Huolimaton Dessu

Nyt alkaa huolestuttaa. Ikinä ennen ei ole tällaisia tullut.

1) Kävelyreissulla keskikaupungilla tuli sade.

Ei hätää - minullahan on aina olkalaukun pohjalla sateenvarjo, sellainen lyhyeksi kutistuva teleskooppivartinen. Mutta nyt? Vaikka kuinka kaivoin laukkua, sitä ei löytynyt. Muistin, että hiljattain siivosin laukun. Ei olisi kannattanut.

2) Olin menossa Vallilaan. Sinne pääsee raitiovaunulla.

Astun vaunuun, minulla on kuukausilippu. Heilautan lippua kojeen edessä, mutta se väläyttääkin punaisen valon ja päästää ruman äänen. Lippuni ei ole voimassa. Olisi pitänyt käydä Ärrälla lataamassa siihen lisäaikaa.

3) Tulen kaupasta. Ulko-ovella kaivan avainta taskusta. Sitä ei ole.

Olenko voinut lähteä ulos ottamatta avainta? Minulla on eteisessä ulko-oven vieressä avaintaulu, ja siitä otan aina lähtiessäni avaimen taskuun ja siihen aina palautan avaimen sisään astuessani.

Pitäisikö soittaa huoltoyhtiön mies avaamaan?  Jään kuitenkin kadulle odottamaan, että joku tulisi ovesta. Kerrosnaapuri tulee, ja minä livahdan samalla avauksella sisään. Kotiovella on salainen pelastus. Kun työnnän sormen postiluukusta, se löytää luukun reunassa kulkevan langan. Kun vedän langasta, sen päässä on avain. Ovelaa?

Onko minusta tullut huolimaton? Olenko kuin tuon viereisen Aale Tynnin järkyttävän tarinan Kalle tai Antero tai Jussi, jotka eivät olleet niin kuin Heikki? Vai onko tämä alkavaa dementiaa?

Vierasta vaikutusta

Työhuoneeni kirjahyllyn hankalimmassa kolkassa, nurkassa nojatuolin takana alahyllyllä lattianrajassa, on kolme värikästä kirjaa vierekkäin, musta, punainen ja keltainen. Kaunis yhdistelmä mutta harvoin käytetty. Niin hankalasta loukosta ei kirjoja usein tule käteen otetuksi.

Musta kirja alkaa sanoilla "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Punakantisen kirjan alussa lukee "Asiaamme eteenpäin johtavan voiman ydin on Kiinan kommunistinen puolue". Keltakantisen kirjan ensimmäisellä sivulla ei lue mitään. Ei myöskään myöhemmillä sivuilla. Kirjan sivut ovat aivan valkoiset.

Mistä ovat peräisin noin eriseuraiset kirjat vierekkäin hyllyssäni?

Musta kirja tuli haltuuni rippikoulusta. Sen touhun muisto on mielessäni kovin surkea. Pappi vastasi pilakuvan kypäräpäistä isovatsaista kokoomuslaista typerystä, joka ei ymmärtänyt ihmisten ongelmia vaan julisti jotakin liturgiaa. Hän tuputti synnintuntoa. Varsinkin tanssin kerrottiin viettelevän syntiin, siinä kun nuoren miehen vartalon eräissä osissa voi tapahtua refleksejä ja mieleen juolahtaa kaikenlaista. Lunttaamaankin rippikoulussa opittiin, kun pitkiä jakeita piti opetella ulkoa.

Mustan kirjan olen kyllä lukenut alusta loppuun - ehkä pitkät sukuselvitykset yli hyppien. Lukemisen perustelu ei kuitenkaan ollut se mikä kuuluisi eli teologinen innostus. Kirja kuului yliopistossa yleisen kirjallisuustieteen opiskelun perusteoksiin. Sen arkkityyppiset kertomukset ovat vaikuttaneet mittavasti myöhempään kirjallisuuteen. Siksi niiden tuntemisesta on hyötyä. Siitä näkökulmasta annan tälle mustakantiselle kirjalle suuren arvon kulttuurivaikutteiden alkulähteenä ja välittäjänä.

Punainen kirja tuli haltuuni 70-luvun alussa eräältä tytöltä, joka kävi samaa kasvatustieteen approbatur-kurssia. Hän vei minut maolaisten bileisiin SatOn juhlasaliin. Siellä tanssittiinkin, mutta en niistä muinaisista rippikoulun varoituksista niin väliä pitänyt.

Kirjaa olen merkinnöistä päätellen lukenut kaksi sivua. Molemmilla on muutama huuto- ja kysymysmerkki sivun laidassa. En ole havainnut erityisempää haittaa koituneen, vaikka en teokseen ole isommin perehtynyt. Tyttö oli kyllä oikein mukava.

Keltaisen kirjan selustassa ja nimiösivulla lukee "Keltainen muistikirja". Muuta ei kirjassa luekaan. Kirja on Tammen kustantama ja se on ulkomuodoltaan täysin Keltainen kirjasto -sarjan mukainen. Kirjaa jaettiin jonkin juhlapäivän kunniaksi vakioasiakkaille.

Minun pitäisi siis itse kirjoittaa tämä teos. Vielä en ole aloittanut, sivut ovat tyhjät, mutta ehkäpä joskus, kunhan saan aiheen  mietityksi. Mitään erityisempiä aatteita en ole aikeissa julistaa, mitä nyt pikkuisen tapojeni mukaisesti saatan joillekin ilmiöille irvistellä.

Pätevä syy

Tänä talvena minulla on kerrankin pätevä syy sille, miksi en ole lähtenyt hiihtämään. Monena aikaisempana talvena olen joutunut keksimään asialle tekosyyn, kuten että minulla poloisella on liian kiire / puutteelliset välineet / oirehtiva flunssa. Muuten kyllä olisin lähtenyt...

Nyt ei ole lunta. Katsokaa vaikka tuoretta kuvaa Töölöntorista. Hiihdäpä siinä! Tätä epäluuloisinkaan minut tunteva ilkimys ei voi kiistää. Sää pelastaa minut paljastumasta laiskuriksi.

Edellä kuvattu tosikertomus kuvastaa minussa harvoin ilmenevää Pollyanna-periaatetta, jossa pyritään löytämään ikävästäkin asiasta positiivisia puolia. Se ikävä puoli on nimeltään ilmastonmuutos.

En ollenkaan ihmettele nuorisossa kasvavaa ilmastoahdistusta. Kun siihen liittyy monenlaista pelottavaa muutosta, kuten hyönteisten ja pörriäisten katoaminen, myrskyt ja tulvat ja metsäpalot ja muut, ahdistukselle on aihetta. Kun tähän vielä liittyy kasvavan poliittisen äärioikeiston julmistelu asioiden korjaamista vastaan, peli tuntuu menetetyltä, paitsi että nuorisossa näyttää taas nousevan tervettä aktivismia.

Tänä yönä myrskyää. Tämänkertainen rajuilma on nimeltään Dennis-myrsky. Edellisestä ei ole viikkoakaan. On helmikuun puoliväli. Ulos ei voi mennä. Onneksi kävin eilen kaupassa, vaikka eilenkin satoi. Kastuin vain kohtuullisesti, sillä ruokakauppa on aivan kulman takana ja juomakauppa melkein vieressä. Autoa en tarvitse, eikä sitä minulla olisikaan, sillä se on ollut jo pitkään talviteloilla Vantaalla kaverin tallissa.

Kun ulos ei ole voinut mennä edes kävelemään, olen pysynyt visusti sisällä. Päivän lukunautinto on ollut sykähdyttävän feministinen sarjakuva-albumi nimeltä Einsteinin vaimo (Liv Strömquist / Sammakko 2018). Erityisen sykähdyttävä siinä on sarja nimeltä Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Siinä saavat uudenlaista näkökulmaa sellaisen merkkimiehet kuin Albert Einstein, Pablo Picasso, Karl Marx, Edvard Munch, Percy Bysshe Shelley ja muutama muu.

Näytteenä oleva sivu on tästä viimeksi mainitusta järkyttävästä poikaystävästä, Shelleystä, kuuluisasta englantilaisesta runoilijasta. Ennakoivaa Pollyanna-asennetta toivoen odotan huomiseksikin sadepäivää, jotta minulla olisi pätevä syy pysyä sisällä ja lukea saman tekijän sarjakuva-albumi nimeltä Prinssi Charlesin tunne.

Valheen viemää

Kiinnostava ristiriita:

Kun poliitikko valehtelee suorassa lähetyksessä, se ei aiheuta erityisempää ihmettelyä. Kuuluu asiaan.

Kun toinen poliitikko käyttää valheesta alatyylistä nimitystä, siitä nousee meteli.

Minun ajatukseni menevät toisin. Valehtelu tässä on ongelma, ei sitä totuudellisesti luonnehtiva sana. Vai keksisikö joku vielä osuvamman sanan?  Ei se asia vaan sille annettava nimi!

Oscar Wilde kirjoitti aiheesta oikeita havaintoja:

  

"Minun kokemukseni elämästä on se, että kun joku valehtelee, hänen sanansa vahvistetaan joka puolella todeksi. Kun joku puhuu totta, hän jää kovin yksinäiseen ja piinalliseen asemaan, eikä kukaan usko sanaakaan siitä mitä hän sanoo." (The Importance of Being Earnest 1895, suom. Sulhaseni Ernest / suom. Kersti Juva,  tunnetaan myös suom. nimellä Tärkeintä on olla aito)

Wilde irvistelee poliittiselle "rehellisyydelle" monessakin yhteydessä. Ilmeisesti siis asia on ollut tuttu ennen nykypäivääkin, tokkopa kuitenkaan yhtä vaikutusvaltaisesti. Dialogissa Valehtelun rappio (The Decay of Lying - 1898) / suom. Martti Anhava) vanha kunnon ilkimys osaa asettaa sanansa niin kohdalleen, että se pätee täydellisesti nykypäivän mediassa.

" - -  Kuinka toinen puhti on tosi valehtelijassa, hänen huiman oikopäisissä väitteissään, hänen ylväässä edesvastuuttomuudessaan, hänen terveen luontaisessa halveksunnassaan kaikkea mahdollista todistelua kohtaan."

HS julkaisi lauantaiesseessään (08.02.20) kirjallisuustoimittajan aika väsähtäneen makuisen esittelyn hienosta kirjasta. Sen innoittamana ei moni taida kirjaan tarttua, vaikka kannattaisi. Se johdattaa lukijan ymmärtämään terävällä tavalla vanhoja tuttuja kirjoja. Wilden Ernest-näytelmänkin se nostaa suorastaan parhaaksi brittiläiseksi komediaksi Shakespearen Loppiaisaaton jälkeen.

Tällainen jos mikä innostaa lukijan elvyttämään tuttavuutensa näihin vuosikymmenien takaisiin lukukokemuksiinsa. Ja moniin muihin, kuten kansikuvan nimilistasta näkyy.

Tammikuun sammal

1. Kierrettiin ja katseltiin kaverin kanssa uutta kesäkotiani. Oli tammikuun lopun suloinen usva, maa paljas. Räystäiltä putoili hiljakseen pisaroita. Rannassa vesi liplatteli. Harmitti, että vene oli ylösalaisin pressun alla.

Kaveri huomasi, että rantamökin huopakatto pitäisi puhdistaa. Sammalta kasvaa. Minä vähän pistin hanttiin.  - Lieneekö haitallista? Niin kauniskin, sääli sellaista ruveta raapimaan. Kaveri vähän hymähteli. - Katsotaan sitten kesällä.

2. Kierrettiin remonttifirman miehen kanssa uuden kesäkotini takapihalla, metsän puolella. Katsottiin paikkaa montulle, johon kaivetaan jäteveden puhdistuspönttö. Uusi laki sellaista vaatii.

Siinä takapihalla on sammaloituneita kiviä ja kantoja, kauniita kuin mitkä. Huolestuin.         - Voidaanko kaivaa monttu niiden viereen niin ettei sammal mene rikki? Lupasi.

Tuli kesäisen idyllin kaipuu. Lähellä se on. Siihen sammalmättäiden ääreen ehkä kesällä kannan lukutuolini. 

3.  Helsingissä toinen kaveri ihmetteli, että viitsin vielä ottaa vaivakseni entisen työpaikkani historiikin toimitustyön. Hän itse on jo pitkään ollut joutomies. Suositteli minullekin. - No, sinä kai ajattelet, että vierivä kivi ei sammaloidu?

Meinasin potkaista. - Mitä vikaa sammaleessa? Kaunistaisi varmaan minuakin.

4. Ostin divarista kirjan. Se ei ole runokirja, mutta perehdyn siihen silti.