skannaan kaiken kiinnostavan talteen toivoen, että jälkipolvilla on joskus kiinnostusta perehtyä esivanhempien vaiheisiin.

Kirjeiden kirjoittajat ovat nuoria, herra vähän yli kaksikymppinen, neiti vähän alle. Pariskunta heistä tuli, mutta kirjeissä he ovat vasta seurusteluvaiheessa, herra Helsingissä opiskelemassa, neiti maaseutukaupungissa valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin. - Kuvan kirjekuorien nimi- ja osoitetietoja vähän suttasin yksityisyyden säilyttämiseksi.

Tirkistelyn tunne on sikäli aiheeton, että kirjeissä ei ole mitään intiimiä. Arkisia murheita käsitellään, rakkautta vakuutellaan ja odotetaan kovasti tapaamista. Etäisyyttä on satoja kilometrejä. Yhteen päästään kesälomalla ja jouluna. Postimerkeissä on Paasikiven kuva ja ne maksoivat 10 markkaa.

*   *   * 

Toinen tirkistelyni kohde ei ollut yhtä siveellinen. Olen katsonut Ylen lähettämiä "tuhmia" elokuvia.

Jörn Donnerin Sixty-nine, Naisenkuvia ja Krapula sekä Seppo Huunosen Karvat tulivat peräkkäin jonkinlaisena teemana, ja pitihän ne katsoa. Muistikuva kaukaa menneisyydestä kertoi, että eivät ole hääppöisiä, mutta silti piti katsoa, sillä niillä on vanha maine tallella. Niissä näkyy seksiä.

Kyllä, seksiä näkyy, jos seksillä tarkoitetaan paljaita rintoja ja nuhjuista nylkyttämistä. Lisäksi näkyy Jörkan  paljon huomiota saanut itsensä paljastus. Kokonaisuus on kuitenkin kelvoton, huono ohjaus, puutteellinen käsikirjoitus ja tökerö näyttelijäntyö (siis ohjaajan itsensä). Katsoja ei saa odottamiaan eroottisia virikkeitä.

Mutta mainetta näillä elokuvilla on, ne olivat aikansa sensaatioita rohkeudessaan. Aika on muuttunut, nykysensaatioksi nämä eivät kelpaa. Eikä Donnerin maine eurooppalaisena intellektuellina ainakaan näihin elokuviin perustu.

Mutta tirkistelty nyt taas on ja todettu se sama mikä silloin uutenakin. Kaikenlaisella sitä hälyä saadaankin nostetuksi.

*   *   *

On aika muuttaa maalle. Voi olla, että viime kesän malliin blogi saa kesälläkin täydennystä. Minusta ei koskaan tiedä, millä päällä satun olemaan. Lupauksiin ei kannata mennä luottamaan - katsotaan nyt. Toivotan lukijoille hyvää kesää.

 

 

Vaara vaanii

Rohkaisin mieleni ja menin hyvässä seurassa hellepäivänä krouviin. Koko ajan tuntui, että tämä taitaa olla uhkarohkeaa. Kaksi meistä oli rokotettu, kolmas nuoruuttaan ei

Turvamääräyksiä siellä noudatettiin, ahdasta ei ollut. Hyvässä seurassa aika meni nopeasti ja valomerkki tuli aikaisin. Maskeja on vaikea käyttää viiniä maistellessa. Kaksi lasillista nautittiin. Pitkän tauon jälkeen se tuntui uudelta ja ennen kokemattomalta. Mutta ei se ollut. Keskustelimme, onko tämä turvallista, varsinkin sille rokottamattomalle.

 

                                                (Jean Beraud - 1889)

Kotona aloitettiin suursiivous. Erityisen pölyisiä paikkoja ovat kirjahyllyjen ylimmät hyllyt. Minä nostin keittiöstä kolmiportaisen jakkaran olohuoneen korkean kirjahyllyn eteen kerätäkseni ylimmältä hyllyltä kiinalaiset koriste-esineet pois, jotta tyhjältä hyllyltä saisi pyyhityksi pölyt.

Mutta ei se käynyt. Kuului käsky, että top tykkänään, tuolle jakkaralle et nouse. Putoat kuitenkin. Kiipeilyhommat luovutetaan nykyisin suosiolla juniorisarjalaisille. 

Maalle muutto lähestyy. Kyllä niitä vaaroja on maallakin, ei pelkästään kaupungissa.

Viikko sitten kävin kevään ensi käynnillä maalla. Tuli pahoja enteitä alkavalle kesälle, sillä näin kyykäärmeen. Viime kesänä niitä ei näkynyt ollenkaan. Olen käärmepelkoinen. Längelmävedellä kerran  melkein astuin käärmeen päälle pihapolulla - minä kun en koskaan ole oppinut katsomaan jalkoihini vaan tähystelen kulkiessani puun latvoihin. Tästä huonosta tavasta kirjoitin kerran täällä varoittavan kertomuksen ( tässä linkki). Ottakaapa siitä opiksenne!

*

Eräänä kesänä maalla kaaduin polkupyörällä. Oli hiekkatie ja alamäki. Soraa ja kivenmurikoita sattui renkaan alle ja niin sitä mentiin. Ei siinä minulle huonosti käynyt, sillä vauhti oli maltillinen. Vähän naarmuja kyynärpäähän. Huonommin kävi polkupyörälle, jonka etupyörä meni venkuralle. 

*

Viime kesänä maalla punkki puri. Asia jäi huomaamatta ainakin viikon ajan, sillä puremakohta oli vaikeasti havaittavassa kohdassa reiden takana. Lääkärissä käynnin se vaati ja kahden viikon antibioottikuurin. VAROITUS: tekstin lopussa oleva kuva saattaa järkyttää herkkiä lukijoita. 

 

 

 

Rakkautta logiikan sääntöjen mukaan

 

Ohje sinulle, joka haluat löytää runon, joka pysähdyttää.

Älä etsi mitään vaan selaa summittaisesti jotakin tuntematonta runoteosta - ehkä mieluiten antologiaa - ja anna sattuman ohjata.

Näin minä taas kerran tein, ja osuihan se nytkin kohdalleen. Latinalaisen Amerikan runoilija Ernesto Cardenal (1925 -2020) ei liene Suomessa kovin tunnettu. Pentti Saaritsa suomensi 1960-luvulla hänen pitkän runoelmansa  Kello 0  sekä kokoelman Epigrammeja.

Tämä nicaragualainen runoilija, pappi ja vallankumouksellinen kirjoitti maansa levottomina aikoina eleettömän huumorin ja ironian runoutta. Aiheena usein rakkaus - mikäpä muu.

Mutta kuinka moni on kuvannut tätä lyriikan ikiaihetta logiikan sääntöjen mukaan eteneväksi tapahtumasarjaksi?

Ei kai kenelläkään rakkauden kohteella voi olla mitään vastaväitteitä tällaiseen päättelyketjuun?

                                                        (Kuva: John Gannam: Old Love Letters)

 

Mitä lukisin?

Taas on lähestymässä se jokakeväinen aika, jolloin jaloista luonteenpiirteistäni kaksi - jahkailu ja päättämättömyys - nousee entistäkin hallitsevampaan asemaan. Pitäisi nimittäin päättää, mitä kirjoja otan mukaan muuttaessani kesäksi maalle.

Päätös on maalla viihtymisen kannalta tärkeä. Epäonnistunut valinta kostautuu ja joudun lukemaan roskaa. Kesäkodissani on nimittäin paljon kelvotonta kirjallisuutta, kuten rikossarjoja ja vanhoja romanttisia kioskikirjoja. On siellä tosin kelvollistakin dekkarikirjallisuutta ja sitten erilaisia puutarhaoppaita.

Olen aina pyrkinyt valitsemaan kesälukemiseksi jonkinlaisen teemakokonaisuuden. Ensimmäinen ideani tämän kesän teemaksi voisi olla kotimainen naislyriikka. Niinpä aloin kerätä hyllystä tämän teeman mukaisia kirjoja. Ei ehkä ollenkaan huono idea.

Selailin kirjoja etsien makupaloja, jotka innostaisivat ilman jahkailua ja päättämättömyyttä. Heti osui silmiin mainio makupala, Elvi Sinervon Vaikeaa (Kokoelmasta Neidon kaivo - 1956).

Hyllystä taitaa löytyä ihan hyvä määrä teeman mukaista luettavaa, ja jos kesken loppuu, paikallisesta kirjastosta varmaankin löytyy täydennystä.

Ihan vielä maalle muutto ei tapahdu - ehkä tuossa toukokuun puolivälin jälkeen, jos sää kääntyy suotuisaksi. Ensin taitaa tulla käynti Vaasassa, sillä näkymät ovat sellaiset, että nyt jo on uskallusta nousta junaan.

On tässä siis vielä ehkä pari viikkoa aikaa jahkailla. Miettimisen tuoksinassa saattaa tulla uusia ideoita.

 

Sopimatonta

Ensimmäistä kertaa yli vuoteen keskikaupungilla katselemassa elämänmenoa. Ei vielä sisällä missään ja maski tiiviisti naamalla. Turvaetäisyyksiä unohtamatta. Silti aavistus normaalitilan lähestymisestä. Uuden aikakauden alku? Paremman aikakauden.

Esplanadi entisensä. Tällä puistokadulla helsinkiläiset ovat aina ottaneet vastaan vappua. Perinne on vahvasti aavistettavissa. Ketkä kaikki ovatkaan tällä hiekkapintaisella keskikäytävällä kulkeneet samoissa merkeissä kuin minä nyt. Määrätön määrä vappuja ja kulkijoita.

 Yksi kulkijoista oli runoilija Uuno Kailas. Hän sepitti kokemuksestaan Esplanaadin kevät -nimisen runon. " - - ilman syytä / sopimattoman onnellinen", hän kirjoitti tuntemuksistaan. Sanat tuntuvat jotenkin oudoilta juuri tämän runoilijan kynästä. Hän ei ollut mikään iloisten kokemusten mies. Jää miettimään, mitä aiheutti tällaisen poikkeuksellisen mielialan. Löytyykö vastaus henkilöhistoriasta?

Toisaalta Kailaan sanoihin on nykynäkökulmasta helppo samastua. Jotain onnellisuuden häivähdyksiä on tunteiden pintakerroksessa nousemassa esiin. On aavistus paremmasta, mutta vielä liian aikaista olla varma. Sillä tavalla sopimatonta.

 Iltapäivällä ei vielä ole tungosta, toivottavasti ei illallakaan. Nyt olisi sopimatonta unohtaa turvaohjeita, sillä lupaava näkymä kesästä voi mennä pilalle. Puistokatu olisi parhaimmillaan ilman ruuhkaa, kuten kuvassa (E.G.S.I.S kortti / opetustaulu 1914).

Kotona illalla vieras, vain yksi, mutta mieluinen. Sama vieras myös viimeisellä käynnillä juuri ennen pandemiaa. Tässä välissä ei ketään. Kuohujuomallakin tunnelmaan sopiva nimi.

Tässä vielä   laulu Jukka Virtasen sanoin kaipuusta Esplanadille takaisin. Sopii erityisesti niille, joille Esplanadi tuottaa nostalgisia muistoja ensimmäisestä valkolakkikeväästä. (laulu: Sinikka Sokka)  (siinä on alussa mainos mutta sen voi nappulaa painamalla ohittaa!)