Eskapisti

Joka vuosi se iskee näihin samoihin aikoihin.

Sille voisi oikeastaan määritellä tarkan tapahtumahetken.  Se alkaa kyllä kyteä pikkuhiljaa huhtikuussa, mutta lopullinen käänne tapahtuu aina toukokuun toisena lauantaina iltahämärissä.

Siis Euroviisujen finaalia kuunnellessa. En juurikaan katsele Euroviisuja mutta kuuntelen luurit korvilla puuhatessani muuta. Yleensä kirjoitan siihen aikaan joka ilta, ja aina minulla on luurit korvilla. Vilkaisen olkapään yli televisioon, jos kuuluu jotain kiinnostava. Kovin usein ei kuulu.

Se on hetki, jolloin tuntee voimakkaasti halun muuttaa kesäksi maalle. Siitä kasvaa nopeasti vimma, joka syrjäyttää muut ajatukset ja mielihalut.

Kielteistä ilmaisua käyttäen asenteen nimi on "kaupunkielämään tympääntyminen". Myönteinen ilmaisu voisi olla Shakespearea mukaillen "Kesäyön unelmointi".

Niin impulsiivinen en harmikseni osaa vieläkään olla, että lähtisin liikkeelle siitä paikasta. Pitää valmistella lähtöä. Valmisteluihin kuluu monta päivää.

Ensin pitää välttämättä kiertää sellaiset näyttelyt, jotka ovat loppuneet ennen kuin syksyllä palaan. Niitä olen nyt urakoinut. Seppo Fräntin kokoelma Lapinlahden sairaalassa, "Särkyneiden suhteiden muistonäyttely" uudessa Kaupunginmuseossa, Tom of Finland Taidehallissa.

Toiseksi: pitää pakata auto täyteen tavaraa. Kirjoja, elokuvia, vaatteita. Lukemisen painopisteeksi olen valinnut uuden kotimaisen kaunokirjallisuuden. Dekkareita on kesäkodin kirjahyllyssä odottamassa satamäärin. Ja aitan ullakko täynnä vanhoja aikakauslehtiä. Lepotuoli ulkona terijoensalavan alla odottaa lukijaa. Dvd-elokuvat ovat jälleen kerran klassikkoja: Bergmania, Hitchcockia, Truffaut`ta, Wilderia, Felliniä. Niitä katsotaan sateella. Toivottavasti ei katsota. Matkalaukkuun tulee myös kesävaatteita: Lyhythihaisia paitoja, t-paitoja, shortsit, sandaalit & valkoiset tennissukat.. Vanha Hankkijan lippalakki odottaa perillä.

Kolmanneksi pitää suorittaa pari tervehdyskäyntiä.

Aamupäivällä ajoin metrolla Kampista Herttoniemeen tervehdyskäynnille. Tuli ikävä olo.

Vaunussa oli lauma lukioikäisiä nuoria. Heillä tuntui olevan hauskaa, mikä ilmeni hieman meluisasti. Paikalle ilmestyi viisikymppinen pukuherra. Hän alkoi rähjätä nuorille.

Ei hän melusta valittanut, kuten ensin luulin. Hänen rähjäämisensä kohdistui nuorisoporukan kahteen tyttöön, jotka erosivat ihonväriltään muusta joukosta.

Siinä äijä mouhusi käsi pystyssä räävittömyyksiä. Siltä osin hän olisi soveltunut vaikkapa amerikkalaisten konservatiivien presidenttiehdokkaaksi. Mutta nuorissa ei viesti saanut aikaan samanlaista innostusta kuin Amerikassa. Yllättäen vaunun takaosasta ilmestyi kaksi reipasta nuorta miestä, jotka nappasivat äijän molemmilta puolilta kohteliaasti käsikoukkuun ja taluttivat hänet takaperin ulos junasta Kulosaaren asemalle. Vaunullinen matkustajia antoi raikuvat aplodit.

Paluumatkalla Keskuskadulla jaettiin lehteä. Nappasin sen laukkuun mutta luin vasta illalla kotona. Jätän lehden nimen harmeja välttääkseni tässä mainitsematta. Sisältö oli sitä itseään. Pakolaisten rikoksia, sionistien salaliittoja, valtamedian valehtelua, parasiittien valtapyrkimyksiä.

Tähän on tultu. On se kummallista, että vieläkään kaikki eivät näe vaaraa. Minä pahoin pelkään, että tästä tulee vielä ongelmia, hyvin pahoja ongelmia.

Tunnen olevani mökillä eskapisti, ihan samankaltaisessa merkityksessä kuin maisteri Raunio Pentti Haanpään romaanissa Noitaympyrä. 

Maalla on hiljaista, mitä nyt naapurin Paavo traktorilla ajelee ja Lehtolan kukko järven takana laulaa. Lintuja en laske meluajiin, en edes räkättirastasta. Heinäsirkkoja en enää kuule. En myöskään lepakkojen tutkaääniä. Niitä on mökilläni paljon.

Maalla muutun harrastelijaviljelijäksi. Painopistealueena ovat yrtit, kesäkukat ja perennat. Tärkein valintaperuste on se, että perhoset ja pörriäiset kiinnostuvat. Maa odottaa muokkaajaa, minua. Kädet likaiset mullasta.

Kesäyö on odotuksen ydin. Yölaulajat ja lepakot vievät minut yöretkille. Sauna on lämmin melkein joka yö, ja jäähdyttely ja uinti on elämyksen ydin. Laiturilla istuskelu pimeässä tuo muistoja. Parhaimmillaan se on, jos taas toteutuu elokuun täysikuun aikainen trooppinen lämpöaalto.

Tietokone ei ole kesällä mukana. Pieni periksi anto on tabletti. Se tuli mukaan viime kesänä ja osoittautui hyödylliseksi. Sanomalehdet eivät nimittäin ehdi jakeluun aamukahviin mennessä. Tabletti auttaa siihen vaivaan.

Lähden viikonloppuna, viimeistään sunnuntaina. Säätiedotus lupaa hyvää. Blogi jää tauolle. Luen kyllä välillä tuttuja blogeja mutta tuskin kirjoitan itse.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta. Lukijoita on edelleen ollut runsaasti. Erityiskiitos kommentoijille. Pahoittelen, että en ole ollut kovinkaan tehokas vastaamaan kommentteihin. Palaan syksyn saapuessa, viimeistään sitten kun Längelmävesi alkaa jäätyä.

Kesällä liikun ahkerasti pitkin Pirkanmaata, Hämettä ja Keski-Suomea, ehkä kauempanakin. Taidenäyttelyt, konsertit, kesäteatterit ja muut tapahtumat kiinnostavat. Vieraita mökillä tulee ja menee, mutta aikaa jää kyllä lukemiseen ja kulkemiseenikin.

Kuva (vanha kansakoulun opetustaulu)  ja runositaatti antavat näkymän kesäiseen olotilaani. Toivotan hyvää kesää kaikille, tasapuolisesti.

POUTAPÄIVÄ  (Aaro Hellaakoski - 1921)

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.

Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.

Ruskettuneet lapset marjaropeineen.

Niityllä torkkuva hevonen,

takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni

ollakseen varma

ja levollinen.

Tuntee olevansa tarpeeton

tarpeettomassa maailmassa,

jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän

niin lapsekkaan avuttomana

haparoivan,

kompastelevan,

kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!

Maa heilimöi,

pääskyt livertävät,

meri säihkyy,

pihlajanoksan varjo

keinuu

edestakaisin

aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,

ei kauniimpaa.

Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Vanhat halvat ajat

Auton keväthuolto merkkikorjaamossa maksoi  331 euroa.

Hammaslääkärissä käynti yksityisellä asemalla (40 min) maksoi 380 euroa.

Marimekon Jokapoika-paita maksoi 89 euroa.

Elokuvalippu arki-iltana maksoi 13 euroa.

Keskiolut Elitessä maksoi 7.60 euroa, Kämpissä peräti 11,80 euroa.

Hotellihuone Vaasassa yhdeksi yöksi maksoi 152 euroa.

Kupillinen tavallista kahvia Ekbergillä maksoi 3, 90.

Kaikki nämä ovat siis euroja, eivät markkoja.

Kuvan hinnat sen sijaan ovat markkoja. Kuva on peräisin Helsingin kaupunginmuseon näyttelystä, joka avattiin juuri Senaatintorin laidalla. Se on alkuperäinen hinnasto jostain helsinkiläisestä kuppilasta 1960 - 70-lukujen vaihteesta.

Kuka vielä väittää, ettei elämä ennen ollut halvempaa.

Nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi markan ja euron suhde:  muutoksen tapahtuessa vuonna 2002 yksi euro oli arvoltaan aika tarkasti kuusi markkaa. Nykyinen kurssi taitaa hinnoista päätellen olla aika tasan ellei enemmänkin.

Terapian tarpeessa

Lapinlahden entinen mielisairaala Helsingissä sijaitsee poikkeuksellisen hienolla paikalla. Se on vain vajaan kilometrin päässä ydinkeskustasta, mutta silti se on syrjäinen paikka ison puiston ja puutarhan keskellä. Tie sinne vie Hietaniemen hautausmaan kiviaidan viertä. Toisella puolen tietä on vanha luterilainen hautausmaa, toisella puolen ortodoksinen. Tontti rajautuu mereen.

Sairaala valmistui 1841 Carl Ludwig Engelin suunnitelman mukaan. Tontti rajautuu moderneihin rakennuksiin, jotka näkyvät vehreiden puiden takana. Erityisen ruma on takana näkyvä pitkä savupiippu.

Paikka on silti keidas keskellä suurkaupunkia. Mutta sairaalakäytössä se ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Kävi kuulemma kalliiksi.

Voisin kuvitella, että parempaa miljöötä mielenterveyspotilaiden kuntoutumiseen ei ole. Siellä vallitsee harmonia ympäristön ja rakennusten kanssa. Mutta poliittiset päättäjät eivät välitä sellaisesta, eivät ainakaan kaikki. Valta on niillä, jotka laskevat euroja. Lapinlahti ei kelvannut.

Paikalla on historiaa. Siellä on hoidettu melkoista määrää Suomen kirjallisuuden ja taiteen mestareita, Aleksis Kivestä alkaen.

Nyt taide on palannut sinne. Kävin siellä taidenäyttelyssä. Se on esillä entisessä ylilääkärin asunnossa. Jos asunto on ollut ylilääkärin käytössä alusta asti, sen haltija on sata vuotta sitten ollut Christian Sibelius, Jeanin veli. Sinne säveltäjämestari itse pakeni, kun pelkäsi vuonna 1918 joutuvansa punaisten vainoamaksi.

Nyt siellä on näytteillä Seppo Fräntin yksityiskokoelma. Fränti tuli vuosituhannen alussa tunnetuksi jouduttuaan panttivangiksi Jolon saarella. Taidekokoelma on vaikuttava, jotenkin rujo mutta sympaattinen.

Tämä paikka pitää säilyttää. Sinne ei saa päästää gryndereitä bisnestä tekemään. Jos se ei sairaalaksi kelpaa, terapiaa se taidekin on. Varsinkin nautittuna vanhan puiston keskellä sijaitsevassa klassisen tyylikkäässä rakennuksessa suurkaupungin keskustan vieressä.

Det gör ingenting

Olen aina ollut lapsellisen innostunut kielikömmähdyksistä. Parhaimmillaan ne tuottavat parasta huvitusta, parempaa kuin television sketsiviihde. Kai siinä on mukana hitusen verran sitä ikuista totuutta, että vahingonilo on kaikkein vilpittömintä iloa. Sitä, että jollakin on mennyt mönkään ja minä osaisin tehdä tuon paremmin.

Kun tänään sain käsiini vastailmestyneen kirjan "Svenska grodor i Finland", se piti tutkia alusta loppuun heti. Hauskaa riitti.

  

Kirja esittelee ruotsinkielisiä kielen lipsahduksia. Tämä on nimenomaan suomenruotsalainen kirja, joten suomen kielen harmillinen vaikutus on keskeinen osa käännösten epäonnistumisessa. Riikinruotsalaisilta jäisi moni kohta tajuamatta, mutta kaksikieliset suomenruotsalaiset hoksaavat kyllä, mistä häiriö tulee. Samoin ruotsia osaavat suomenkieliset.

Suosittelen ruotsia osaaville blogin lukijoille. En suosittele pakkoruotsin vastustajille. Mukaan päästäkseen ei tarvitse ostaa kirjaa, vaan aineisto löytyy Facebookista hakusanalla "Svenska grodor i Finland". Suora linkki sivuille on tässä.

Jokakeväinen vaiva

Talven jälkeinen ensikäynti kesäkodissa on aina kummallisen ristiriitainen kokemus. Siinä on jotakin outoa metafyysistä tunnelmaa.

Kun tulee kohta, jossa käännän auton pikitieltä kapealle mökkitielle, nousee mieleen ajatus, että nyt SE alkaa. On toukokuun viides päivä. Sitten suoritan päässä nopean yhteenlaskun, että SE kestää suunnilleen 140 päivää. Silloin kesä on loppunut ja käännyn tässä samassa risteyksessä mökkitieltä pikitielle ja lähden pois. Se on lyhyt aika. Melkeinpä voi jo alkaa valmistautua lähtöön.

Tyypillistä melankolista luonteenlaatua, joku varmaan miettii. Sitähän se.

Talven jälkeen mökillä kaikki tuntuu oudolta. Puissa ei ole lehtiä, huoneet ovat sotkussa hiirien ja hirsien raoista varisseen roskan jäljiltä. Piha on täynnä syksyn lehtiä. Kasvimaat ja kukkapenkit ovat surkeassa kunnossa. Kaikessa on vielä talven jäljet näkyvissä. Onneksi sentään jäät ovat sulaneet Längelmävedestä.

En voi olla laiska vaikka laiskottaisi. On siivottava ainakin asuinhuoneet. Matot ja vuodevaatteet on vietävä ulos piiskattaviksi ja tuulettumaan. Lattiat on lakaistava, imuroitava ja pestävä sinipiialla.

Pihatie on yhdestä kohdasta upottavan liejuinen. Auto melkein juuttuu. Oja on jotenkin luhistunut eikä vesi ole päässyt virtaamaan vaan noussut tielle. Joudun lapiohommiin. Piti vääntää iso kivi pois ojasta. Siihen tarvittiin rautakanki. On minulla sellainenkin.

Siitä tulikin iso urakka. Nyt on selkä kipeä ja kädet melkein vapisevat. Tämä on jokakeväinen vaiva. Ihmisen kuuluisi pitää tasapuolisesti huolta sekä ruumiistaan että hengestään ympäri vuoden. Mutta ei se minulla niin mene. Helsingissä kyllä hengenpuoli on hyvässä hoidossa kaikkine taide-elämyksineen, mutta ruumis jää huonolle hoidolle. On vain kävely pitkin kaupunkia.

Pitäisiköhän minun tuoda lapio ja rautakanki talveksi Helsinkiin? Kaivaisin

talvella kuopan keskelle Töölöntoria? Kunto paranisi. Ei tulisi enää selkä kipeäksi eivätkä kädet vapisisi kevään ensimmäisistä ruumiillisista töistä. Pitääpä fundeerata.

Sauna oli entisensä. Lämmitin sen joka ilta. Pikkuisen vaisua saunominen oli, sillä saunakaljat piti jättää pois antibioottikuurin vuoksi. En kutsunut vielä naapurien äijiä saunakavereiksi, sillä he ovat luultavasti television ääressä. Käynnissä on jotkut jääkiekkokisat. Kylvin yksin, pitkään ja hartaasti. Sellainen on suurta nautintoa.

Uimaan en vielä rohjennut, olen arkanahkainen. Laiturilla istuminen pimeässä yössä jäähdyttelemässä toi mieleen muistoja, aika villejäkin. Ne taitavat valitettavasti olla jo mennyttä maailmaa.

En voinut vielä jäädä pysyvästi kesänviettoon. En osannut varautua näin varhaiseen lämpöaaltoon. Helsingin hommia oli vielä kesken, oli pakko palata. Lopullinen muutto tapahtuu sitten kun kesä tuntuu jäävän pysyväksi. Sen aika ei ole ihan vielä.

Yliopiston puolesta

Ensimmäinen kosketukseni yliopistoon tapahtui Jyväskylässä kesällä 1970. Filosofiaa pitkälle opiskellut kaverini ylipuhui minut tulemaan kuuntelemaan tärkeää aihetta, kybernetiikkaa. Seminaaria piti professori Yrjö Ahmavaara.

Minulla ei ollut tarkempaa tietoa, mitä kybernetiikka on. Olinhan vasta 19-vuotias ja juuri ylioppilaaksi päässyt. Mutta ei se mitään, kaveri vakuutti että kyllä kiinnostun.

Minä puolestani ylipuhuin senaikaisen tyttöystäväni, 17-vuotiaan hippityylisesti pukeutuvan ihastuksen mukaan.

Täytyy myöntää, että muutaman päivän kestänyt seminaari ei riittänyt avaamaan kybernetiikan syvintä olemusta, mutta kiinnostavaa siellä kyllä oli. Ilmapiiri oli innostunut, keskustelut ja väittelyt olivat uudenlainen elämys auktoriteettikeskeisen lukion jälkeen. Tuli oivallus toisenlaisen oppimisen mahdollisuudesta.

Sellainen oppiminen sitten lähtikin vauhtiin, sillä erotuksella, että ymmärsin käsiteltävät asiat. Humanistiset aineet olivat lajini. Pääosin saamani opetus on ollut hyödyllistä ja antoisaa. Arvostukseni yliopistoa kohtaan on suurta. Se tuntuu joka kerta kun kävelen Yliopiston päärakennuksen tai Porthanian ohi.

Olen kohdannut opiskelu-urallani koko joukon mieleen painuneita persoonallisuuksia.

Yksi heistä, yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen piti tänään viimeisen luentonsa. Hän jää eläkkeelle. Sen luennon olisin halunnut kuulla.

Riikoselle olen tenttinyt monta kurssia ja kirjoittanut monta esseetä ja tutkielmaa. Hänelle ei meinannut kelvata mikään, aina oli jotain huomautettavaa. Se ärsytti, mutta vähitellen alkoi tajuta, mistä on kysymys. Löysät piti ymmärtää jättää pois. Piti löytää ydinasiat ja keskittyä niihin. Piti oivaltaa yhteyksiä, löytää vertailukohtia, oivaltaa merkityksiä. Ja piti olla omintakeinen ja käyttää kieltä tarkasti. Ja lukea koko ajan, lukea paljon.

Luennoilla tunsi pääsevänsä sivistyksen ytimeen. Originellin professorin lempiaiheita olivat erityisesti James Joyce ja Homeros. Niistä riitti loputtomasti tarkastelukohtia, olihan molemmilla sama teema, Odysseus ja Odysseia. Ja siihen kiilasi kolmanneksi osapuoleksi  Pentti Saarikoski.

Lehdestä luen, että Riikosen jälkeen hänen professuuriaan ei enää täytetä, säästösyistä.

Tätä en osannut odottaa. Yliopisto ja kirjallisuustiede yhtenä tärkeänä osana sitä on kulttuurilaitoksena selvinnyt vaikka millaiset historian vaiheet, sodat ja kaikki, mutta nykyhallituksen markkinahenkisestä politiikasta se ei enää ehjänä selvinnyt.

Luulen, että tällaista asennetta kansakunta vielä katuu. Sivistyksen alasajo on räikeää. Erityisesti se näyttää kohdistuvan humanistisiin aloihin. Tuskinpa  opetusministeri ampuu yhtä suoria osumia Kauppakorkeakouluun, jossa opitaan poliittisesti käyttökelpoisempia asioita, kuten vaikkapa verosuunnittelua.

Professoria näkee aika usein kadulla. Hän viuhtoo ripeää vauhtia vastaan baskeri päässä ja salkku kainalossa. Mietin, että siellä salkussa on varmaan nykyopiskelijoiden esseitä, punakynämerkintöjä täynnä. Sivistys siinä etenee. Kuinkahan tästä eteenpäin?

Kuvassa ote opintokirjastani. Professori Riikosen nimikirjoitus on tällä sivulla moneen kertaan. Tiukassa näyttivät olleen arvosanat.

Pelistä pudonnut

Bitti-Pekka, entisen työpaikkani tietokonenero, kävi taas asentamassa tietokoneelleni jotakin. Niin hän on tehnyt muutaman kuukauden välein jo vuodesta 1988 alkaen. Ei tarvitse pyytää, hän tarjoutuu itse tulemaan aina kun on keksinyt jotain minulle muka tarpeellista uutta asennettavaa. Eikä maksa mitään.

Nyt hän asensi jotain pelejä vaikka hyvin tietää, että minä en pelaa. Ilmeisesti hän ei usko. Tai ehkä hän on optimisti.

Kävi ilmi, että tietokoneellani on pasianssipeli. En ole tiennyt. Bitti-Pekka näytti, kuinka sitä pelataan. Sitä voisin harkita. Hän näytti myös kilpa-ajopelin. Sitä en harkitse.

En oikein ymmärrä, miten ihmisillä on aikaa pelata ajanvietepelejä. Minulla ei tunnu olevan. Lasten pelit ovat tietysti eri asia, minullekin tuli niistä jonkin verran kokemusta

Lehdestä luin, että Angry birds -pelistä on valmistumassa elokuva. Siitä odotetaan suurmenestystä, sillä valtava määrä ihmisiä on pelannut peliä.

Minä en ole. Hahmot kyllä tunnistan, mutta peliä ei ole osunut kohdalle. Ilmeisesti Bitti-Pekkakaan ei ole sitä minulle asentanut, ainakaan en ole huomannut.

Täytyy myöntää, että tässä kohdassa tunnen, että yleissivistyksessäni on aukko.

Nuorena opettelin pelaamaan shakkia, mutta sekin jäi. Pajatsokin tuli tutuksi. Samoin kuvassa näkyvä peli.

Kun katselee pelaavia ihmisiä, joskus herää outo epäily, että olenkohan menettänyt jotain merkittävää. Ehkä menen katsomaan sen Angry birds -elokuvan, etten jäisi ainoaksi, jolle asia on vieras.

En se minä ollut

Ajoin bussilla kehätien markettiin ostoksille. Oli sellaista ostettavaa, jota ei lähikaupasta löydy. Marketista löytyi.

Sitten menin ruokapuolelle. Ensin keräsin koriin leivän. Marketissa on suuren ketjun leipomo, joten leipä oli lämmin, melkein kuuma. Ja mikä tärkeintä, se oli paperipussissa, ei muovi-. Sitten ostin palvelutiskiltä paistettuja silakoita. Nekin saivat paperikääreen.

Sitten kurvasin jättiläishallin toiseen päähän hakemaan tulostimeen mustekasetteja. Matkalla nappasin koriin vihanneksia ja hedelmiä sekä pullon etikkaa.

Elektroniikkaosastolla unohduin ensin selailemaan Dvd-hyllyjä. Korin pistin lattialle syrjemmälle odottamaan. Nappaan sen siitä kun lähden kassalle.

Kun menin hakemaan koria, vahinko oli tapahtunut. Etikkapullon korkki oli vuotanut ja kastellut leipä- ja silakkakääreet. Lattialla korin alla oli lammikko.

Mikä on reaktioni?

Ensin haen katseellani myyjää, mutta ei marketeissa sellaisia ole. Sitten hapuilen taskusta paperinenäliinaa yrittääkseni kuivata kastuneet tavarat, mutta ei siitä mitään tule.

Mietin, miten kassa suhtautuisi märkiin kääreisiin. Luultavasti ei mitenkään, ottaisi vain maksun. Ajatus etikanmakuisesta leivästä aamiaisella ei innosta. Silakat eivät ehkä olisi kovin paha juttu. Muovikääreessä olevat kasvikset eivät luultavasti ole vahingoittuneet. Kääreet ovat kyllä pinnalta tahmaisia.

Tein päätöksen. Jätin korin lattialle käytävän kulmaan ja lähdin hakemaan uudet uuden korin. Syyllisyyttä tuntien tähyilin, ettei valvontakameroita ole näkemässä ilkityötäni.

Uusi leipä, ei enää kovin lämmin. Kalatiskillä tarkkailen, etten joudu ostamaan silakoita samalta myyjältä. Kassalla pelkään vähän, ilmestyykö vartija pysäyttämään. Kotimatkalla mietin, mitä sille hylkäämälleni ostoskorille tapahtuu. Alkaakohan tutkinta, kuka tämän sotkun on tehnyt ja livistänyt paikalta? Uskallanko enää mennä siihen kauppaan, jos tapaus on sittenkin tallentunut valvontakameraan?

Peilistä katsoen

"Tunne itsesi", kuuluu vanha kreikkalainen aforismi. Se on kirjoitettu Delfoin temppeliin.

Voisin tietenkin kirjoittaa lauseen tähän myös alkukielisin aakkosin. En kuitenkaan tee niin, sillä arvelen että epäilisitte minun leikanneen ja liimanneen sanat siihen Wikipediasta oppineisuuttani korostamaan. Arvelen, että ette pidä minua niin oppineena, että osaisin muinaiskreikkaa.

Epäilyksenne osuisi nolostuttavasti täysin oikeaan. Näin hyvin luulen tuntevani teidät, arvoisat blogini lukijat.

Itsensä tunteminen sen sijaan on vaikeampi laji. Olen tehnyt testejä, jotta oppisin. Sopivia testejä on onneksi tarjolla, varsinkin Facebookissa. 10 - 15  kysymyksen sarjoilla pyritään selvittämään vastaajan sisimmän olemuksen piirteitä. Tässä raportti tuloksista.

1. Mikä antiikin jumalista olisin. Vastaus: Hermes.

2. Mikä on luonteesi todellinen väri: Sininen.

3. Mitkä ovat luonteesi kaksi tuntematonta ominaisuutta? Vilpittömyys ja sitkeys.

4. Mitä piirrettä ihmiset arvostavat sinussa?  Syvällinen ajattelija.

5. Kuinka neuroottinen olet?  5 %.

6. Keneltä filmitähdeltä näytät 80-vuotiaana? Sean Connerylta

7. Miltä aikakaudelta olet kotoisin? Renessanssi.

8. Mikä ammattisi olisi pitänyt olla? Kirjailija.

Tähän asti kaikki hyväksyttäviä ja jopa mieltä nostattavia tuloksia. Neuroottisuusprosentista olen erityisen ilahtunut. Odotin huonompaa tulosta, sillä minulla on fobioita, kuten olen aiemmin blogissa maininnut. Ja vähän on taipumusta kynsien pureskeluunkin.

Mutta sitten alkoi tulla ikäviä yllätyksiä.

10. Mikä eläin asuu sielussasi?  Viisas pöllö.

Sinänsä ihan imarteleva tulos. Olisin kuitenkin halunnut olla kanarialintu.

11. Mikä Muumi-kirjojen hahmo olet?  Mörkö.

Voi voi. Tämä masentaa. Olin etukäteen varma, että olisin Muumipappa. Tein testin uudestaan ja muuttelin vastauksiani, mutta ei auttanut.

12. Missä aivosi ovat erityisen lahjakkaat?  Musikaalisuudessa.

Tämä oli tyrmäävä testitulos. Olin luullut aivan päinvastaista. Kansakoulun laulukokeesta en selvinnyt enkä päässyt kuoroon. Todistukseen jäi pysyväksi arvosanaksi viiva. Sen koommin en ole laulanut enkä soittanut. Kuunnellut kyllä.

Pitäisikö uskoa? Goethen sanoin jään tätä mietttimään:

Täss´ oon nyt, hupsu, alla päin,

en viisaampi oo entistäin.