Olen
aikoja sitten menettänyt otteeni populaarin nuorisomusiikin uusiin ilmiöihin.
Kuulee sitä silti väkisinkin, ainakin silloin kun kääntää radion pois
Yle-puheelta urheilulähetyksen alkaessa.
Valtaosalta tulee vaikutelmaksi, että ei ole hääviä.
Aina
välillä herää kysymys, onko vika musiikissa vai sittenkin minussa. En ihan
ilman kidutuskuulustelua menisi tunnustamaan.
Olen
sukupolvea, joka oli 14-vuotias, kun Beatles ilmestyi. Maailma ei sen jälkeen
ollut entisensä.
Siitä
alkoi intensiivinen aika. Kohta tunsin kaikki bändit ja levyt ja kappaleet ja
sanat. Osasin luetella bändien nykyiset ja entiset jäsenet ja tiesin kaiken
tarpeellisen trivian. Englannin kielenkin opin suurelta osalta pop-musiikista.
Lehdet tulivat luetuiksi: Fabulous, Melody Maker, New Musical Express, ja vielä
Idolnytt Ruotsista. Ja Suosikin lakanoita seinille.
Beatles
puuttuu, mutta koko lailla kaikki muut huippubändit olen onnistunut kokemaan
myös konserteissa, jopa sellaiset legendat kuin Jimi Hendrix Experience ja The
Band. Myös Rolling Stones alkuperäisessä
kokoonpanossaan. Beatlesin puuttumista hieman korvaa valokuva Abbey Roadin
suojatieltä.
Ei
minulla siis mitään asenneongelmaa lajityyppiä kohtaan pitäisi olla. Mistä siis
on kysymys, kun enää ei maita? Hiipumisen ensimerkkejä alkoi näkyä 70-luvulla,
80-luvulla oli vielä jotakin jäljettä, 90-luvulla vain rippeet ja sen jälkeen
vain jotain aivan satunnaisesti. Tilalle on tullut yhä enemmän klassinen
musiikki.
Mutta
kyllä se vanha maittaa edelleen. Minulla on tallella iso varasto sen
kultakauden LP-levyjä, eikä niiden viehätys ole vähentynyt. Olen myös käynyt
kuuntelemassa vanhoja bändejä, jos niitä tässä maailmankolkassa on liikkunut.
Siksipä
ilahdutti, kun selailin "Ticketmaster Finland" -sivuja (tällaisen
uuden nimen ovat keksineet Lippupalvelulle!). Sieltä löytyi kiinnostavaa.
Maaliskuussa
tulee Jethro Tull. Marraskuussa Procol Harum. Ostin heti liput molempiin.
Eivät
taida nykynuoret tietää tällaisista. Eivät bändit alkuperäisessä
koostumuksessaan ole, mutta tärkein on tallella. Karismaattiset solistit Ian
Anderson ja Gary Brooker ovat edelleen mukana.
Molemmat
olen nähnyt varsin hiljattain (2010 ja -11), Keitele-jazzissa Äänekoskella.
Huippuvire oli tallella.
Näillä
molemmilla oli aikoinaan iso vaikutus siihen, että tiukka rokkijätkä alkoi
tajuta, että klassisesta musiikistakin voi löytyä jotain hyvää. Kaverini, joka
oli klassisen musiikin ammattilainen, osoitti minulle miten Whiter Shade of
Pale -kappale lainailee J. S. Bachia. Ja Bachia soittaa myös Jethro Tull. Tästä pääsee kuuntelemaan, kuinka Ian Anderson käsittelee huilullaan Bachin
kappaletta Bourée. Tällainen rock-versio ei varmaankaan saa
arvostusta klassisen musiikin ystävien taholta, mutta minulle se oli väylän
avaus johonkin tuntemattomaan, josta pikkuhiljaa tuli pääasia.
Tulossa
on vielä Jefferson Airship, mutta sitä mietin vielä, sillä se osuu huonoon
ajankohtaan. Mutta vähiin ovat käyneet nämä kelvolliset. Ennen oli tämäkin
paremmin, vai muistakohan ihan väärin...
3 kommenttia:
Sanoudun irti tuosta "ennen oli paremmin" jutusta. Kun ei vaan ollut. Oikeastaan on vastenmielinen ajatus, että jollain tietyllä vuosikymmenellä olisi tehty kaikki hyvä ja kaunis. Mutta älä kysy mitä nyt tehdään, sillä ei ole ollut aikaa seurata. Tai kuuntelin eilenkin hienoa bändiä (tosin jazzia ja soulia).
Rohkenin epäillä, että nykynuoret tuskin löytävät musiikistaan sellaista elämystä, jonka jälkeen "maailma ei ole entisellään". Minulla ja minun sukupolvellani tuntui siltä Beatlesien aloitettua. Se oli iso juttu, sillä oli vaikutuksia maailmankatsomukseenkin.
Se mihin suoraan viittasin sanoilla "ennen oli paremmin" oli mieluisten bändien tulo Suomeen. Kuva kertoi, mitä kaikkea ihanaa oli tarjolla ennen. Tänä vuonna vain kaksi: Procol Harum ja Jethro Tull. Siispä tilastollisesti ennen oli paremmin.
Taisin olla vähän äkäisellä päällä (siis väsynyt) kommenttia kirjoittaessani. Nuorena ja ensimmäistä kertaa kokee asiat voimakkaammin kuin nykyään.
Lähetä kommentti