"Ymmärrän kaiken,
paitsi itseäni", kirjoitti Franqois Villon.
Tämä
1400-luvulla elänyt ranskalainen muistetaan värikkäistä elämänvaiheistaan,
joiden keskeisiä kiintopisteitä olivat kapakka, bordelli ja vankila. Erityisen
muistettava yksityiskohta oli se, kuinka täpärästi hän onnistui välttämään
hirsipuun, sillä hän oli myös murhamies, juoppo, varas ja kaikella muullakin
tavalla heittiömäinen kansalainen. Vähemmän tärkeää on muistaa, että hän muilta
osin mitä kultaisin ihminen, joka osasi myös kirjoittaa runoja. Häntä
pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Tai kuka pitää,
kuka ei.
Välillä
Villonin kuuluisa lause juolahtaa mieleen. Noinkohan? Itsensä ymmärtämisessä
voi olla vaikeutensa, mutta vielä suurempaa vaikeutta voi kohdata, kun ymmärrys
ei ulotu sinne, minne haluaisi sen ulottuvan.
Äskettäin
olen törmännyt kahteen tällaiseen. Molemmat tulevat itämailta. Molemmat
tuntuvat hienoilta ja ymmärtämisen arvoisilta. Mutta kun laaja-alaiseksi
kuviteltu sivistys osoittautuukin puutteelliseksi. Villon oli eurooppalainen,
samoin minä. Eurooppalaisesta näkökulmasta ei ymmärrä koko maailmaa, vaikka
haluaisi.
Äskettäin
löysin kirjailija Jorge Luis Borgesin esseestä viittauksen vanhaan kiinalaiseen
tietosanakirjaan, jossa on eläinlajien luokittelu. Näin se kuuluu:
1) keisarille kuuluvat, 2) balsamoidut, 3) kesytetyt, 4) siat, 5) merenneidot, 6) tarunomaiset, 7) juoksukoirat, 8) tässä luokitellut, 9) ne jotka riehuvat kuin hullut, 10) lukemattomat, 11) hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, 12) juuri nahkansa luoneet, 13) etäältä kärpästä muistuttavat.Lista tuntuu absurdilta, mutta jotain ajatusta siinä täytyy olla, kun se on tietosanakirjan päässyt. Eurooppalainen ei pääse kulttuurieron yli.
Kävin
äskettäin Ateneumin "Japanomania Pohjoismaisessa taiteessa"
-näyttelyssä. Se oli tavattoman kiinnostava ja antoisa kokemus. Se avasi
huomaamaan lukemattoman määrän japanista tulleita vaikutteita keskeisimmässä
kultakauden taiteessamme.
Mutta
ne japanilaiset taidekuvat ovat ja pysyvät minulle vaikeasti avautuvina. Miten
siihen saisi eläytyvän otteen? Kuvat ovat kauniita, mutta aihepiirit ovat aina
samat: lumihuippuinen tulivuori ja ilmeettömät geishat perinnepuvussaan. En
mitenkään löydä itsestäni innostumisen kykyä, kun en tunne riittävästi
kulttuuria.
Luulen,
että Villon olisi myös myöntänyt ymmärryksessään puutteita, jos olisi tällaisia
haasteita kohdannut.
Villon
oli roisto, minä en. Jotain lurjustelua sentään minussakin. Ateneumissa on
valokuvauskielto, paitsi siellä missä voi kokeilla japanilaisia pukuja. Minä
tietysti kokeilin, mutta en löytänyt tyyliini sopivaa. Kuvia otettiin.
Valokuvauskielto
pistää minussa tietysti liikkeelle halun kokeilla, onnistuisiko salakuvaus. Ei
onnistunut. Kuvan etualalla vartija on huomannut, mitä olen tekemässä. Sain
nuhteet.
Vähäinen
rike Villoniin verrattuna, minun mielestäni.
1 kommentti:
Villonia olen ajatellut joskus lukea. Sen Testamentin.
Olipa kiva kuulla tuosta Japanomania-näyttelystä. Taisi joskus 90-luvulla olla Turun taidemuseossa (?) Suomen maalaustaiteen japanismi-näyttely, luin joskus siitä näyttelystä tehdyn kirjan ja ajattelin, että olisipa ollut ihan kiva nähdä se itse näyttelykin. Juuri 15. päivä olikin ajateltu käväistä Helsingissä, joten sattuu sopivasti viime tippaan.
Lähetä kommentti