Kansallistunne sydämessä

Häivähdys surumieltä liihoitteli sieluun, kun tieto tuli. Pala Suomea poistui taas keskuudestamme.

Reinoja ei enää valmisteta. Globalisaatioko jyräsi taas? Luultavasti jotkut halvat kiinalaiset tupsutohvelit ovat vallanneet markkinat aitosuomalaisilta Reinoilta ja Ainoilta.

Tässä on kai kansallistunnetta terveellisessä alkutilassaan. Joka puolella esiin tunkeva poliittisesti vaarallinen korskea kansallismielisyys on kokonaan eri asia, sitä vastustan. Mutta kielen ja taiteen rinnalla elävä lähinnä  yhtenäiskulttuurin elämänmenoon kuuluva esineistö on tärkeää suomalaisuutta. Kalevalan, Seitsemän veljeksen, Vänrikki Stoolin, Raamatun ja Tuntemattoman sotilaan rinnalla joka kodissa olisi syytä olla Aalto-maljakko, Järvisen sukset, Marimekon raitapaita, Jalostajan hernekeittopurkki, Kossupullo, Hankkijan lippalakki  ja Reinot / Ainot. Ilman näitä ei ole ihan täysimittainen suomalainen. Ilman uhoa ja korskeutta!

Reinoihin liittyy jännittävä ironisuus. Niissä on sopivalla tavalla junttimaisuutta, jotta niitä voi käyttää hyväntuulista huomiota herättävinä tyylipoikkeamina yllättävässäkin ympäristössä. Ne sopivat niin juppiväelle kuin rokkijätkillekin, vaikka ei uskoisi. Harva tuote on niin notkea, että pystyy tämmöiseen.

Ne sopivat myös minulle. Kun muutenkin olin menossa markettiin, kiersin kenkäosaston kautta. Nyt minulla on tuliterät Reinot. Kohta niitä ei enää saa.

Ajattelin esiintyä uusissa Reinoissa, kun kohta on taas aika juhlia pikkuvappua, tuota neiti B:n ylläpitämää vuoden kiertokulun suurta ja hilpeää perinnejuhlaa.

Ärtyneitä ajatuksia

Minulla on tunnetusti huono sietokyky. Kaikenlaisesta jaksan ärsyyntyä. Valitan ja natkutan milloin mistäkin. Se kuuleman mukaan ärsyttää monia tuttavia. Samoin joitakin blogin lukijoita, jotka toivoisivat saavansa lukea blogeista mielen ylennystä ja piristystä.

Olen talven mittaan sattuneesta syystä tullut katsoneeksi poikkeuksellisen paljon televisiota (ja näkemästäni muistiinpanoja kirjoittaen). Siis sellaisiakin ohjelmia, joita en ole ennen katsonut, kuten viihdettä, realitysarjoja ja urheilua. On se kummaa touhua.

Kyllä on maailma muuttunut. Menneinä vuosikymmeninä urheilu-uutisissa kerrottiin menestyksistä ja voitoista. Nyt uutiskynnyksen ylittävät voittojen ja menestysten puuttumiset. Joka jumalan ilta olen saanut  pääuutislähetyksen urheiluosuudessa kuulla haastateltavan hiihtäjää joka oli hidas, hyppyrimäkimiestä jonka hyppy jäi lyhyeksi, jääkiekkoilijaa joka ei osunut maaliin, pallonheittäjää joka ei osunut koriin ja varsinkin ampumahiihtäjää joka ampui ohi. Olin luullut, että tällaiset surulliset tapaukset jätetään vaille valtakunnallista uutishuomiota, mutta nyt ne olivatkin pääuutisia. Ja joka kuvassa sukset ja muut mainokset on tarkasti käännetty kameraa kohti. Kummallista.

Mainoksille olen tullut entistäkin allergisemmaksi. Jos ohjelma katkeaa 10 minuutin välein mainostauolle, se ylittää sietokyvyn. Viimeksi näin kävi Syke-nimiselle sarjalle. Ylen tekemänä se oli kelvollista draamaa, mutta nyt mainoskanavalla puolen tunnin pätkä katkaistiin kahdesti. Kuka sellaista sietää?

Tulee kummallisia ohjelmia. Huutokaupassa vängätään päivittäin nojatuolien tms. hinnasta. Tuurin kyläkauppias järjestää naiselleen syntymäpäiväyllätystä. Paritusohjelmassa ryypätään viinaa ja riisutaan vaatteet. Toisessa paritusohjelmassa luvataan "siskolle säpinää". Kolmannessa paritusohjelmassa käydään vieraissa ja "Tiinalla ja Henkalla on synkannut ensihetkestä lähtien". Katsookohan tällaista kukan muu kuin minä? Ja minäkään en katso katkolla tulevia mainoksia.

Onneksi on Yle, vaikka kyllä sekin kummallisia ohjelmia välillä tuottaa. Mutta myös ansiokkaita, varsinkin dokumentteja. Laatuelokuvia ei enää muualta tule.

Takavuosina jopa mainoskanavilta tuli joskus harvoin jostain kummallisesta syystä laatuelokuva, jopa sellaisia kuin Hitchcock, Fellini, Taviani tai Bunuel. Mutta oli aivan sietämätöntä, että sellainen taideteos katkaistiin vähän väliä mainoksilla. Miten sellainen barbaariteko sallittiin laatuelokuvalle? Sallisitteko samanlaisen kohtelun myös muille taideteoksille? Kyllä markkinamiehet siihenkin tietysti valmiina olisivat.

Ulkonäköpaineita

Saunan jäähdyttelytauolla kaveri hieman vihjaili. Katsoi minua sillä silmällä ja antoi ymmärtää. En välittänyt. Taisi olla vain kateellinen.

Sunnuntaiaamuna kotona partaa trimmatessa yritin katsoa itseäni kylpyhuoneen peilistä vähän tavallista tarkemmin. Mielessä kaikuivat ne saunatauolla sanotut kriittiset sanat. Onko tukka todellakin liian pitkä? Näytänkö todellakin myöhempien aikojen hippivaarilta? Onko perusteita kaverin käyttämälle nimitykselle "kaikenkarvaiset ystäväni"?

Mielestäni ei. Tukka ei ole mahdottoman pitkä mutta ei ihan lyhytkään. Sellainen kuin Beatles-aikakaudella tavaksi tuli. Epämuodikas kyllä, sen uskon. Nykynuorilla ei sellaista näy. Mutta hitotko minä muodista.

Päädyin siihen, että kaveri on vain kateellinen, kun minulla on tukka pysynyt tuuheana. Hän itse on kalju. Viikset hänellä kyllä on ja alahuuliparta, mallina muinainen Frank Zappa . Aika outo mutta kieltämättä vaikuttavan näköinen. Muodikas? En osaa sanoa.

Lapsena - murrosikään saakka - jouduimme molemmat sopeutumaan aivan toisenlaiseen hiuskomentoon. Sen sanelivat sotasukupolven isät. Hiukset nirhattiin kotona käsikäyttöisellä "lipperillä" takaa ja sivulta paljaiksi. Päälaelle sai jäädä sen verran, että sai kammatuksi jakauksen.

(Kuva: Vida Gabor)

13-vuotiaana tuli mullistus. Sen nimi oli Beatles ja sen ydin oli musiikin lisäksi tukan pituus. Se oli vahva sukupolvikapina. Sen on täytynyt tuntua isien maailmankatsomuksessa pahalta, ja katastrofi miehisten miesten tyylitajuun jatkui ja paheni, kun heti perään alkoi hippiaika.

No, kylpyhuoneen peilin edessä minä sunnuntaiaamujen tapaan annoin vähän periksi kaverin aiheuttamille ulkonäköpaineille. Parran trimmauksen lisäksi leikkelin sentin verran korvallisilta ja päälaelta. Kyllä tällä taas ensi sunnuntaihin!

Nyt jo kehtaa

Nyt jo kehtaa tunnustaa. Nuorena ei kehdannut, kun piti miehekkäästi pullistella.

Tarkoitan tyttökirjojen lukemista. Ei mitenkään kehdannut poikaporukassa kertoa lukeneensa sellaisiakin. Piti lukea Jerry Cottonia, Carter Brownia ja Korkeajännitystä. Tai Punavyötä, Lipposta & Korkkia. Viisikkokin menetteli, vaikka siinä oli tyttöjä.

Luin minä niitäkin, mutta luin myös tyttökirjoja, pojilta salaa,  Oli se hirmuista aikaa!

En minä niitä tyttökirjoja varmaankaan olisi itse löytänyt, mutta minulla oli kaksi läheistä ystävää, "runotyttöä", jotka veivät minut sinne. Tutuksi tulivat Pollyanna, Pikku naisia, Salainen puutarha ja muutama muu. Ja ennen kaikkea Saima Harmaja.

Saima Harmaja on taas ajankohtainen, pitkästä aikaa. Tämän päivän (su 17.3.2019) HS kirjoitti hänestä pitkän ja monikuvaisen jutun kulttuurisivuillaan. Saimasta on ilmestynyt uusi elämäkerta (Ritva Ylönen: Saima Harmaja - Sydänten runoilija 1913 - 37 / SKS).

Saima määritellään näköjään edelleen tyttöjen ja naisten suosikkirunoilijaksi. En muista koskaan tavanneeni yhtään miestä, jonka kanssa olisi tullut puheeksi Harmajan runous (kirjallisuustieteilijät ja kirjallisuuden ammattilaiset ovat poikkeus - he joutuvat perehtymään jopa sukupuolirajoja ylittäviin teoksiin). Mutta minä olin poikkeus jo kauan ennen kuin minusta tuli alan opiskelija.

Ei ole liioittelua sanoa, että nuo kaksi jyväskyläläistä "runotyttöä" veivät tyttökirjoillaan ja Saima Harmajallaan minut jonkinlaisen lukemisen syvän oivalluksen äärelle, sellaisen oivalluksen, jonka päässä oli opiskeluun johtava innostuminen. Oivalluksen, että kirjassa voi olla muutakin kiehtovaa kuin jännittävä seikkailu.

Minusta Saima on paljon muutakin kuin tyttöjentunteisiin vetoava nuorena kuollut eteerinen runoilija. Kyllä sieltä mieslukijakin saattaa löytää mielentilaansa uudesta näkökulmasta laajentavaa oivallusta. Lukekaapa vaikkapa tämä (vanhoissa kirjoissa oleva hieno tupsupäinen kirjanmerkkinauha on siinä yritetty saada kuvaan mukaan):

Olen ennenkin kirjoittanut Saimasta.  Täältä löytyy kuvia ja teksti, jossa 16-vuotias Saima lähtee luvatta tapaamaan Vuorimiehen puiston toisella laidalla asuvaa nuorta hurjaa miestä, jonka nimi on Mika Waltari.

Paluu normaalitilaan

Lauantaina tulee vieraita. Pitäisi ryhtyä asian vaatimiin tarmokkaisiin valmistelutoimiin, sillä jääkaapin sisältö näyttää puutteelliselta.

Ostoslista oli syytä laatia ensin. Yhdestä kaupasta kuohujuomaa ja viiniä. Toisesta kaupasta täytekakku, kolmea sorttia piirakoita, muita leivonnaisia, kolmannesta olutta, siideriä, Pommacia, kahvia, teetä, servettejä, kynttilöitä, makeisia, naksuja ja mitä niitä on. Ja monenmoista muuta.

Onneksi ei tarvitse lähteä ostoksille minnekään kehäteiden ostoshelvetteihin, sillä kauppoja on aivan kotinurkilla. Alko, leipomomyymälä ja tavallinen ruokakauppa, kaikki löytyvät Töölöntorilta. Kävelymatka alle 100 metriä. Tällaisina hetkinä osaa arvostaa sitä, että asuu kaupungissa. Itse asiassa valmistelut ovat jo alkanet: kakut ja leivonnaiset on jo etukäteen käyty tilaamassa Sandelsinkadun ranskalaistyyppisestä artesaanileipomosta.

Jospa tästä juhlan jälkeen pääsisi pikkuhiljaa palaamaan normaalitilaan, sillä talvi on taas sekoittanut systeemit. On ollut harmillisen liukasta, ja sitä arastelen, sillä parina edellisenä talvena liukastuin nurin useita kertoja. Vammoja ei onneksi tullut, mutta pelko jäi. Niinpä kävelykierrokseni ovat jääneen vähäisiksi ja vain hyvin hiekoitettuja pääkatuja kulkeviksi.

On minulla kengänpohjaan asetettavat piikkivekottimet. Ne ovat kyllä hyvät mutta epämukavat. Ei sellaisilla tule pitkälle kävelylle lähdettyä. Nyt näyttää jo paremmalta, liukkaus on poistumassa, joten toiveita uudesta alusta on viriämässä.

Pitkän tauon jälkeen on taas opeteltava alusta kävelykierrosten periaatteet. On muistettava, ettei ole tarpeen pysähtyä kahville tai selfielle joka korttelin kohdalla. On opittava huomaamaan katsomisen ja kuvaamisen arvoisia yksityiskohtia, ei niinkään isoja maisemia. Olen ehkä unohtanut entisten kävelykierrosteni aiheet näillä sivuillani. Taidanpa lukaista läpi blogin vanhat kävelykierrosjutut. Niitä näyttää olevan aika paljon, peräti 104 (löytyvät tästä oikealta puolelta alempaa kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut"  /  Kävelykierros Helsingissä"). Ehkä siihen tulee kevään mittaan uusia lukuja.

Muutoinkin on aavisteltavissa aktivoitumista. Enää ei ole kuin pari viikkoa vuoden kiertokulun suurjuhlaan, Pikkuvappuun. Se on entisen sihteerini neiti B:n järjestämä perinnejuhla, joka aloittaa laskeutumisen kevään ja kesän suurten juhlien aikaan. Tästäkin juhlasta olen raportoinut blogissani monta kertaa.

Ilkeily on ilomme

Tuttu poliitikko meinasi saada ns. hepulin, kun pysähdyin vähän virnuilemaan. Tiedän, onhan se tuhmaa lyödä lyötyä, mutta en malttanut.

Aluksi ihan naama vakavana kerroin kuulleeni, että teillähän kamalia tapahtuu siellä eduskunnassa. Yhteiskunta on menossa ihan romahduksen partaalle.

Hän ei heti käsittänyt tarkoitustani, joten jatkoin. - Kun kaiken maailman huligaanit kiipeilevät talonne pylväisiin vaatimaan ties mitä ilmastonpelastamista. Loppuhan tuollaiselle anarkismille on saatava. Lisää mellakkapoliiseja ja panssariautoja, eikö? Kuri ja järjestys olla pitää, sinun puolueesi on siinä hyvä.

Tästä yhden puolueen ylläpitämästä valtakunnan ykkösongelmasta

siirryin vähäpätöisempiin. - Miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo sote? Ette nyt saakaan niitä espereitä ja terveystalomehiläisiä rahastamaan. Muistatkos, mitä minä ennustin jo viime kesänä?

Ja tällä kohdalla väläytin hänelle oikein itsetietoisen hammastahnahymyn. Se ei ollut edes kovin  teeskentelevä, vaikka hymyily on yleensä minulle vierasta.

Todellakin, minä viime kesänä ennustin hänelle ja parille muulle tämän tapahtuvaksi. Tulevaisuuden ennustaminen taitaakin olla helppoa, päinvastaisista hokemista huolimatta. Sen sijaan muistaminen taitaa olla  vaikeaa, erityisesti menneiden asioiden muistaminen, sillä keskustelukumppanini ei näyttänyt ollenkaan muistavan viime kesän keskustelua.

Tässä kohdassa aavistin, että se hepulin uhka jo koholla, joten päätin armahtaa poloisen pahemmalta. Lupailin, että kyllä elämä taas joskus hymyileekin, tulee vaalit ja kaikki. Ja pistin peukkua ja lähdin menemään.

Hyödytöntä hommaa

Nuorena kuulin vanhempieni toteavan tekemisistäni, että niistä ei ole mitään hyötyä. Varmaan niin olikin. Mitäpä hyötyä siitä oli, jos nuori riskinnäköinen mies makaa kesän sohvalla selällään ja lukee kirjoja aamusta iltaan. Korkeintaan nousee kääntämään levysoittimen levyn. Nousi kyllä syömäänkin, mutta siihen piti saada käsky.

Hyödyllistä sen sijaan oli, kun perheen ja muutaman naapurin voimin pakattiin Folkkarit täyteen ämpäreitä ja saaveja ja ajettiin jonnekin Petäjäveden tai Multian suuriiin metsiin ja soille keräämään marjoja. Metsään oli mentävä, siinä ei ollut nokan koputtamista. Ämpäreiden täyttymisestä kehkeytyi kamppailu kunniasta ja maineesta. Isä paahtoi silmittömällä vimmalla astiansa ensimmäisenä täyteen.

Minä en paahtanut. Motivaatiotani heikensi erityisesti havainto, että marjoja kerättiin aina liikaa. Kellarissa muutaman vuoden viettäneitä vanhoja marjapurkkeja kaadettiin aina homehtuneina tunkiolle, jotta saatiin tyhjiä astioita uusien keräyskamppailujen tuotoksille.

Ainevalintaani ihmeteltiin, kun aloin opiskella yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä. Onko siitä mitään hyötyä, epäiltiin. Saisiko siitä töitä, maksettaisiinko palkkaa? Hyödyllisinä pidettiin aivan muita aineita. Äiti olisi toivonut pojastaan pappia tai upseeria. Toive ei toteutunut, tuli kirkosta eronnut sivari.

Hyvin äiti kätki pettymyksensä. Ehkä se tuli siitä, että sain kunnon työpaikan ja menestyksekkään elämänuran. Ihan hyvää palkkaakin maksettiin. En koskaan edes hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin. Otin kutsun vastaan ja siinä pysyin eläkeikään asti. Ihan "oikeita" töitä näytin äidinkin mielestä tekevän, vaikka pääaine oli sellainen epäilyttävä. Siitäkin huolimatta, että huomattava osa ammattiosaamisesta on myöhemminkin hankittu kirja kädessä sohvanpohjalla makoillen.

Mutta se on sitten kokonaan eri asia, onko tuollainen taiteen tuntemus hyödyllistä hommaa muun kuin oman henkilökohtaisen toimeentulon kannalta. Tiedän muutamankin henkilön, joilla on tästä epäileviä näkemyksiä.

Kadonnutta aikaa

"Me emme kykene muuttamaan asioita toiveittemme mukaisiksi, mutta vähä vähältä muuttuvat toiveemme."

Sitaatti on Marcel Proustin teoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (1913 - 27, suom. Pirkko Peltonen & Helvi Numminen & Inkeri Tuomikoski). Kirja kertoo illuusioiden katoamisesta, jos sisältö mahdollisimman tiivistetysti halutaan referoida.

Tässä itse kukin joutuu myöntämään, että kadonnutta aikaa tulee aika usein muistelluksi. Se johtuu kai siitä, että sitä kadonnutta aikaa on kertynyt aika lailla ja lisää raksuttaa. Päättyneellä viikollakin tuli kaksi muistelua.

Ensin tuli vanha koulukaveri perinteiselle talvikäynnille. Kuunneltiin vanhoja levyjä ja katseltiin valokuvia. Vanhoista luokkakuvista yritettiin muistella nimiä. Kuvista näkyi aikakauden murros. Lukiossa oli jo beatles-tukkia ja psykedeelisiä paitakuvioita ja minihameita. Minullakin jo parranhaiventa. Ja hemmetin rumat paksusankaiset silmälasit. Ja olin hoikka kuin mikäkin urheilijanuorukainen. Kaverilla oli tukka päässä.

Noista aika moni piirre voisi olla vielä tänäkin päivänä Proustin tarkoittamalla tavalla toiveiden mukainen (paitsi ne silmälasit). Kaipaamaan jäimme.

Eilen tuli facebookiin yllättävä kaveripyyntö - vielä kadonneempaa aikaa.

Luulin sen iäksi kadonneen, sillä edellisestä kohtaamisesta oli kulunut 48 vuotta ja 9 kuukautta. Päivälleen. Voin sen näin tarkasti laskea sillä se tapahtui ylioppilasjuhlassani toukokuun viimeisenä päivänä 1970.

Sain silloin onnittelupusun poskelle ja sitten sanottiin hei hei. Minä lähdin Ruotsiin, E. lähti Saksaan. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Olisi voinut kuolla jo vuosikymmeniä sitten, eikä minulla olisi tietoa.

E. oli puolivakituinen seuralaiseni lukioaikoina, runotyttö ja teiniteatterin tähtinäyttelijä. Kiertelimme liftausreissuilla pitkin Eurooppaa, kävimme festareilla ja luimme ja keskustelimme.

Ja nyt tämä E. ilmestyi tyhjästä ja tuli fb-kaveriksi. Ei mitään kyselyjä kuulumisista eikä haikailuja vuosien kulumisesta vaan pyyntö, voisinko lähettää hänelle erään monologikatkelman Eeva-Liisa Mannerin näytelmästä. Hän kun asuu vieraassa maassa eikä omista sitä kirjaa. Hän muisti, että minulla se on, koska sitä aikoinaan yhdessä harjoittelimme.

Toteutin pyynnön ja selasin pitkään hänen fb-sivujaan ja pääsin käsitykseen hänen elämänsä kulusta. Varmaan hän samoin minun. Ajatukset karkailevat sinne 48 vuoden taakse. Ovatko illuusiot todellakin kadonneet?

(P.S. Kiitän onnitteluista, jotka eri kanavia pitkin ovat syntymäpäiväni viettoa juhlistaneet!)