Minä sika

Torin nurkalla kaupasta palatessa tuli tuttu mies vastaan. En minä olisi häntä tuntenut, sillä maski peitti naaman. Mutta hän tunsi minut, vaikka minullakin oli maski. Kai minussa on muitakin tunnistettavia piirteitä kuin ne maskin piilottamat. Pyöreät silmälasinpokat, pitkähkö vaalea tukka.

Siinä me pakkasessa puhuttiin aika hetki maskiemme läpi niin kuin Villin Lännen pankkirosvot. Tavallisissa oloissa olisin pyytänyt sisälle, mutta nyt se ei käy.

Hän pääsi hiljattain eläkkeelle, minä olen siinä jo veteraani. Hän on uudesta elämänmuodostaan hirmuisen innostunut. Kaikki on mennyt uusiksi, eläkeläisaskaretta on vaikka kuinka paljon eikä siinä pandemia haittaa ollenkaan.

Koulutukseltaan hän on fennougristi ja kansanrunouden tutkija, alkujaan niitä vanhan kunnon prof. Matti Kuusen alalle kasvattamia.

Sen alan ihmisillä on yleensä sana hallussaan niin kuin muinaisilla runonlaulajilla. Monenlaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa olen kuullut hänen suvereenista suunsoittoaan, joka koostuu jos vaikka mistä perinteellisistä loitsuista, pilapuheista ja sananlaskuista tai niiden omintakeisista muunnelmista tai travestioista. Kielellisen aarteiston hän tuntuu osaavan kokonaisuudessaan ulkoa.

Nämä tällaiset henkilöt pärjäisivät hyvin niissä viihteeksi kutsutuissa television ohjelmissa, joissa kirjailijoita ja muita on koottu pöydän taakse vierekkäin letkauttelemaan.

Nyt hän ensin kehua retosteli urheiluharrastuksellaan, joka on päässyt vauhtiin vapaa-ajan lisäännyttyä. Kävelykilometrejä kertyy vaikka kuinka paljon ja kiloja katoaa lenkkipoluille. Lisäksi painonnostoa ja soutua omassa autotallissa. Ja laulua ja haitarinsoittoa. Kansantanssi valitettavasti on nyt karanteenissa. Tieteellinen työkään ei ole unohtunut, uusi artikkeli on suunnitteilla, ehkä aikanaan Virittäjä-lehteen tulossa.

Tuollainen ylitarmokkuus ärsyttää, vai ehkä peräti masentaa, kun oma tarmokkuus on tyhjäkäynnillä. Kysymyksiin kuulumisistani ja puuhistani vastailin jotain ylimalkaista, etten kovin pahasti joutuisi valehtelemaan.

Lenkkeilystä hän kysyi erityisen painokkaasti. Selitin, että se on vähän huonoa ollut, kun ei huvita mennä metsään. Mieluummin kävelisin keskikaupungilla, mutta siellä on kaikki kiinni. Ja kamalaa pakkastakin ollut, pitäisi varmaan hankkia pitkät kalsarit. Ja liukasta. Ja lenkkarit huonot ja liukuesteiden piikit kuluneet.

 Tulihan sieltä se letkautus, suoraan kansanrunousarkiston ytimestä:

- Aina sika syitä löytää:  maa kova, kärsä kipeä.

                                               (Kuva:  Vincent van Gogh:  Kengär  - 1887)