Kumarran ja niiaan

Kiitän, kumarran ja hiukan niiaankin onnitteluista.

Juhlat vietetään vasta huomenna, siis maanantaina, karkauspäivänä. Paikka on tunnettu ravintola Helsingin ydinkeskustassa, ja jatkopaikaksi on varattu vanhan työpaikkani juhlatila. Juomaa kuulemma riittää ja sauna on lämmin. Tällaista se on kun täyttää pyöreitä puolivuosikymmeniä juuri näin Vapun alla. Menee elämä risaiseksi.

Seremoniamestarina toimii tietysti entinen sihteerini Neiti B, jolla on luontainen taipumus pistää kaikki ns. överiksi. Erityisenä yksityiskohtana mainittakoon, että hän on varannut juhlatilaan monta peltipurkillista suolakurkkuja. Niiden napostelu juomien seassa on vanha venäläinen tapa ehkäistä krapulaa. Lisäksi paikalle on varattu hampurilaisbaarista kähvellettyjä pahvisia kannellisia juomamukeja. Sellaisella voi lähtiessään viedä aamuksi kotiin suolakurkkupurkin lientä. Se on kuulemma paras lääke, jos varotoimista huolimatta aamulla on krapula.

En tunne väitteen paikkansapitävyyttä. Ehkä blogin lukijoilla on kokemuksia asiasta. Lääketieteen edustajat ehkä tietävät, onko asiaa tutkittu.

En usko, että minulle itselleni koituu mainitunlaatuista ongelmaa. Olen oppinut välttämään ongelman toisenlaisin keinoin. Joskus parikymppisenä sitäkin sattui mutta ei sen koommin. Keinoni on vuorenvarma. Suolakurkkuihin ja liemeen suhtaudun pidättyvästi, kun on tuo verenpainelääkitys. Ilman sitä kyllä tykkäisin.

*   *   *  

Otsikon kumarrus ja niiaus viittaa ajankohtaiseen outoon pötypuheeseen. Erään nimeltä mainitsemattoman puolueen nuorisoseura on suuressa sivistyneisyydessään pistänyt taas kerran paremmaksi. Siksi myös niiaan.

Nuorisoseuran propagandaväite, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, ei pidä paikkansa ainakaan huomisessa juhlassa. Toivotan lämpimästi tervetulleeksi mukaan myös tästä kaavasta poikkeavan vieraan, vanhan hyvän  kollegani ja ystäväni.

Aiheeseen sopivat kuvat ovat Mäntän nykytaideviikoilta 2013.  Adel Abibin kuvaamat riskit miehet (?) ovat helsinkiläisiä ravintoloiden portsareita.

Isoa etsimässä

Ei pitäisi päästää itseään liian helpolla. Ei varsinkaan eläkkeellä. Voi kuulemma veltostua.

Huomaan, että minulla kohtalaisen uutena täyseläkeläisenä on taipumus päästää itseni liian helpolla. Ei niin, että kokonaan joutilas olisin. Eikä niin, että olisin sohvanpohjalle juuttumassa. Eikä edes niin, että aktiviteettien kokonaismäärä olisi kovin merkittävästi pienempi kuin ennen.

Tarkoitan sitä, että minulla ei ole mitään isoa projektia käynnissä. On vain pieniä: tänään yhtä, huomenna toista, ylihuomenna jotain muuta.

Virkavuosina oli aina jokin iso pitkän tähtäimen projekti käynnissä. Oli kirjoitustöitä, joille oli varattu aikaa vähintään puoli vuotta. Siitä sitten syntyi satasivuisia asiakirjoja.

Nyt ei ole tekeillä mitään satasivuista. Voisin tietysti alkaa kirjoittaa romaania, mutta mietin vielä. Aihe on ollut mielessä jo 40 vuotta. Ajankohtainen teema on kylläkin ehtinyt hieman vanhentua. Genre olisi nyt historiallinen romaani.

Voisin tietysti ruveta vääntämään väitöskirjaa. Siihenkin olisi aihe valmiina, ainakin melkein. Mutta mistä löytäisin motivaatio? Eikä taitaisi olla enää mahdollistakaan, kun hallituksemme opetusministeri on keksinyt hyvän keinon tehostaa yliopistojen toimintaa, varsinkin Helsingin yliopiston.

Ei siis ole ihan helppoa päästä aloittamaan uutta isoa kirjoitusaihetta.

Entä sitten lukeminen? Onhan isoja lukemisprojektejakin. Viime aikoina olen lukenut vain "pieniä", sellaisia joiden viimeinen sivu tulee vastaan päivässä tai parissa, viimeistään viikossa.

Tässä "pieni" ei tarkoita huonoa. Moni pieni on hieno lukuelämys. Tarkoitan vaativaa, pitkäkestoista urakkaa. Ei välttämättä yhteen putkeen luettavaa vaan vähitellen etenevää.

Kirjahyllyjeni suurin kirjasarja on Carl Grimbergin Kansojen historia, 24 osaa. Siihen en ryhdy, siihen uppoaisi. Toiseksi suurin on Kansojen kirjallisuus, 12 osaa. Sen olen varmaankin tullut vähitellen lukeneeksi läpi, hakuteoksena.

Koottuja teoksia on monelta kirjailijalta, Aho, Haanpää, Ibsen, Pekkanen... En usko, että niihinkään tartun. Vaativa luku-urakka olisi tietysti Volter Kilven Alastalon salissa. Sen luin aikoinaan tenttiin, pakollisena. Ei nyt uudestaan.

Katse huomaa hyllystä sinikantisen kolmiosaisen teossarjan.

Tuota olen monesti ennenkin katsellut sillä silmällä. Kolme osaa pysyy kohtuullisuuden rajoissa, vaikka osat ovatkin paksuja. Kirjasarja on tuttu, olen sitä selaillut, lueskellut, käyttänyt hakuteoksena. Tunnen tyylin, tiedän kirjoittajan originellin asenteen. Mutta jos oikein muistan, en ole sitä koskaan lukenut kerralla alusta loppuun, kokonaisena. Tämä voisi olla kevään luku-urakkani. Uskoakseni pääsisin loppuun kesään mennessä, tai viimeistään syksyyn, hitaammallakin tahdilla. Sivuja on noin 1300. Tyyli ei ole raskasta.

Kirjasarja on Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria I - III.

Selailen ykkösosaa. Sen motto on terävä, tätä en muistanutkaan.

"Sen seikkaperäinen kuvaaminen, mitä ei koskaan ole tapahtunut, ei ole ainoastaan historiankirjoittajan tehtävä, vaan myös jokaisen todellisen kulttuuri-ihmisen luovuttamaton oikeus."  (Oscar Wilde).

Taidanpa tarttua tähän isoon.

Vanhat mestarit

Ensin Birgitta Ulfsson -  "Visor medan man lever".

Vanhan mestarin (87 vuotta) paluu vuosien jälkeen vanhaan kotipesäänsä Lilla Teatterniin. Siellä oli uskomattoman tasokas ensemble & ohjelmaprofiili joskus 1970 - 80-luvuilla. Vivica Bandler ja Lasse & Bisse. Kultakauden pisteliäät revyyt jäivät mieleen. Röyhkeää komediaa, joissakin projekteissa paikalla oli jopa itse Dario Fo.

Nyt Bisse lauloi, lausui ja puhui. Teksintekijöinä mm. Tove Jansson, Lars Huldén, Claen Andersson, Märta Tikkanen ja Tomas Tranströmer ja säveltäjinä Erna Tauro, Henrik Otto Donner ja Kaj Chydenius. Pianistina Lowe Pettersson.

Päätähdellä oli täysi energia päällä. Ilmapiirissä haikea jäähyväisnäytöksen maku.

Sitten Ritva Oksanen - "Näyttelijätär - 50 vuotta näyttämöllä".

Saimme nähdä upean kavalkadin näyttelijättären (76 vuotta) töistä vuosien varrelta, keskeisimpinä Pirkko Saision Elämänmeno, Orvokki Aution Pesärikko ja Hella Wuolijoen Niskavuoren vanha emäntä. Musiikkipuolella harvinaisen moni-ilmeinen kokonaisuus, joka ulottui Iitin Tiltusta Marlene Dietrichin kautta Maria Callasiin. Säestäjänä Pedro Hietanen. Välipuheissa hyvinkin intiimiä henkilökohtaista muistelua.

Kunnioitettavan pitkä ura, mutta ei lähelläkään jäähyväisnäytäntöä. Parhaat vuodet ehkä vasta tulossa?

Ja vielä Lars Huldén - "Den tillfällige diktaren".

Arvovaltainen juhlayleisö oli saapunut Balderin saliin kunnioittamaan runoilijamestari-professorin 90-vuotisjuhlaa.

Aluksi katsottiin filmi, jossa päähenkilö esitteli elämänsä vaiheita. "Språkmästaren från Måon" on kotoisin Pohjanmaalta, ja sinne elokuvan keskeisin osa sijoittui. Helsingistä pääosaan nousi yliopiston Porthania, jossa tämä pohjoismaisten kielten professori toimi virkavuotensa.

Juhla jatkui kabareen muodossa. Kuulimme otteita Huldenin tuotannosta, suurimpana hittinä Tango Finlandia. Pääosa musiikista oli Kaj Chydeniuksen tuotantoa. Hänkin oli paikalla, kuten suomenruotsalaista kulttuuriväkeä laajemmin. Murrejuttujen ymmärtämiseen kielitaito ei aina riittänyt. Hieno ilta silti. Juhlakalu oli hyvässä kunnossa ja juttutuulella.

Jäin miettimään, ketkähän nykyajan nuorista ja keski-ikäisistä taiteilijoista saavuttavat aikoinaan yhtä arvostettuina samanlaisia tuotteliaisuusvuosia.

"Luutalla lakaisen lattioita"

Helsingin Sanomat on jostain syystä ottanut asiakseen esitellä trendejä. Eikä pelkästään esitellä. Vähän maistuu tuputtamiselta.

Lauantaina kerrottiin japanilaisesta "järjestelyn mestarista" Marie Kondosta ja hänen kirjastaan "KonMari  -  siivouksen elämänmullistava taika". Se on kuulemma julkaistu jo 40 maassa, myös Suomessa. Jatko-osa on tulossa, ja hurmos on päällä.

Touhun idean kerrotaan olevan siinä, että kirja neuvoo, miten asunto pidetään järjestyksessä takanurkkaa myöten. Jokaiselle tavaralle on oma lokeronsa, vaatteet on viikattu ja paperit pinossa ja kaikki turha heitetty pois.

Näin menetellen luvataan, että myös siivoojan päässä alkavat virrata raikkaat tuulet ja elämä muuttuu kaikin tavoin auvoiseksi. Tätä japanilaista siivousaatetta noudattamalla elämän laatu ikään kuin nousee korkeammalle tasolle.

Ja sunnuntain HS jatkaa. Nelihenkinen perhe Kannelmäestä on kutsunut Martta-liitosta siivousasiantuntijan tarkastamaan kotinsa, ja hyvältä näytti. Kaikki oli prikulleen järjestyksessä. Isäntä kertoo tykänneensä siivouksesta jo lapsena, ja niinpä tämä tilastotieteilijä suositteleekin, että ihanteellisinta olisi siivota joka päivä.

Herra hyvästi varjelkoon, ettei tällainen trendi tunkeutuisi minun huusholliini.

Minulla on yksi asia hyvässä järjestyksessä, ei mikään muu. Työhuoneeni ja muidenkin huoneiden kirjahyllyt ovat luokituksen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Vähän pölyisiä ehkä, mutta se on sivuseikka.

Tarpeettomia tavaroita ei ole heitetty pois. Vaatteet eivät ole viikatuissa pinkoissa. Joka päivä ei siivota.

Ja näin on hyvä.

Kuvassa on maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuin siivooja, Herakles. Hän joutui tekemään urotöitä, ja hankalan vaatimuslistan numero 6 urotyö oli siivota Augeiaan talli. Se olikin pahasti siivottomassa kunnossa. Ei minun työhuoneeni ole läheskään yhtä sotkuinen. Pikkuisen kepulikonstin avulla Herakles hoiti homman.

Pistää mietteliääksi. Onkohan tämmöinen trendi suomalaiseen mentaliteettiin sopiva? Japanilaista alkuperää. Ei edes suomalaisen mytologian urotekolistaan mitään siivousta vaadittu. Pohjolan emäntä vaati kyllä tyttärestään Ilmariselta urotöitä, mutta minkäänlaista siivousta ei sille listalle mahtunut.

Todistettavasti tehokasta

Kun kaivaa kotihyllystään esiin sellaisen mestariteoksen kuin minä eilen, sitä ei voi heti kädestään laskea. Vaikka se on vanhastaan tuttu, se on pakko lukea uudestaan.

Blogikirjoitukseni kommentaattori tunsi kirjan ja osui oikeaan moittiessaan valitsemaani kohtaa löperöksi. Kekkopää Mikko on todellakin kertomus löperöimmästä päästä. Jörö-Jukan kasvatusohjeet edustavat monessa kohdassa paljon tehokkaampaa linjaa.

Minulla on käsitys, että blogini lukijakunta on suurelta osin varttuneessa iässä olevaa väkeä, joka on itse tullut kasvatetuksi Jörö-Jukan viitoittamalla menetelmällä. Meillähän oli kansakoulu ja kaikki muu tarpeellinen. Me tunnemme ja muistamme kyllä aikakauden kasvatusmenetelmät. Nuoremmille sukupolville ne saattavat tuntua hieman poliittisesti epäkorrekteilta.

Mutta kukaan ei varmaankaan voi kiistää menetelmien tehokkuutta. Lopputulos oli hyvä, eikö totta?

Siltä varalta, että blogia lukee joku nuorempikin, joka ei tunne Jörö-Jukka-teoksen kasvatusfilosofiaa, liitän tähän eilisen löperön kohdan täydentäjäksi hieman tiukempaa kamaa. Ehkä se auttaa nuorta sukupolvea ymmärtämään menneisyyttä.

Kun äidin varoitukset unohtuvat

Astelin kaikessa rauhassa Topeliuksenkatua pitkin Töölön kirjaston kohdalla. Käännyin Humalistonkadulle kohti Mechelininkatua. Katselin kävellessäni remontissa olevan kirjaston räystäitä. Jokohan pian tulee valmista? Huomasin puissa jotain lintuja.

Lehtovaaran ravintolan kohdalla se tapahtui.

Se oli täysi yllätys. Ei ollut liukasta vaan sohjoa. Vasen nilkka muljahti johonkin koloon ja sitten se oli menoa. Sekunnissa huomasin makaavani sohjoisessa vesilammikossa.

Pitäisihän minun tietää: katsele kulkiessasi alas jalkoihisi, älä pitkin taivaita.

Takki, housut ja olkalaukku kurassa, kämmenet verinaarmuilla. Silmälasien sanka vääntyi. Partakin kastui toiselta poskelta. Luut sentään ehjät.

Kotona laastari ei meinaa löytyä. Miksi laastaripakkaukset tehdään niin hankalasti avattaviksi? Tuollaisessa tilanteessa ei hädissään oikein kykene näpräämään millintarkkoja avauskohtia laastarin kuoripapereista.

Vaatteiden kastuneisiin kohtiin tuli kummallista glitteriä, varsinkin mustiin farkkuihin. Kimaltelevia pilkkuja märissä kohdissa. Olisiko se jotain kadun sulatussuolaa? Pesukoneeseen joutuivat vuorotellen sekä housut että talvitakki. Laukku odottaa vielä. Läheinen optikkoliike oikoi silmälasit.

Klassisesta kirjallisuudesta löytyy täsmälleen tätä tapausta kuvaava varoitustarina. Kekkapää Mikolle kävi samoin kuin minulle. Hänkin katseli pitkin taivaita. (Heinrich Hoffmann: Jörö-Jukka 1869)

Kekkapää Mikko ei ottanut opikseen ja siksi hänen onnettomuutensa jatkuivat. Hän putosi myöhemmin laiturilta veteen. Hänet kyllä  pelastettiin, mutta laukkua ei löytynyt. Minä yritän ottaa opikseni. Olisihan kamalaa, jos kauppahallireissullani innostuisin vaikkapa ihailemaan Havis Amandan vietteleviä muotoja ja putoaisin veteen ja hieno Marimekko-laukkuni katoaisi Kolera-altaan pohjaan.

Sama uudestaan

Elokuvataiteessa on tullut tavalliseksi tehdä vanhoista klassikoista uusintaversioita. Joskus se tuottaa onnistuneen lopputuloksen, usein ei.

Olen nähnyt kaksi tällaista uusintaversiota viime aikoina. Molempien rikosdraamojen vanhaa versiota pidän mestariklassikkona, mutta se uudempikaan ihan kelvoton ole.

 

1.  Vanha: Kuuma aurinko (Plein soleil), ohj. René Clément 1960) pääosassa Alain Delon

Uudempi:  Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley) ohj. Anthony Minghella 1999, pääosassa Matt Damon.

2.  Vanha: Täydellinen rikos (Dial M for Murder), ohj. Alfred Hitchcock 1954, pääosissa Ray Milland ja Grace Kelly.

Uudempi:  Täyellinen murha (A Perfect Murder), ohj. Andrew Davis 1998, pääosissa Michael Douglas ja Gwyneth Paltrow.

Tällaisia pareja löytyisi vaikka kuinka paljon, Seitsemästä veljeksestä alkaen. Tai enemmänkin kuin pareja, kun ottaa vanhojen filmien lisäksi laskuihin mukaan television ja teatterin filmiversiot (Jouko Turkka ja Kalle Holmberg). Jälkimmäisen Turun kaupunginteatterin ohjauksen dvd-levyllä ostin juuri Ylen kaupasta.

Olen vahvasti sillä kannalla, että isoista klassikoista on toivottavaa saada uusia versioita. Tarvitaan uuden sukupolven näkökulmaa. Mielellään oikein kunnolla häiritsemään sopusointuista yhteisymmärrystä. Pelkkä kunnianosoitus suurelle esikuvalle ei aina ole riittävä.

Tuntemattomasta sotilaasta on taas tekeillä elokuva. Se on jo kolmas. Edvin Laineen alkuperäinen on tietysti saavuttanut täysin määräävän aseman. Romaanin henkilöiden olemus on piirtynyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin tämän elokuvan näyttelijöiden mukaan. Rauni Mollbergin uudempi versio ei onnistunut menemään edelle, vaikka onkin elokuvana monella tavalla ansiokkaampi.

Laineen Tuntematon sotilas esitetään joka itsenäisyyspäivä televisiossa. Vieläpä keskellä iltapäivää, vaikka siinä tupakoidaan, mikä on ohjelmasäännöstön mukaan kiellettyä. Ehkä tuleva Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei sorru tällaiseen paheksuttavaan toimintaan. Jos lisäksi kiroilua vähennettäisiin, siitä voisi tulla uusi tervehenkinen itsenäisyysiltapäivien ilo.

Jäin miettimään, tapahtuuko muissa taiteissa samankaltaista uusien versioiden esiin tuloa. Ostin lipun Lapualaisooppera 50 vuotta -esitykseen. Vanha ylioppilastalo oli tapahtumapaikka silloin ja on taas. Jännittävä nähdä, saavatko tutut nuoret tekijät aiheesta irti enemmänkin kuin kunnianosoituksen suurelle esikuvalle.

Musiikissa vanhat klassikot saavat tietenkin yhä uusia tulkintoja, sekä konserteissa että tallenteissa. Mutta kuvataiteissa että kirjallisuudessa taitaa olla vaikea nähdä näin suoria uusintoja. Aiheet tietysti toistuvat, arkkityyppiset myytit ja tarut ovat ikuisia.

Mutta kuvataidetta ja kirjallisuutta yhdistämällä taitaa löytyä uusia näkökulmia. Kuva: Kiasma / Tottelemattomuuskoulu / Jani Leinonen.

Nainen vastapäisessä ikkunassa

Jos moraali antaisi periksi, voisin kiikaroida, mitä nainen vastapäisessä ikkunassa puuhaa.

Toisaalta moraalista rappeutumista estää se tosiseikka, että minulla ei ole kiikaria.

Omistan kyllä kiikarin, mutta olen vienyt sen vuosia sitten kesäkotiini Längelmäveden rannalle. Siellä käytän sitä lintujen tarkkailuun. Salakatselua sekin on, mutta siitä en tunne erityisempää moraalista ongelmaa, vaikka välillä saattaa nähdä hyvinkin intiimiä lintupuuhastelua. Se on kai tämä ihmisrodun ylemmyys linturotuihin verrattuna, joka antaa luvan tungettelevaisuuteen?

Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo.

Tätä on jatkunut kauan, monta vuotta. Muistelen kirjoittaneeni tästä joskus ennenkin. En löydä sitä kirjoitusta nyt. En tunne henkilöä, en tunnistaisi häntä, jos hän tulisi kadulla vastaan.

Kameran objektiivi voisi olla hyödyllinen, mutta sellaista ei minun Lumiassani ole, vaikka kuvasta niin voisi päätellä. Kuva on kuitenkin Alfred Hitchcockin elokuvasta Takaikkuna (Rear Window - 1954). Se kuvaa samanlaista tilannetta. Siinäkin mies katsoo vastapäisiä ikkunoita. Mutta hänellä on kamerassa objektiivi.

Hänkin näkee naisen ikkunassa jumppaamassa. Mutta hän näkee muutakin, toisessa ikkunassa. Paljon kiinnostavampaa. Minä en näe mitään kiinnostavampaa. Muut ikkunat ovat pimeänä.

Salakuuntelija junassa

Junassa kuulee, vaikka ei tahtoisikaan.

Välillä ehkä jopa tahtookin. Pitkä matka, tylsät maisemat. Kukapa ei joskus kaipaisi virkistystä nuutumukseensa. Vaikka vähän salakuunnellenkin.

Takana istui nuori pariskunta, kaikesta päätellen uuden suhteen alkuvaiheissa. Kävi selväksi, että heillä on suhteen vakiintumista haittaava ongelma. Asiaa käsiteltiin kyllä hillitysti, ilman suurta draamaa, mutta ristiriita kävi selväksi edessä istuvalle salakuuntelijalle.

Pariskunnan naispuolinen jäsen oli ärsyyntynyt. Miespuolinen yritti vähätellä ongelman merkitystä mutta ei onnistunut. Kuulijalle kävi selväksi, että miehen on hoidettava asia kuntoon, jos tahtoo, että suhde jatkuu. Jos ei hoida, suhde loppuu. Ota tai jätä.

Mikä oli ongelma? Ei, ei, väärin arvasitte. Viinasta ei puhuttu.

Syynä oli miehessä jossakin paidan alla oleva tatuointi. Ellei peräti housun alla oleva, tämä ei käynyt puheesta selvästi ilmi. Mutta oli kummassa tahansa, siinä oli väärän naisen nimi. Se pitää poistaa, maksoi mitä maksoi.

Minun sukupolveni ei innostunut tatuoinneista. Fiksu sukupolvi, tässäkin.

(Kuva elokuvasta Rakkaus alkaa aamuyöstä, ohj. J. Hiilloskorpi)

Ettei tarvitsisi kehua

Hesarin sivulta löytyi tänä aamuna tuttu kuva menneiltä ajoilta. Iso kuva, mustavalkoinen. Henkilöstä ei voinut erehtyä. Tätä kuvaa olen katsellut ennenkin, mutta siitä on kauan.

Brigitte Bardot. Tukka pörrössä, huulet mutrulla, paljastava paita.

Tämä kuva ja muutamia muitakin minulla oli joskus noin 14 - 16-vuotiaana piilossa kirjoituspöydän laatikossa papereiden alla. En ripustanut niitä seinälle. Ajattelin, että äiti ei ehkä pidä. Muutamassa kuvassa paita oli vielä enemmän avoin.

Hesarin tekstissä BB nousee esiin kirjailija Georges Simenonin ajatusten kautta. Siinä saankin lukea jotain aivan uutta ja yllättävää. Simenon ilmoitti (v. 1968), että hän ei missään nimessä suostu kirjoittamaan artikkelia BB:stä eikä muutenkaan halua olla missään tekemisissä tämän kanssa.  "En pidä Birgitte Bardotista näyttelijänä, enkä edes naisena. Jos olisimme viimeiset ihmiset maailmassa, ihmiskunta loppuisi siihen."

Mitä ihmettä? Minä olen aina pitänyt Simenonin kirjoista ja siksi pitänyt häntä arvossa. Miten hän tällaista on mennyt puhumaan? Hänhän tunnetusti oli naissankari, valloitustensa määrällä rehvastelevakin. Jos hän suhtautui näin nurjamielisesti minun murrosikäisen maailmani ylivoimaiseen ykköseen, niin nyt pitää ehkä arvioida ennen niin lumoava Maigret-sarja kriittisemmin.

Pimeä tyyppi. Kirjoitti jopa etunimenkin väärin. Minun ajatukseni BB:stä olivat silloin täsmälleen päinvastaiset. Joka kohdassa. "...ja Jumala loi naisen" (ohj. R. Vadim 1956) oli ollut tyrmäävä kokemus. Sen myötä alkoi ymmärtää ihan uusia ulottuvuuksia itsestään ja tulevaisuudesta.

Saattaa tietysti olla jotain merkitystä sillä, että Simenon oli kaikesta päätellen tavannut BB:n. Minä olin vain nähnyt kuvia. Ehkä tämä on lieventävä asianhaara.

Mutta oli tämä Simenonin näkemys silti harmillinen yllätys. Vähän samanlainen kuin silloin, kun on suositellut kirjaa tuttavalle varmana siitä, että kohta keskustelemme innostuneina mahtavasta lukukokemuksesta. Ja sitten käykin niin, että kaveri ei ole jaksanut lukea edes puoliväliin.

Tai elokuva. Teatteri, Taidenäyttely. Viini. Ravintola. Lomakohde. Onhan näitä, joista itse joskus innostuu ja suosittelee. Ei ehkä pitäisi. Ei myöskään kuunnella toisten suosituksia, ettei joudu kiusaantuneena kehumaan.

Saattoi iälläkin olla merkitystä. Kun nyt katsoin oikein ajatuksen kanssa BB:n kuvaa, huomaan ehkä sittenkin hitusen verran tajuavani Simenonin ajatusta.

Matkan vaivat ja harmit

Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisin tänään (maanantaina) lähdössä matkalle. Tuli kuitenkin muutos suunnitelmaan.

Päämäärä oli Tukholma, ja tarkoitus oli viipyä kuukauden verran. Asunto Södermalmilla lähellä Hornstullia oli varattuna. Tukholma on minulle tuttu paikka, asuin siellä monta vuotta 70-luvulla. Lentolippukin oli ostettu.

Todellakin lentolippu, ei laivalippu. Tämä omituisuus johtuu edellisillan kiireestä. Pakollisen menon vuoksi en olisi ehtinyt iltalaivaan. Tukholmassa oli kuitenkin tarkoitus osallistua erääseen tapahtumaan jo maanantai-iltana.

Nyt tuntuu helpottavalta. Pitkäaikaiset blogin lukijat muistanevat, että en ole lentämisen ystävä. Vaikka olen paljon joutunut matkustamaan lentäen, en ole oppinut pitämään lentämisestä.

Yritin lohduttaa itseäni lieventävillä seikoilla. Lento Tukholmaan kestää vain 55 minuuttia. Siinä ajassa kone ei ehkä ehdi nousta hirveän korkealle. Jos kone putoaa, pudotaan matalammalta. Tuli mieleen myös Ikaros ja se kuinka hänelle kävi, kun lensi liian korkealle.

Kaiken siis jouduin peruuttamaan, ja se tuntuu helpottavalle. Tukholmaan lähtö toteutuu kyllä joskus myöhemmin, ja silloin toivottavasti laivalla.

Tukholman sijaan olen tiistaina lähdössä junalla Pohjanmaalle. Junasta pidän. Se ei putoa, ei ainakaan korkealta. Olen viime aikoina matkustanut vähän väliä Helsingistä Vaasaan. Siellä minua tarvitaan, voin olla avuksi. Ikävä puoli on, että joudun taas hotelliin. Niissä nukkuminen sujuu aina huonosti. Oletuksena on, että viivyn kaksi tai kolme yötä, mutta jos tilanne vaatii, voin olla pidempäänkin.

Viimeksi Pendolinossa ei toiminut mikään, ei edes ravintolavaunu. Hirmupakkanen oli jäädyttänyt. Piti sinnitellä tablettia lukien. Junassa  oli kyllä mielenkiintoisen näköisiä matkustajia, mutta olin kai liian yrmeän näköinen, ettei kontakteja tullut. Yhtäkin herraa katsoin, että tuossa on aineksia samaan kuin Hitchcocin elokuvassa Muukalaisia junassa.

Siinä tennistähti Guy tutustuu erääseen Brunoon. Puhtoinen urheilijasankari kohtaa demonisen hahmon. Sitten alkoi tapahtua outoja asioita. Voisikohan tällaista osua minunkin kohdalleni. Minä tietysti olisin kyvykkäämpi selviytyjä kuin naiivi Guy. Ihan vaan mielen virkistykseksi, sillä hieman alan tympääntyä radanvarren pajukoiden katseluun.

Järkevä vaihtoehto siivousta helpottamaan

Suursiivouspäivistä en pidä. Onneksi niitä voi lykätä tuonnemmaksi. Tänään kuitenkin olin tarmokkaalla tuulella ja ryhdyin tuulispään lailla toimeen jo puoliltapäivin, heti kun olin lukenut sanomalehdet.

Siivotessa tulee pohtineeksi syvällisiä.

Tilaankohan liikaa lehtiä? Niitä kertyy eteisen nurkkaan isot pinot. On melkoisen vaivalloista kantaa niitä takapihan paperinkeräyslaatikkoon. Minulle tulee kolme sanomalehteäkin, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet ja lapsuuteni kotikaupungin Keskisuomalainen. Onneksi luovuin muutama vuosi sitten siitä tamperelaisesta.

Lisäksi tulee kesämökkiseudultani kaksikin paikallislehteä. Ja tietysti aika monta harrastus- ja ammattilehteä, Parnasso, Filmihullu, Ruumiin kulttuuri ja muutama tiedelehti. Päälle vielä asiakaslehdet ja ilmaisjakelut, nämä Yhteishyvät ja sen sellaiset.

Välillä kaduttaa, kun tällä tavalla rääkkään postinkantajaa. Pitäisikö tehdä niin kuin Yliopisto teki, lopetti yli tuhat lehtitilausta, kun kolmen kovan puolueen hallitus vei rahat. Kutsuvat sitä toiminnan tehostamiseksi.

Aina kun alan kantaa lehtinippuja ulos, mieleen tulee vaihtoehto. Jospa en viekään lehtiä ulos. On nimittäin olemassa järkevä ja perusteltavissa oleva vaihtoehto.

Vaihtoehdon olen kirjoittanut muistivihkoon vuosia sitten. Se löytyi arvovaltaisesta julkaisusta nimeltä Kotiliesi 3 / 1978 palstalta "Niksikotiliesi". Se kuuluu näin:

·          Vanhoja lehtiä ei kannata heittää pois. Kun tulee tavallista enemmän vieraita, lehtinipuista saa hyviä istuimia.

Rock oli rajaton riemu

Olen aikoja sitten menettänyt otteeni populaarin nuorisomusiikin uusiin ilmiöihin. Kuulee sitä silti väkisinkin, ainakin silloin kun kääntää radion pois Yle-puheelta urheilulähetyksen alkaessa.  Valtaosalta tulee vaikutelmaksi, että ei ole hääviä.

Aina välillä herää kysymys, onko vika musiikissa vai sittenkin minussa. En ihan ilman kidutuskuulustelua menisi tunnustamaan.

Olen sukupolvea, joka oli 14-vuotias, kun Beatles ilmestyi. Maailma ei sen jälkeen ollut entisensä.

Siitä alkoi intensiivinen aika. Kohta tunsin kaikki bändit ja levyt ja kappaleet ja sanat. Osasin luetella bändien nykyiset ja entiset jäsenet ja tiesin kaiken tarpeellisen trivian. Englannin kielenkin opin suurelta osalta pop-musiikista. Lehdet tulivat luetuiksi: Fabulous, Melody Maker, New Musical Express, ja vielä Idolnytt Ruotsista. Ja Suosikin lakanoita seinille.

Beatles puuttuu, mutta koko lailla kaikki muut huippubändit olen onnistunut kokemaan myös konserteissa, jopa sellaiset legendat kuin Jimi Hendrix Experience ja The Band.  Myös Rolling Stones alkuperäisessä kokoonpanossaan. Beatlesin puuttumista hieman korvaa valokuva Abbey Roadin suojatieltä.

Ei minulla siis mitään asenneongelmaa lajityyppiä kohtaan pitäisi olla. Mistä siis on kysymys, kun enää ei maita? Hiipumisen ensimerkkejä alkoi näkyä 70-luvulla, 80-luvulla oli vielä jotakin jäljettä, 90-luvulla vain rippeet ja sen jälkeen vain jotain aivan satunnaisesti. Tilalle on tullut yhä enemmän klassinen musiikki.

Mutta kyllä se vanha maittaa edelleen. Minulla on tallella iso varasto sen kultakauden LP-levyjä, eikä niiden viehätys ole vähentynyt. Olen myös käynyt kuuntelemassa vanhoja bändejä, jos niitä tässä maailmankolkassa on liikkunut.

Siksipä ilahdutti, kun selailin "Ticketmaster Finland" -sivuja (tällaisen uuden nimen ovat keksineet Lippupalvelulle!). Sieltä löytyi kiinnostavaa.

Maaliskuussa tulee Jethro Tull. Marraskuussa Procol Harum. Ostin heti liput molempiin.

Eivät taida nykynuoret tietää tällaisista. Eivät bändit alkuperäisessä koostumuksessaan ole, mutta tärkein on tallella. Karismaattiset solistit Ian Anderson ja Gary Brooker ovat edelleen mukana.

Molemmat olen nähnyt varsin hiljattain (2010 ja -11), Keitele-jazzissa Äänekoskella. Huippuvire oli tallella.

Näillä molemmilla oli aikoinaan iso vaikutus siihen, että tiukka rokkijätkä alkoi tajuta, että klassisesta musiikistakin voi löytyä jotain hyvää. Kaverini, joka oli klassisen musiikin ammattilainen, osoitti minulle miten Whiter Shade of Pale -kappale lainailee J. S. Bachia. Ja Bachia soittaa myös Jethro Tull. Tästä pääsee kuuntelemaan, kuinka Ian Anderson käsittelee huilullaan Bachin kappaletta Bourée. Tällainen rock-versio ei varmaankaan saa arvostusta klassisen musiikin ystävien taholta, mutta minulle se oli väylän avaus johonkin tuntemattomaan, josta pikkuhiljaa tuli pääasia.

Tulossa on vielä Jefferson Airship, mutta sitä mietin vielä, sillä se osuu huonoon ajankohtaan. Mutta vähiin ovat käyneet nämä kelvolliset. Ennen oli tämäkin paremmin, vai muistakohan ihan väärin...

Asiaa vessaan

Tieteellinen tutkimus on nyt lopultakin selvittänyt asian, jonka minä olen empiiristen havaintojeni kautta tiennyt jo vuosikymmenet. Asiasta raportoi Helsingin Sanomien tiedepalsta tänään.

Kaikessa lyhykäisyydessään tutkimustulos kuuluu näin: Vessassa käyminen ostosreissun aikana kiihdyttää kuluttajan rahankäyttöä.  Mittaukset teki kauppatieteiden tohtorikoulutettava Samuel Piha. Ilmiön logiikka toimii siten, että vessassa käyminen lisää kaupassa vietettyä aikaa. Se yhdistyy ostosten lisääntymiseen, mikä tietenkin lisää rahan käyttöä. Asiakkaalla on ikään kuin mukavampi olo.

Minun kohdallani ilmiö toteutuu vielä jyrkemmin. Minä en edes suostu asioimaan tavarataloon, jossa vessan saatavuus on huono. Minulla on pitkään kokemukseen perustuva tieto vessajärjestelyistä Helsingin keskustan tavarataloissa.

Asia on olennaisen tärkeä tällaiselle varttuneessa iässä olevalle mieshenkilölle, jolla sattuu olemaan lisäksi vähän huono vatsa. Samanlainen valikoivuus pätee tavaratalojen lisäksi myös ravintoloissa, elokuvateattereissa ja bensa-asemilla. Huonovessaiset menettävät armottomasti minut asiakaskunnastaan.

Huonoksi luokittelen käyttäjämäärään nähden liian pienet vessat ja ahtaat kopit. Stockmannilla on hieman väljempää kuin Sokoksella. On vastenmielistä asioida yksityistilassa, jos tiedostaa, että oven takana on kärsimätön jono.  Ravintoloissa näin tahtoo olla joka paikassa, ainakin Elitessä, Kosmoksessa ja Sea Horsessa. Virgin Oil on parempi. Etniset eivät ole täsä asiassa keskimäärin yhtään parempia.

Harmillinen poikkeus on Elokuva-arkisto (Orion). Siellä on kelvottoman huono vessa, mutta käyn silti.

Mihin mennä, jos Helsingin keskustassa kulkiessa alkaa vaivata? Kolikkokäymälät rautatieasemalla ja Kampin keskuksessa ovat tietenkin tarjolla, mutta nuuka haluaa ilmaista. Parhaat tietämäni ovat Porthanian ala-aulassa ja yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Joutuukohan yliopisto säästökuurinsa ahdingossa panemaan kolikkoautomaatin ovelle?

Jostain käsittämättömästä syystä ABC-bensa-asemaketju on satsannut vessoihin. Siksi se on saanut minusta asiakkaan mökkireissuillani. Paikka on Hämeenlinnan Tiiriö. Siellä ei tule jonoa yksityispuolen oven eteen, sillä koppeja on paljon, ja kohtalaisen siistejäkin. Joskus valintani kohdistuu Oriveden Oritupaan, kohtalainen sekin. Häviäjinä tässä kisassa ovat Pälkäneen Aapiskukko ja Oriveden Neste. Ahtaat vessat ovat vieneet niiltä hyvän asiakkaan.

Kaikkein kamalin kokemani vessa oli koulussa. Poikien vessassa oli kyllä pitkä rivi pönttöjä mutta ei ovia eikä seiniä niiden välissä. Kun tila lisäksi oli aina täynnä tupakalla olevia isoja poikia, niin sellaista mahatautia ei ollutkaan, joka olisi saanut jonkun istumaan siihen väenpaljouden keskelle helpottamaan hätäänsä. Oli opeteltava pidättelemään.

Ehkä uusi tutkimus nyt saa aikaan kehitystä kaupoissa ja muuallakin. Ei muuten, mutta jos bisnes siitä paranee. Aiemmat kuluttajatutkimukset eivät tietenkään ole huomanneet tätä mahdollisuutta, sillä niissä näkökulma on ollut sosiologinen tai kulttuuritieteellinen. Nyt on kauppakorkeakoulu asialla, ja silloin alkaa tapahtua.

(Kuva: Markku Majaluoma HS 7-2003)