#minäkö myös?

Totta kai minäkin olen nähnyt. En tietenkään ole asiaan puuttunut.

Melkoisen itsetutkiskelun eteen jokainen hereillä oleva mies on joutunut miettiessään, onko jollakulla syytä muistaa minut jostakin ikävästä yhteydestä.

Vyöryn lailla läpi puolen (?) maailman kulkenut #metoo on loistava esimerkki yksityistapauksesta liikkeelle lähteneestä voimasta, joka muuttaa maailmaa, siis ihan oikeasti aiheuttaa ison muutoksen. Näin voi jo sanoa, paluuta entiseen ei ole, sillä yhtäkkiä joka paikka on täynnä tietoa ongelmasta, joka on saatava korjatuksi.

Tämän päivän HS:ssa kaksi vaikutusvaltaista kirjailijaa liittyy joukkoon. Märta Tikkanen ja Ebba Witt-Brattström ovat molemmat kirjoittaneet henkilöhistoriaansa liittyvistä kokemuksista paljastavia teoksia. "Nämä ovat kertomuksia, joita naiset ovat yrittäneet kertoa kahdentuhannen vuoden ajan. Mutta nyt miehetkin kuulevat niistä ja tulevat kysymään, että mitä ihmettä tämä oikein on."

Näyttää vahvasti siltä, että naisten kokemukset erilaisesta häirinnästä ovat universaaleja ja tulkinnat yksimielisiä (hyvin vähäisin poikkeuksin). Miesten tulkinnat sen sijaan näyttävät vaihtelevan. Vielä näkee niitäkin, joiden mielestä pitäisi tulkita imartelevaksi, jos mies pilke silmäkulmassa vähän taputtelee. Erityisen nololta tuntuu, kun jotkut miehenpuolet eivät näe eroa häirinnän ja flirtin välillä.

Olen siis nähnyt ja kuullut, mutta en ole puuttunut. Jotenkin on tuntunut, että ne ovat yksittäisiä kiusallisia tapauksia, jotka ovat hetkessä mennet ohi. Nyt ilmiön mittasuhteiden paljastuttua valtaviksi on hämmennys ja yllätys aitoa. Mutta samalla huomaa itsessään ihmettelyt, että olisihan tämä pitänyt ymmärtää. Merkit olivat kyllä selvät.

Onneksi lopultakin on syytä uskoa, että nyt tulee muutos. Moni on hiljaa ja häpeissään, kun ymmärtää.

Siinä olen kuitenkin mietteliäs, millainen linjanveto olisi kohtuullista syyllisten nimien julkaisemisessa. Lehdillä on korkea kynnys rikoksista tuomittujen henkilöiden nimien julkaisemisessa. Sama pitäisi olla tässäkin, sillä leima on paha. Yksi jo tuli televisioon haastateltavaksi, mielestäni jotakuinkin esiintymiskyvyttömässä kunnossa.

On tällaista samantapaista joukkovoiman painetta ollut ennenkin maailmaa muuttamassa. 1960-luvun lopulta alkaen kasvoi valtaviin mittoihin edenneitä protestiaaltoja Yhdysvaltain rotusortoa ja Vietnamin sotaa vastaan. Ja muutosta tuli. Nyt olen ymmärtänyt, että jotain samankaltaista on lähtemässä vauhtiin Yhdysvaltain tuhoisaa pyssyuskoa vastaan. Toivotan menestystä.

Kuvan humoristista virettä älköön tulkittako vähätteleväksi kannanotoksi #metoo-kampanjaa kohtaan. Päinvastoin: huumori ja nauru pysyköön aina mukana kaikissa ihmissuhteissa.

(Kuva: Saara Ranin elokuvassa Natalia, ohj. Matti Kassila 1979)

Mokailua

Ensin hukkasin avaimen.

Sitten hukkasin uusimman Filmihullu-lehden.

Sitten menin sovittuun tapaamiseen päivää liian aikaisin.

Sitten unohdin kauppareissulla ostaa sen tärkeimmän, sen, jota varten olin kauppaan lähtenyt. Kaikenlaista muuta kyllä ostin.

Onkohan tämä dementiaa? Vai huolimattomuutta.? Vai sattumaa? Harmittaa, että tällä tavalla kasautuvat!

Oli silkkaa onnea, että kaikki ongelmat selvisivät. Avain löytyi aamulla, kun pistin kenkää jalkaan. Housuntaskun pohjasta löytyi reikä.

Lehti löytyi, kun arvasin kuinka oli käynyt. Menin iltapimeällä ulos penkomaan taloyhtiön paperinkeräyslaatikkoa, jota onneksi ei ollut vielä tyhjennetty. Jotenkin hajamielisyyden puuskassa olin laittanut arvokkaan Filmihulluni (Fellinin teemanumero) sanomalehtien seassa poistettavien lehtien pinoon. Alakerran rouva sattui tulemaan roskakatokseen, kun dyykkasin. Katsoi vähän sillä silmällä, että olenko jo noin syrjäytynyt, että kaivan roskalaatikoita.

Sovittu tapaaminen oli helppo korjata seuraavana päivänä. Kauppareissu piti tehdä kahteen kertaan.

Nyt sitten jännitän, loppuivatko virheet tähän. Luultavasti paine lisää virheiden todennäköisyyttä.

(Elizabeth Bishop: Ainoa taito / Matkakysymyksiä 1976, suom. Helena Sinervo)

Vapaus

Arktisiin mittoihin yltynyttä kylmyyttä uhmaten lähdin kävellen kohti Ruoholahtea. Varusteet olivat kuin naparetkeilijällä: toppatakki jossa huppu, villakintaat, talvikengät ja villasukat ja jopa puolipitkät kalsarit.

Oikoreitti kulkee sopivasti Hietaniemen hautausmaan läpi. Siellä ei ollut ketään, siis maan päällä kulkevaa. Tuli jotenkin suuri vapauden tunne kulkea yksin valtavalla hautausmaalla suurkaupungin kyljessä. Minä ja tyhjyys. Nautinnollista.

Mutta liian aikaisin annoin vapauden kaihon kokea täyttymyksen. Yhtäkkiä erään pensasrykelmän takana olikin joku. Vanha herra kontallaan hautakivien välissä.

Ensin säikähdin, että hän on tuupertunut siihen ja tarvitsee apua. Mutta ei, hän olikin työn touhussa. Hän harjasi lunta pois hautakiven päältä.

Paluumatkalla kuljin samaa reittiä. Vanha herra oli jo saanut hautakiven harjatuksi ja poistunut. Menin katsomaan, kenen hautaa hän oli hoitanut. Outo nimi, nainen, kuollut viime kesänä 92-vuotiaana.

Ajattelin, että siinä oli iäkäs leskimies käynyt hoitamassa äskettäin pois nukkuneen vaimonsa hautaa. Kynttilälyhdynkin oli sytyttänyt pakkasessa lämmittämään.

Liikuttava ajatus.

Mieleen nousi runo, jonka olen äskettäin lukenut. (Lars Huldén:  Läsning för vandrare, 1974)

Siinäkin on vapaus.  " - - Nyt minä olen kuollut, sinä olet vapaa."

Vapaa vaikkapa vaeltamaan pakkasessa hautausmaalle.

Siitäkään ei ole kauan, kun runoilijamestari Huldén itse poistui keskuudestamme. Minulla oli ilo olla mukana juhlimassa hänen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirjoitin siitä tähän blogiin, teksti ja kuva löytyy  täältä  . 

Hankalaa ja epäterveellistä

Marketissa musta mies puhui englantia leipätiskin myyjälle. Puheessa oli kuitenkin yksi sana selvää suomea: laskiaispulla.

Myyjä viittoili suuntaa, johon pitäisi mennä. Myöhemmin kassajonossa näin, että kaivattu tuote oli löytynyt. Miehellä oli kärryssään toistakymmentä kappaletta tätä vuodenaikaherkkua.

Hyvin oli siis sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin onnistunut. Perinnetuotteen suomenkielinen nimikin oli hallinnassa, lähes ilman vieraita aksentteja.

Minulla sen sijaan on vaikeuksia mainitun tuotteen kanssa. En ostanut yhtään kappaletta. Sen syöminen on hankalaa, kun kermavaahtoa tursuaa ja tarttuu partaan. Ja kolesterolitkin ovat tietääkseni kamalat. Niitä olen saanut komennon välttää. Minulla oli siis kaksi pätevää syytä rikkoa kansallista tapaa.

Laskiaispullasta monet taitavat pitää. Sen sijaan en tiedä ketään, joka pitäisi tippaleivästä. Niiden aika on jo lähellä. Ihmettelen, miksi niitä tehdään. Niidenkin syöminen on epämiellyttävää. Murusia ja palasia tippuu pöydälle ja rinnuksille. Kolesterolista en tiedä. Jätän kuitenkin perinteisesti niidenkin syömisen muille. Ehkä mustille miehille nekin kelpaavat. Eksoottista paikalliskulttuuria?

Kotoperäisten perinteiden sijaan minulle maittavat vieraat herkut. Yksi niitä tarjoava paikka on elokuvateatteri Tennispalatsin aulan kakkoskerroksessa sijaitseva vietnamilainen kuppila. Siellä poikkean hiukopalalla, kun reitti osuu kohdalle. Aivan erinomainen tuote on vietnamilainen kanapatonki. Sen väliin on saatu mahtumaan niin paljon tavaraa, ettei mikään kotimainen bensa-aseman baari tai muu pysty vastaavaan. Kanaviipaleiden lisäksi jos vaikka mitä maistuvia vihanneksia ja marjoja sekä sopivasti tulinen kastike. Kyllä tämäkin ruoka on mahdoton syödä ilman sämpylän välistä rinnuksille ja pöydälle varisevaa tavaraa.

Jännittävän hyvin kaukaisista maista Suomeen muuttaneet ovat oppineet kieltä. Minun melko laajassa tutuksi tulleiden vierasmaalaisten joukossa jotakuinkin kaikki ovat tosissaan kielen oppimisen kanssa, ja tuloksia tulee. Sen sijaan suomalaisten kyky käyttää vierasta kieltä ei aina ole kovin vakuuttava.

P.S. Uusi blogini sai julki tullessaan hurjan määrän lukijoita. Tosin vain yhdeksi päiväksi. Siksi rohkenen muistuttaa vielä toistamiseen sen olemassa olosta, sillä se päivittyy näinä aikoina useammin kuin tämä vanha blogi. Täältä se löytyy.

Ei yhtään maalia

Muisteltiin porukalla jääkiekko-otteluita, kun nyt on olympialaiset. Tai siis muut muistelivat, minä en. Minä vain kuuntelin ja yritin olla huomaamaton.

Syrjään vetäytyminen ei tietenkään johtunut vaatimattomasta luonteestani, sillä sellaista ei ole. Se johtui siitä noloudesta, että minä en muista yhtään jääkiekko-ottelua. Olen toki aina joskus katsonut televisiosta ottelun, jos se on etukäteen saanut niin suuren huomion, että olen noteerannut sen katsomisen arvoiseksi yleissivistyksen kannalta. Yleensä ne ovat olleet finaaleja jossakin suurkisassa.

En vain ole onnistunut ihmeemmin innostumaan. Lopputulos on ollut jokseenkin yhdentekevä. Maalien tekijöiden nimet eivät ole jääneet muistiin.

Yhden maalin kyllä muistan, visuaalisesti. Se oli se, kun joku teki ilmaveivin. Se oli kettumaisen viekas temppu. Sellaisista aina innostun, jopa urheilussa.

Poikaporukassa puhe kääntyy aina jossain vaiheessa urheiluun. Taannoisessa luokkakokouksessa Jyväskylässä kaverit alkoivat muistella kouluvuosien peleissä tehtyjä maaleja. Hyvin tuntuivat muistissa säilyneen, niin omat kuin vastustajienkin.

Meitä oli kuitenkin muutama, jotka eivät muistaneet, minä yhtenä heistä. Se johtui siitä, että minä en ole elämässäni ehnyt yhtään maalia, en jääkiekossa, en jalkapallossa enkä missään muussakaan. Sama pätee myös koripalloon ja pesäpalloon, vaikka niissä ei käytetäkään nimitystä maali.

Joskus jossain piirissä tämä puute tuli puheeksi. Oli siinä joku toinenkin kohtalotoveri. Touhu ei vaan luonnistunut, taito puuttui ja sen myötä motivaatio.

Siinä mietittiin myös, mitä maalien puute tekee itsetunnolle. Luhistuuko siinä nuori mies aivan reppanaksi?

Väitin - ja väitän edelleen - että itsetunto sellaisesta vain vahvistuu.

Tekemättä jääneet maalit eivät ole haitanneet himpun vertaa. Muutamat korvaavat taidot ovat tuottaneet onnistumisia kaikessa, missä nuoret miehet yleensä onnistumisia himoitsevat. Asialla voisi suorastaan rehvastella, ellei siinä maistuisi hieman ylimielisen elitistinen asenne.

Voisikohan muuten sitä nimittää maalin tekemiseksi, kun pajatsossa saa kolikon osumaan oikeaan porttiin? Jos voi, niin siinä on peli, jossa lukiovuosina tein aika paljon maaleja. 

Toinen peli, jossa menestyin aikoinaan, oli se merkillinen tulitikkupeli, jonka malli on nähtävissä elokuvassa Viime vuonna Marienbadissa (Alain Resnais 1962). Maaleja siinä ei kylläkään tehty, ehkä juuri siksi se olikin niin kiehtova peli.

x  x  x 

Blogin kirjoittaminen on viime aikoina ollut heitteillä muiden kirjoitustöiden vuoksi. Ja on tässä ollut motivaation puutettakin kahdeksan vuoden väsyttämänä.

Kuten tammikuun alussa kirjoitin, olen kokeilemassa toisentyyppistä blogia. Suppeampaa, ketterämpää, vähemmän rousseaumaista. En ole vielä ollenkaan varma yrityksen onnistumisesta, mutta olen nyt saanut tehdyksi vähän toistakymmentä kokeilupostausta. Lukijoita en ole vielä päästänyt mukaan vaan olen esiintynyt tyhjälle katsomolle. Jos nyt jotakuta kiinnostaa vilkaista, niin täältä se löytyy. Saa kommentoidakin, jos jotain tuntemuksia herää.

Samannäköiset

Serkkuni sanoi, että olen vanhemmiten tullut isäni sisaren näköiseksi.

Se ei ollut kauniisti sanottu, mutta sitä en tietenkään ääneen lausunut. Muistan kyseisen tätini kaukaa lapsuudesta, ja hän jäi mieleen jonkinlaisena noita-akan prototyyppinä, jota oli syytä kaihtaa. Aina komentamassa, aina pahalla päällä.

On vaikea arvioida, pitääkö serkun esittämä yhdennäköisyys paikkansa. Yritin katsoa peilin edessä sillä silmällä, mutta en löytänyt yhteyttä. Ehkä pussit silmien alla, ehkä perunanenä (siikli). Parta peittää muut mahdolliset samankaltaisuudet.

Peilin eteen ei ole syytä mennä silmälasit nenällä, ettei näe liian tarkasti sellaista, mitä ei välittäisi nähdä. Kylpyhuoneessa on hyvä käydä ensin suihkussa ja katsoa peiliin vasta sitten. Huuru peilissä on armollinen.

Parikymppisenä jotkut sanoivat, että olen Leninin näköinen. Viikset ja parta olivat vähän samankaltaiset. Ja lippalakki, joka peitti pitkän tukan. M.A. Numminenkin on joskus mainittu samannäköiseksi. Viikset ja parta siinäkin.

Kesäkotini naapurikaupungissa olen vuosien mittaan tottunut, että vastaan tulee ihmisiä, jotka ensin moikkaavat kuin tuttua ja sitten alkavat epäröidä ja pyytävät anteeksi, että erehtyivät henkilöstä. Viime kesänäkin yksi ihmetteli kaupan parkkipaikalla, olenko vaihtanut autoa. Ja toinen vähän myöhemmin kysyi varmistaakseen, että olen tulossa viikonlopuksi saareen äijäporukassa.

Sain jossain vaiheessa selvitetyksi, keneksi he minua luulevat. Kyllä, paikalliseksi hammaslääkäriksi. Hankkiuduin sittemmin näköetäisyydelle katsoakseni, onko kyseinen herra oikeasti näköiseni. Kyllä jotain yhteistä muotoa oli, joskin hän oli minua joka suuntaan isompi mies. Mutta ymmärrän erehdykset.

Kerran Urjalan kirjallisuuspäivillä miesten vessan rännillä Arvo Salo luuli minua Simo Hämäläiseksi. Salo oli kyllä siinä vaiheessa iltaa jo vähän maistissa, mutta oli sekin erehdys ymmärrettävä. Kyllä Kätkäläisen kirjoittajassa hivenen verran samaa näköä siihen aikaan oli. Toinen kirjailija, johon minut on sekoitettu aika usein, on Paul-Erik Haataja.

Kuvassa sukulaisten yhdennäköisyytta elokuvasta Boheemielämää (Aki Kaurismäki 1992)

Tahdonvoimalla

Paistetut silakat on aina ollut minulle itsestään selvä valinta, kun menen syömään ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan". Juomaksi tietysti olutta, keskikeppanaa.

Ravintola on maailmankuulu silakka-annoksestaan. Amerikkaa myöten on nähty tv-ohjelma tästä herkusta. Erityisen vaikutuksen Sikalan silakat tekivät aikoinaan jazzmuusikko Dizzy Gillespiehen, joka söi yksin koko muusikkoseurueensa silakat ja meni sen jälkeen keittiöön paistamaan lisää.

Silakat mielessä siis menin hyvässä seurassa tähän kuuluisaan ravintolaan Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa.

Vasta sisällä pöytään asettuessa karmea totuus valui tietoisuuteen. Ensin yritin huitoa sen pois ajatuksista ikään kuin likaisen mieleenjuolahduksen, jollaisia herrasmiehellä ei saa olla, ei ainakaan sivistyneessä seurassa.

Mutta pakko se oli päästää tulemaan. Jos sen torjuisin, seuraus voisi olla kamala.

Minähän en saa syödä silakkaa. Enkä juoda olutta.

Kun on tuo kihti.

Silakat ja olut ovat kihdille alttiiden henkilöiden kiellettyjen aineiden listan kärjessä. Ihan niin kuin epo ja huulirasva hiihtäjille tai Aatamille omena. Ei käy, vaikka kuinka mieli tekisi.

Legendat ravintolan muinaisista arvovieraista eivät kerro, onko kihti estänyt muiden herkkuvalintaa. Vieraslista on kyllä mahtava, Andy McCoysta Martti Ahtisaareen, Jean-Paul Sartresta Pablo Nerudaan.

Nobel-kirjailija Neruda on jopa maininnut Sikalan runossaan (millaisessa yhteydessä, siitä ei ole tietoa). Tällaisen runonpätkän olen merkinnyt muistiin sitaattikokoelmaani:

"Hei vaan, Pikku-Vallila,

jää hyväst Stadin tähti.

On leposijain nyt Sikala.

Huikkas hän kun etelään lähti."

(Pablo Neruda, suom. Pentti Saaritsa)

On siellä Skalassa tarjolla herkullinen ja kuuluisa sipulipihvikin. Vaati kyllä poikkeuksellista tahdonvoimaa valita se ja lasillinen jäävettä.

  

(Sea Horsen nurkilla tapahtuneesta kirjailijoiden villistä menosta ja surullisista tapahtumista olen kirjoittanut ennenkin. Teksti ja kuvat ovat katsottavissa  täältä .)