Hyvin valmistautunut

Kaapista löytyi kaikkea mitä kuvitella saattoi: Echinaforcea, höyryhengitystippoja, hunajaa, valkosipulia, yskänpastilleja, rommia, nuhasuihketta, Panadol-poretta. Voiko paremmin enää valmistautua syksyn flunssaan?

Kaikkia noita olen ottanut paitsi rommia. Ei ole auttanut. Taitavat olla humpuukilääketiedettä. Ehkä ratkaisevaa on juuri tuo rommin puute?

Iski siis yskä. Ei nuha eikä kurkkukipu vaan pelkkä yskä, mutta sitäkin kovempi. Olen yskinyt päivät ja varsinkin yöt niin että kohta varmaan naapurit valittavat ja vaativat häirikölle häätöä. Kerrostalossa kun pitää talon sääntöjen mukaan noudattaa yöllä hiljaisuutta. Ei siis pianonsoittoa, bilettämistä, iskuporan käyttöä tai muuta vastaavaa. Arvelen, että kovaääninen yskiminen on sitä muuta vastaavaa.

Tällaisessa menossa aivot pehmenevät eikä jaksa lukea, vaikka pöydällä olisi iso kasa kiinnostavaa uutta laatukirjallisuutta. Pitää siis tyytyä vähempään laatuun. Koska Valittuja Paloja ei satu löytymään hyllystäni, olen kaivanut esiin kuvassa näkyvää lukemista. Sitä yritän tihrustella vedet silmissä. (Vesi silmissä ei johdu lukemisen liikuttavasta sisällöstä vaan yskän aiheuttamasta ärsytyksestä).

Kuten huomaatte, viihdelukemistojen valinnassakin pyrin noudattamaan sukupuolten tasa-arvon periaatteita. Tosin ihan fifti-fifti se ei nyt ole onnistunut. Tuolla yhdellä kirjalla on kovin epäilyksiä herättävä nimi. Sisältö ei kuitenkaan viittaa tämän vakiintuneen ilmaisun rikolliseen tarkoitteeseen vaan siihen leikkisään kisailuun, johon ilmaisua voidaan myös käyttää. Kehittynyttä kielikykyä tällainen nimi lukijalta kyllä vaatii. Lieneeköhän sitä kaikilla tarpeeksi?

Tämän viestin innoittajana on blogin lukijan yksityiseen sähköpostiini lähettämä viesti, jossa aavistelee minun joutuneen vankilaan, kun kirjoituksia ei ole entiseen tahtiin ilmestynyt. En ole joutunut, olen edelleen vapaalla jalalla. Kyllä niitä kirjoituksia alkaa taas ilmestyä, jos tästä vielä tokenen.

 

Etuajassa

Istuttiin iltaa pienellä porukalla. Toivat tuliaisina kukkia, tekstiilitaidetta ja tietysti viinipulloja.

Viinipulloja tuli enemmän kuin olin varannut juotavaksi. Kaikki eivät mahtuneet pullotelineeseen, loput piti aamulla viedä kellariin odottamaan seuraavia pitoja.

Olisi niitä viinejä enemmänkin kulunut, mutta kun seurueessa oli yksi porukan petturi, joka ei ollenkaan koskenut viiniin eikä edes sihijuomiin.

Perinnetieto kertoo, että tuollaiset erikoisuudentavoittelijat herättävät aina seurueessa ihmetystä. Syitä outoon käytökseen kysellään ja heitä yritetään porukalla käännyttää kostealle tielle.

Perinnetieto ei nyt kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Tämän porukan käyttäytymiskoodi oli modernilla tavalla vapaamielinen. Outoon käyttäytymiseen ei kiinnitetty lainkaan huomiota.

Nyt täytyy paljastaa, kuka tuo outo kummajainen oli. Se olin minä itse.

Ei ei, en minä ole miksikään raittiusmieheksi riehaantunut. Eikä lääkärikään ole löytänyt mitään maksakirroosia tai muuta syytä määrätä korkkia kiinni. Ihan minä omasta vapaaehtoisesta tahdostani olin ilman.

Olen nimittäin tipattomalla tammikuulla, vähän etuajassa.

Menossa oli tipattoman tammikuun päivä numero 26. Tavoite oli liian lähellä, jotta siitä voisi luopua.

Minä olen iät ajat viettänyt tipattoman tammikuun väärään aikaan, sillä minun vuoden kiertokulussani alkutalveen osuu niin monenlaisia perinnekekkereitä, että ei niiden sekaan mitään raitisteluputkea saa mahtumaan.

Varmuuden vuoksi olen pitänyt vakiintuneena käytäntönä pitää vuodessa kaksi tällaista kuukautta. Edellinen oli maalis-huhtikuussa. Silloin tosin laskelmat menivät sekaisin ja päiviä kertyi 41. Mutta ei se kai haitaksi ollut.

Mutta oli se kekkereiden isännöinti nollapromillisena aika erilainen kokemus kuin vertaisena vertaistensa joukossa. Eivät ne mitkään yltiöjuomingit olleet, mutta pitkälle aamuyöhön väki viihtyi. Hiukan alkoi isäntää uuvuttaa keskustelun kuunteleminen. Alkoi olla jankkaamisen makua. Vähän juomalaulujakin luriteltiin ja yksi olisi soittanut pianoa, mutta minun oli pakko kieltää, että ei kerrostalossa aamuyöllä.

Luulen, että vierailla oli hauskempaa kuin isännällä. Kyllä se on myönnettävä.

(Kuva:  Yrjö Norta: Maskotti 1943 / Emmi Jurkka, Kalle Viherpuu)

Ylivoimaista?

Joskus tulee uskonpuute.

Ilmiö on ilmeisesti tuttu jopa urheilijoille. Korkeushyppääjälle iskee rimakauhu eikä hypystä tule mitään. Ylitys näyttää mahdottomalta.

Minä en urheile vaan luen. Olen viime aikoina lukenut runoja ja novelleja. Muutama sivu kerrallaan, nopeita pyrähdyksiä. Hellaakoskea, Paloheimoa, Mustapäätä, Haanpäätä. On helppo aloittaa uusi, kun tietää että se loppuu pian. Ei mene koko päivää.

Jättiläisurakkalukemiset ovat niitä rimakauhutapauksia. Aikoinaan Volter Kilven Alastalon salissa oli sellainen. Pakko oli kuitenkin ryhtyä, sillä se kuului kirjallisuustieteen vaatimuksiin. Piti kirjoittaa essee sen pohjalta. Hyvin lukeminen sitten sujui, kun pääsi alkuun ja löysi rytmin. Urotyöksi sen voi laskea. Ostin aikoinaan Kustavissa perinneseuran T-paidankin, jonka rintamuksessa kerrotaan kaikille vastaantulijoille, että "Olen lukenut Alastalon salissa". Ainakin alan ihmiset osaavat arvostaa.

On niitä muitakin, James Joycea, Marcel Proustia ja Robert Musilia ainakin mainitaan rankoiksi urakoiksi. Täytyy myöntää, kokemusta on. Kalle Päätalo osoittautui aivan ylivoimaiseksi. En selvinnyt pitkällekään.

Nyt pöydälläni on yksi tällainen rimakauhutapaus, johon en ole vielä uskaltanut koskea, vaikka se on ollut siinä jo toista kuukautta. Nämä Hellaakosket ja Haanpäät ja muut ovat pelkkiä tekosyitä siirtää sen jättiläisen aloittamista suotuisampaan ajankohtaan. Sillä jättiläinen se on. Paul Auster 4321, sivumäärä 1141.

Toistaiseksi olen lukenut vasta takakannen tekstit ja signeerauksen. Kyllä kohta aloitan.

 

Äly hoi!

Heikkona hetkenä tulee kokeilluksi facebookissa kiertäviä testejä. Ei kannattaisi. Niistä ei toivu.

Yhdestä sain tuloksen, että suurin lahjakkuuteni on musikaalisuus. Ei varmasti ole. Vahvin toidiste päinvastaisesta on viiva laulusta alakoulun todistuksessa. Toisessa testissä sain kaikki oikein testissä, jossa piti tunnistaa kuuluisuuksien naamoja, sellaisia kuin Hitler, Stalin, Mao, Elvis, Lennon, Kennedy, Diana. Oli seassa muutama aivan tuntematonkin, mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista onnistuin kai arvaamaan oikean. Testin lopussa sain pistemäärän lisäksi tietää olevani huippuälykäs. - Mikäpä siinä, hyvä että huomasivat. En kuitenkaan jakanut tietoa ympäri facebookia vaan pidin onnen itselläni. "Kell onni on, se onnen kätkeköön", neuvoi Eino Leino. Hänen luulisi tietävän.

Sitten iski trauma. Kaveri oli tehnyt saman testin ja saanut myös täydet pisteet ja saman neroksi julistuksen. Hän jakoi tiedon meille kaikille tiedoksi. Salaa syömmessäin tiesin, että nyt meni mönkään. Tunnen kaverin, ei ole huippuälykäs.

Palasin tekemään testin uudestaan. Nyt vastasin tahallani kaikkiin kysymyksiin väärin. Ja eikös vain koneen henki julistanut minut taas huippuälykkääksi, sillä sain täydet pisteet.

Muistiko kone minut? Huomasiko se huijausyritykseni? Palasin tekemään testin kolmannen kerran mutta nyt eri nimellä. Välttääkseni tunnistetuksi tulemisen vastasin nyt joihinkin kysymyksiin oikein ja joihinkin väärin. Mitä sanoi nyt kone? - Ei muuta kuin edelleen olen huippuälykäs ja kaikki oikein. Nyt oli uskottava.

Lapsena tein lastenlehdistä kaikenlaisia kuva-arvoituksia. Muistikuvani mukaan ne olivat kovin helppoja. Nero siinäkin puuhassa? Alla näyte. Siinä on kaksi kuva-arvoitusta, viiva välissä. Blogin lukijat voivat kokeilla. Kerron oikeat vastaukset seuraavassa kirjoituksessa. (Kuva-arvoituksen lähdeviite on jäänyt merkitsemättä muistiin. Ilmeisen vanha kuitenkin suttuisuudesta päätellen).

Välillä eteen sattuu toivottomia tehtäviä. Niin äskenkin. Kysyttiin, montako jalkaa on kolmella koiralla ja yhdellä kissalla.

Mikä tuossa nyt on? Tietysti 16 jalkaa.

Mutta sitten epäluuloinen mieli alkoi epäillä kompaa. Ehkä vastaus onkin neljä jalkaa. Jokaisella erikseen, ei yhteensä.

Lunttasin vastauksen. Se kuului: 12 jalkaa.

Miten niin? Äly hoi, älä jätä!

Jotain lohtua

Pannukakkujonossa torstaina jäin murjottamaan, kun edessäni jonossa oleva kaapi kermavaahtokulhon tyhjäksi ja minulle jäi vain hilloa.

Sitten kuitenkin sisäinen Polly-Annani otti minussa vallan ja näki surkeudessa hyvänkin puolen. Kermavaahdossa taitaa olla ylen määrin kaloreita. Nytpä vältän semmoiset ihan tuosta noin.

Mulkaisin silti äkäisesti sitä edellä kulkenutta kermavaahtorohmua, kun hän kassalla käänsi katseen taakseen.

Keittiön tuttu täti huomasi tilanteen ja tuli valittamaan sattunutta vahinkoa. Lisää kermavaahtoa ei valitettavasti ollut enää mahdollista tehdä. Korvaukseksi hän lupasi tupla-annoksen kahvia. Tai vaikka tripla-annoksen, jos tahdon.

Tahdoinhan minä. Jotain lohtua sentään.

Automiehiä

Kaveri nyrjäytti nilkkansa, kun astuimme ulos ravintola Kosmoksesta. Kävimme lounaalla, mutta alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuuteen.

Kävely ei sujunut. Hän oli jättänyt autonsa kauas Merimiehenkadulle Rööperiin. Minä lupasin hakea auton ja ajaa hänet Töölön tapaturma-asemalle.

Sain ohjeet auton löytämiseksi. Harmaa Ford Fiesta, rekisterinumero ei ollut jäänyt muistiin. Seisoo jossakin lähellä Albertinkadun risteystä. Virta-avain autossa.

Aika epämääräistä. Typerää jättää avain autoon. Tätä en tietenkään sanonut ääneen.

Lähdin kävelemään Fredaa pitkin. Tunsin ärsyyntymistä. Enhän minä tunne automerkkejä. Kadun reunat olivat täynnä autoja. Hakemista olisi helpottanut, jos olisi virta-avain ja voisin sillä saada auton valot välähtämään. Mutta ei. Pitää vain käydä tutkimassa jokaisen harmaan auton merkki.

Siellä oli useita harmaita autoja. Tutkin merkit keulasta tai perästä. Löytyi useampi Ford Fiesta. Ei auttanut kuin kokeilla, onko ovi lukossa. Katselin ympärille, ettei kukaan näe. Tunsin olevani vähän kuin varkaissa. Kaikki ovet olivat lukossa. Yksi Ford oli väriltään enemmän sininen kuin harmaa. Se tärppäsi.

Kuuluuko automerkkien tunnistaminen yleissivistykseen? Jos kuuluu, minä en ole yleissivistynyt. Pikkupoikana autot kyllä tunnettiin. Niitä piirrettiinkin vihkot täyteen. Autot olivat persoonallisen näköisiä, helposti tunnistettavia. Rätti-Sitikka, Tippa-Rellu, Kupla-Folkkari, Anglia, Mini, Mosse, Volga, Lada, Popeda, Nykyautot ovat kovin persoonattomia, kaikki saman näköisiä.

No, loppu hyvin. Löysin auton ja sain kaverin ajetuksi paikattavaksi. Kinttu saatiin sellaiseen kuntoon, että hän pääsi itse rattiin. Mietin, neuvoisinko häntä pitämään virta-avainta taskussa ja opettelemaan rekisterinumeron. En neuvonut, mitäpä sitä aikuista opastamaan.

Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.

Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.

"Syksy jo saa - - "

"Nyt on lokakuu / ja minusta näkee sen", riimitteli runoilija. On siinä jotakin perää.

Minä siirsin sortsit, lyhythihaiset paidat, reisitaskuhousut ja liivin makuuhuoneen vaatepuulta komeroon. En usko, että niitä enää tämän sesongin aikana käytän. En toki käyttänyt syyskuussakaan. Ne tulivat maalta Helsinkiin optimismiharhan vuoksi, kuten joka vuosi. Toisaalta ne tulivat Helsinkiin myös pesukoneen vuoksi. Kesäasunnolla Längelmävedellä ei ole pesukonetta. Kesän säät olivat suosiolliset, joten niitä tuli käytetyksi runsaasti.

Jokin kulttuurinen erikoisuus liittyy reisitaskuhousuihin ja liiveihin. Maalla ne ovat käyttökelpoiset julkisilla paikoillakin. Metsästäjänpuvuksi niitä joku sanoi - taskuja on paljon. Kuin safarille olisi Hemingwayn kanssa lähdössä - tulee miehekäs olo. Mutta kaupungissa sellaisia en pukisi päälle. Jotenkin tuntuisi nololle.

Komeroon siirrettyjen kamppeiden korvikkeena vaatepuulla on nyt mustat farkut ja pari Marimekko-paitaa. Niissä kehtaa kulkea. Olkalaukku on aina mukana, sateenvarjoa, lompakkoa ja kännykkää varten. Kyllä nyt kelpaa kulkea kaupungilla, kun kihtikin katosi keväällä eikä ole sen koommin oireillut.

Vaikeinta on kuitenkin päästää lopullisesti irti kesästä. Uuteen on niin pitkä aika, ettei siihen saa vielä minkäänlaista näköalaa. Vielä pyörivät mielessä menneen kesän parhaat palat. Uniinkin ne tulevat. Syyskuu oli vielä kiinni kesässä. Lokakuu ei ole.

Luin jostain, että jossakin kansainvälisessä säälaitoksessa oli ennustettu, että alkavasta talvesta tulee Pohjolassa kylmin sataan vuoteen. Sepä perhanaa. Kyllä menneen kesän riemut ja sortsikelit nousevat sanoinkuvaamattomaan arvoon ja kaipaus uuteen sortsi- ja reisitaskukauteen Längelmäveden rannoilla kasvaa valtaviin mittoihin.

(Kuvat elokuvasta Suomisen Olli rakastuu, ohj. Orvo Saarikivi 1944)