Vanhentuneet tekniikat

Blogin lukijamittari raksahti uudelle kymmentuhatluvulle. 80000 on paljon, en aloittaessani olisi uskonut. Päivittäiset kävijämäärät ovat kylläkin olleet jo jonkin aikaa vähenemään päin. Parasta ennen -päivämäärä on jo ohitettu.

Yhdysvaltain turvallisuudvirasto NSA on kerännyt lehtitietojen mukaan jopa 200 miljoonaa nettiviestiä vuorokaudessa eri puolilta maailmaa. Googlen kerrotaan lukeutuvan turvallisuusviraston parhaisiin yhteistyökumppaneihin. Tästä on aavisteltavissa, että kyllä turvallisuusvirasto on minunkin sivujani käynyt kurkistamassa. Terveisiä vaan sinne NSA:n pojille, jos satutte tämänkin viestin tarkastamaan! Sitä en tiedä, näkyvätkö teidän vilkaisunne tässä minun blogini vierailijalaskurissa. Luulen, että osaatte ohittaa sen, mikä on minun kannaltani harmillista. Olisiko jo sata tuhatta täynnä, jos mittari huomaisi käyntinne?

Takavuosikymmeninä me Viron-kävijät kauhistelimme ja tunsimme moraalista närkästystä tiedosta, että Viru-hotellin yläkerrassa istuu KGB:n ukkoja luurit korvilla kuuntelemassa, mitä hotellihuoneissa puhutaan. Kuinka neitseelliseltä sellainen tuntuukaan nyt. Tekniikka, maa ja ideologia on muuttunut, mutta on jotain mikä yhdistää.

Lehtitietojen mukaan nuoriso on alkanut tuntea noloksi pysyä Facebookissa. Tilalle on tullut muuta, toimivampaa. Facebook on jäämässä isille ja äideille, sedille ja tädeille, se on vanhentumassa olevaa tekniikkaa. Nuoret viestittelevät keskenään jo toisaalla. On sellaisia kuin Instagram, WhatsApp, Kik ja ties mitä.

Minä olen vielä Facebookissa. Kavereita ei ole tullut enempää kuin yksi enkä anna peukkua mistään. Minullekin se on vanhentunutta tekniikkaa. Harkitsen siirtymistä muualle, ehkä menestys on parempi. Jossakin kuulemma voisin näyttää rohkeita kuvia itsestäni muiden arvosteltavaksi, mutta en minä taida siihen ryhtyä. Mieluummin etsin tekstipohjaista viestintää. En vain tunne, mitä nuo Instagramit ja muut ovat. Olen tässäkin pudonnut kehityksen kelkasta, kuten melkein kaikessa. Olen sitä sukupolvea.

Hyvä (huono?) esimerkki kelkasta putoamisesta ja vanhentuneesta tekniikasta on urheilu. Hyppäsin viime kesänä yhden hypyn korkeutta. Tulos ei ollut häävi, tasan yksi metri. Tein tuloksen lapsuudessa oppimallani kierähdystyylillä (kuva 1). En sentään käyttänyt saksityyliä tai sisäjalkaa, jotka ovat vielä enemmän vanhentuneita tyylejä, vähän kuin se Viru-hotellin luurikuuntelu vakoilussa. Forsbury-floppaus olisi varmaankin tuottanut paremman tuloksen, mutta en silti siirtynyt siihen. Jos joskus innostun hyppäämään hyppyrimäestä, käytän luultavasti Recknagel-tekniikkaa (kuva 2), en siirry V-tyyliin.

Irrationaalit

Naapurissani asuu ydinvoimamies. Hän on kyllä perimmältään ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri, hänellä on jopa kaksi kissaa, Hanni ja Gali (oik. Hannibal ja Caligula), jotka ovat olleet minulla joskus yöhoidossa. Oikein mukavia nekin, vanhoja, laiskoja ja lihavia.

Emme me kovin usein tapaa, mutta aina välillä. Hän sanoo vähän virnuillen, että ajatteluni on "irrationaalia", kun en osaa innostua ydinvoimasta.

Hän näkee vaivaa perustellakseen minulle ydinvoiman siunauksellisuuden. Hän selostaa minulle alan uusia innovaatioita, joiden ansiosta turvallisuus on saavuttamassa niin suuret mittasuhteet, että maailmassa ei toista niin turvallista paikkaa ole kuin ydinvoimalan naapurissa. Siellä elämä on lauhaa ja leppoisaa kuin varpailla villatohvelissa.

Olen kerran vuosia sitten käynyt retkikunnan mukana Loviisan voimalassa. Minusta se oli pelottava paikka. Pelko räjähdyksestä iski jo siinä vaiheessa kun laitos näkyi vasta kaukana horisontissa. Harmikseni en osaa väitellä naapurini kanssa teknisistä ratkaisuista, sillä ydinenergiatiede ei ole minun alaani. Minulle asia on periaatteellinen, elämänkatsomuksellinen, ei tekninen.

Naapurini mielestä tällainen on irrationaalista hörhöilyä. Sopuun emme ole päässeet, emme saa toisiamme käännytetyksi. Parempi on puhua vaikkapa kissoista.

Tunnen minäkin ihmisiä, joita pidän irrationaalisina. Yksi etäinen sukulaiseni on pappi. Hän vastustaa joustamattomasti naispappeutta ja kaikkea muuta mitä vastustaa voi. Hän ei suostunut tulemaan paikalle lapsenlapsensa häihin, koska vihkipappina oli nainen. Ei kuulemma ole liitto pätevä Herran silmissä.

Naisia tämä kirkonmies kyllä arvostaa, mutta aivan muissa tehtävissä, ja joustavakin hän osaa tarpeen tullen olla. Hän oli osannut joustavasti siirtää omaan pätevään avioliittoonsa liittyvät uskonasiat tunniksi tai pariksi kerrallaan vähemmälle huomiolle kulkiessaan takavuosina virkamatkoilla lähikaupungissa. Tuli jälkipuheita ja ongelmia ja pätevällä tavalla solmittu liitto loppui.

Kirkon tilanne ei oikeastaan minulle kuulu, sillä en ole jäsen. Voivat minun puolestani tehdä siellä niin kuin tahtovat, mutta kyllä sydän suree. Kansankirkolla olisi mielestäni tärkeä tehtävä, kunhan vain pääsisivät siellä selvyyteen tällaisista irrationaalisista asioista. Suotuisia merkkejä kyllä on.

Mielessäni on jo pitkään kytenyt idea saattaa tämä naispappeuden vastustaja joskus nokikkain sihteerini neiti B:n kanssa. Neiti on nimittäin "kiivas" miespappeuden vastustaja ja poikkeuksellisen sanavalmis persoona. Hän ei kirkkoon mene niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Voisi seurata kiinnostava keskustelu.

Kynä käteen

Lehtitietojen mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.

Onkohan tuo nyt oikein viisasta?

Minun kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin. Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän. Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus juhlapäivinä laulun osakseen.

Luulen, että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa. Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla. Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä, mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.

Aikuisena olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen tehnyt.

Mielestäni ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut - kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös kynän pitää pysyä kädessä.

Minulle on pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään kirjettä talteen.

Jään miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä. Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?

Kuvissa on arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi 1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.

Neljä irrallista kertomusta

Neljä irrallista kertomusta

1. Iäkäs sukulaismummo

Mummo soitti ja kysyi, voisinko tulla käymään ja tuoda tullessani vessapaperia ja roskapusseja. Ne ovat loppuneet. Ne eivät kaupungin palvelutalossa kuulu palveluun eikä hän itse pääse huonoilla jaloillaan kauppaan.

Lupasin tuoda. Sitten mummo muisti vielä yhden. - Toisitko karamellipussin? Mielellään sellaisen jossa on sitä kiss-kissiä.

2. Ylen A-studio

Lähihoitaja kertoi vanhuksista, joita pidettiin tilanpuutteen vuoksi palvelutalon kellarissa. - Näillä ei ole sukulaisia, sanottiin syyksi kun tarkastaja tuli. Toinen vanhus oli unohdettu ruokkia, kolmas oli istunut pyörätuolissaan kakkavaipoissa vuorokauden ympäri. Ammattijärjestön puheenjohtaja vahvisti, että tällaista se on, kun säästetään. Epäpäteviä hoitajia saadaan halvemmalla, ja heitäkin on liian vähän.

3.  Selkärankaseminaari

Elinkeinoministeri kutsui koolle "selkärankaseminaarin". Siellä Suuri Päällikkö kertoi, että "julkisen sektorin osuus on kasvanut kestämättömäksi".  Toinen päällikkö kertoi: "Suomen historiassa nähdään ensimmäistä kertaa sukupolvi, joka on heikommassa asemassa kuin edeltävät sukupolvet." "Meidän pitää myöntää, että julkista sektoria ei voi pelastaa."

 Yksityisestä sektorista hän jostain syystä ei maininnut mitään.

4. Helsingin Sanomat

Lehti on hankkinut kaksi miljoonaa sivua tietoa asiasta, josta ei aikaisemmin ole ollut mitään tietoa. Sellaistakin vielä on, vaikka on niin kehittyneet vakoilukeinot. Salassapitokeinot ovat siis olleet vielä kehittyneemmät. Veikkaan, että lehti ja toimittaja ovat näin sopimattomasta teosta vielä syytteessä. Jotain hienotunteisuutta sentään voi Lehdeltäkin vaatia!

Lehdellä on nyt kuitenkin tietoa veroparatiiseista. Sieltä löytyi aika liuta suomalaisiakin. Läheltä liippaa, yksi on tuo edellisessä kohdassa mainittu päällikkö, jonka mielestä julkista sektoria ei voi pelastaa mutta joka ei sanonut mitään yksityisestä sektorista. Läheltä liippaa myös naapurissani Töölöntorin lähellä sijaitsevan sairaalafirman omistaja - siis yksityisen sairaalan.

Lehti kertoi, että EU:n komissio arvioi, että jäsenmaat menettävät vuosittain tuhat miljardia euroa verotuloja "verosuunnitteluun". Se on juristien käyttämä eufemismi veroparatiiseista.

*   *   *  

Neljä irrallista kertomusta, jotka eivät tietenkään mitenkään liity toisiinsa, ihan niin kuin ne sekalaiset karkit sillä mummon pussissa. Kiss-kissiä ei sieltä monelle riitä imeskeltäväksi.

Valoa yössä

Oli jo aamuyö, kun lähdimme Koistisen kanssa kotiin päin kapakasta, minä Töölöntorille, Koistinen Urheilukadulle. Yö oli viheliäisen kylmä. Pilvetön taivas, täysikuu. Minä olisin ottanut taksin, mutta Koistinen on extreme-miehiä ja sanoi että kävellään ja poiketaan nakkikioskille.

Mikäpä minä olin vastustamaan, paitsi että nakkiruokaa en nyt ota, kun on edessä lääkärintarkastus ja kolesterolitesti. Kotona otan sitten yöpalaksi omenan.

Nakkikioskilla oli sellaista kuin nakkikioskeilla aina on aamuyöstä. Rehvakasta jankkaamista. Piti olla huomaamaton, ettei tule turpiin, vaikka ihonvärimme olikin turvallisuutta lisäävä.

Sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui hienon oloinen herra. Isokokoinen mies, silinterihattu, varmaankin frakki myös, mutta sitä ei pitkän päällystakin alta näkynyt. Juhlatuulella, isoeleinen, äänekäs, teatraalinen, ylväs, kuin oopperanäyttämöltä paikalle saapunut. Ehkä olikin, Kansallisooppera ei siitä kovin kaukana ollut.

Hetkeksi hän hiljentyi kuuntelemaan rahvaan remellystä, joka oli täynnä vittua, huoraa ja mutakuonoa.

Sitten hän loihe lausumaan jykevällä äänellä: - Hyvät herrat, tämä ei ole mikään Helsingin hovioikeuden tuomareiden kahvihuone. Täällä pitää käyttäytyä arvokkaasti.

Se oli niin ylivoimainen esitys, että seurasi mykistyminen. Esityksessä oli auktoriteettia ja karismaa. Olisi voinut tulla pahakin tilanne, mutta ei tullut. Sen sijaan herra nosti kätensä kohti kuuta ja alkoi lausua runoa. Hämmentynyt joukko kuunteli.

Taas yksi todiste siitä, että taiteella voi parantaa maailmaa.

En tuntenut runoa. Kuutamosta siinä puhuttiin. Kun tilanne hetken kuluttua oli ohi, kysyin herralta, voisiko hän esittää runon uudestaan. Halusin ottaa sen talteen Lumiallani. Herra suostui mielellään. Tässä se tulee:

"Pehmeä ja kirkas on yö / ja tuuleton / ja hiljaa kattojen yllä / ja puutarhojen keskellä lepää kuu / ja paljastaa kaukaiset tyynet vuoret. Oi suloinen kuu / nyt muistan kun vuosi sitten /  tulin tälle samalle kukkulalle / mieli ahdistuneena sinua katsomaan / ja sinä loistit tuon metsän yllä / niin kuin nyt / valaisten sen kokonaan. Oi armas kuu / jonka rauhaisten säteiden alla / tanssivat jänikset metsissä. Mitä teet taivaalla, kuu / Kerro mitä teet, äänetön kuu. / Nouset illalla ja kuljet tähyillen / autioita maita / ja laskeudut sitten. 

Säkeiden rajat ja välimerkit ovat arvailuani. En vieläkään tunnista runoa. Blogin lukijoissa on valistunutta väkeä. Ehkä joku tunnistaa?

En tullut ottaneeksi valokuvaa talvisessa kuutamoyössä. Sen sijaan kesäisestä täysikuusta kesäkodissani Längelmäveden rantamilla kuva löytyy, joten liitän sen tähän tunnelmaa antamaan, vaikka nakkikioskia ei siellä ole lähimaillakaan. Runoutta kyllä sielläkin harrastetaan.

Laiskuus

Sanomalehti osaa sitten välillä olla ärsyttävä. Tänään se julkaisi ihan kuin kiusallaan kuntoilujuttuja. Juuri kun minä koen sisäisiä kouristuksia kuntoilun puutteesta.

On kamala pakkanen, toistakymmentä astetta. Ei sellaiseen voi ulos lähteä. Pysyn sisällä. Onneksi minulla on ne Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisistä ostetut villasukat. Muistan lämmöllä villasukkakauppiasta, jonka koju sijaitsi juuri siinä Musiikkisalissa, jonka ylioppilaskunta on nyt päättänyt kaupallisista syistä poistaa musiikkiryhmien käytöstä. Mutta en usko, että siellä tulevaisuudessa myydään villasukkiakaan. Se on liian pientä bisnestä rahanhimoisille.

Nyt moni karaistunut maaseutulainen lukee blogiani huvittuneena. Toistakymmentä astetta eikä voi mennä ulos. Näin se vaan on. Silmistä vuotaa vettä ja yskittää. Ei se näin ollut lapsena. Hiihtoreissuilla Jyväskylän Laajavuoressa ja Tuomiojärvellä oli varmaan kaksikymmentä ellei kolmekymmentäkin astetta, eikä haitannut yhtään.

"Lenkkeilijän vai laiskimuksen geenit?", otsikoi Lehti ja pisti kuvaksi lenkkitossut. Tekstissä selostettiin tutkimuksia, joiden mukaan on geeneistä kiinni, kuka jaksaa lenkkeillä ja käydä kuntosalilla ja kuka ei. Oli rottakokeitakin tehty. Kuvassa Oblomov, geeniveljeni laiskuudessa. 

Minun kuntoiluni on siinä, että kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Paitsi pakkasella. En kävele hikivauhtia. Poikkean melkein aina jossakin: Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa, Kymppikirjastossa, kahvilassa...

Aivan kuin ärsyttääkseen Lehti julkaisi myös jutun "Mies talviunilla".  Siinä kerrottiin miehestä, jolla on talvisin nukkumisongelma. Minulla ei ole yhtä pahaa ongelmaa, mutta talvi ei minuakaan piristä. Paljon parempi oli syksy, juuri sellainen harmaa, kostea, hämärä ja leuto kuin tuo juuri päättynyt.

Kaiken huipuksi Lehti julkaisi kunto-ohjelman sohvaperunoille. Siinä ensimmäisenä kohtana kehotettiin menemään ulos ja tekemään joitakin helppoja puhdetöitä, kuten pihatöitä tai lumen kolaamista.

Just joo. Menisinkös kolaamaan Töölöntoria? Ensinnäkään inulla ei ole kolaa eikä torilla lunta kuin pari senttiä.

Lehden jutut eivät ehkä ärsyttäisi niin, jos ne eivät olisi sattuneet aika herkkään hetkeen. Minä nimittäin varasin juuri äskettäin ajan lääkärin vuositarkastukseen. Edellisestä vuositarkastuksesta on kolme vuotta. On tainnut tulla hieman viivytellyksi.

Enää tarkastajana ei ole edes vanha tuttu Eeva-lääkäri, josta olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoittanut (ks tästä vierestä tunniste "Eeva-lääkäri"). Hän on vaihtanut työpaikkaa. Ensin pitää käydä laboratoriossa. Sen vuoksi minä aloitan heti ruokavalion, ettei taas tule kolesteroliongelmia. Juusto pois, makkara pois, jäätelö pois yms. Jos pidän tiukkaa itsekuria, eiköhän kolesteroli kolmessa viikossa tokene kelvolliseksi? Nuo alussa mainitsemani kouristukset kuntoilun aloittamisesta jäävät kyllä toteutumatta niin kauan kun pakkaskausi jatkuu.  

Kuvassa lenkkitossuni todisteeksi, että kyllä aikeita kyllä on.

Jonotusta

Yhdessä päivässä jouduin jonottamaan kolmessa eri paikassa. Pisin jono kesti vähän toista tuntia, lyhin pari minuuttia. Kyllä sellaiset vielä menettelivät. En tullut pahantuuliseksi. En tullut aggressiiviseksi, en alkanut potkia tai töniä edellä olevia.

Ensin jonotin verotoimistossa. Halusin muutoksen veroprosenttiini.  Teen nykyisin puolieläkeläisenä pelkästään erikseen sovittavia keikkaprojekteja, ja niiden palkkiot ovat olleet vaikeasti ennakoitavia. Viimeksi sain veronpalautusta lähes viisi tonnia. Nyt ehkä osuu paremmin kohdalleen.

Seuraavaksi jonotin terveyskeskukseen. Vein lopultakin paperin, joka on pyörinyt pöydälläni pari kuukautta, aina siitä asti kun kävin ottamassa kausi-influenssarokotuksen. Paperissa annan luvan sähköiseen asiointiin terveysasemilla. Jotenkin outoa byrokratiaa. Miksi tuollaiseenkin tarvitaan lupa? Ohjepaperissa sanottiin, että henkilöllisyys pitää todistaa. Vastaanoton täti sanoi henkilöllisyystodistusta ojentaessani, että ei tarvitse, hän kyllä tuntee minut. Se oli yllättävää, sillä minä en tuntenut häntä. En ole edes sillä asemalla käynyt moneen vuoteen. Mutta en ruvennut asiasta valittamaan.

Kolmas jono oli Alkon kassalle. Ostin kaksitoista pulloa viiniä. En itse juurikaan juo viiniä, mutta on oletettavaa, että vieraita käy. Viinivarastoni on käynyt vähiin. Viinien tuntemukseni on huononpuoleinen, joten valitessani pulloja etikettien ulkonäöllä oli merkittävä vaikutus. Niitä on aika jännittävän näköisiä.

Sekä verotoimistossa että terveyskeskuksessa oli jonotuslaput. Verotoimiston koje toimi hyvin, terveyskeskuksen kojeessa rullasta repäistävä lappu oli jotenkin juuttunut kojeen sisään. Oli hankala kaivaa pyörivän lappunauhan pää esiin.

Molemmissa kojeissa huomasin, että numerokojeen päälle oli joku kiireinen jättänyt oman vuoronumeronsa muiden käyttöön. Olivat kai kyllästyneet odottamaan. Siinäpä moraaliongelma. Onko se kaunis ele jollekin tuntemattomalle, joka ilahtuu saadessaan jonotusedun? Vai onko se ansaitsematon mahdollisuus etuilla jonossa?

En ottanut lappua. Huomasin, että minun jälkeeni jonoon tullut otti sen ja pääsi palveluun ennen minua. En ryhtynyt siitäkään valittamaan. On minulla aikaa odotella.

Valoa ja vaaroja

- Montako Dessua tarvitaan vaihtamaan työhuoneen kattolamppu?

Vastaus: ei yhtään, sillä kyllä neiti B. vaihtaa sen.

Kulunut vitsi tuli ajankohtaiseksi, kun astuin joulutauon jälkeen työhuoneeseeni, eikä sohvaryhmän yläpuolella kiikkuva kattolamppu syttynyt. Tärkeä vieras oli tulossa istumaan siihen lampun alle, joten minulle tuli kiire korjata vika.

Kiiruhdin hakemaan vahtimestaria, mutta hän ei ollut kopissaan. Päätin vaihtaa lampun itse ja hain keittiötikkat, sellaiset joissa on putkijalat, kaksi porrasta ja taso, jolla täpärästi mahtuu seisomaan.

Juuri silloin siihen saapui entinen sihteerini neiti B ja ihmetteli puuhaani. Selitin ongelman. Siihen hän sanoi nuo alussa siteeratut vitsin sanat ja jatkoi: - Työturvallisuus ennen kaikkea!

Olen ennenkin havainnut, että neiti jostakin syystä pitää minua kömpelönä. Epäili selvästi, että putoaisin.

Keittiötikkaat eivät kelvanneet, piti päästä korkeammalle, sillä vanhan talon huoneet ovat korkeat. Hain varastosta pitkät tikkaat. Neiti riisui korkokenkänsä, kiipesi ensimmäiset askelmat ja komensi minut kääntymään selin ja katselemaan ikkunasta ulos. Lyhyehkö kolttu, ei saa tirkistellä. Ja juuri olin ajatellut pyytää lupaa ottaa kännykkäkameralla kuvan julkaistavaksi sarjassa Vuoronvarausviraston sihteerien monipuoliset työtehtävät.

Mutta tuli toinenkin ongelma. Huoneessa oli hämärää eikä neiti nähnyt. Tarvittiin taskulamppu. Sellainen oli laatikossa. Sain uuden käskyn seisoa tikkaiden vieressä ja näyttää lampulla valoa ylös

Hirvitti kyllä. Neiti keikkui tikkailla korkealla ja tarvitsi molemmat kädet työhön. Varauduin nappaamaan kopin, jos hän putoaisi. Toisaalta tiesin, että hän on taitava apinanhommissa, hän on käynyt sirkuskoulun, pärjää trapetsilla, osaa heittää voltteja ja kävellä käsillään. Olen nähnyt.

Ei pudonnut. Enkä tirkistellyt! Lamppu tuli vaihdetuksi ja valo syttyi.

Vanha lamppu oli ollut vanhaa mallia, uusi oli uutta mallia, raskas ja iso pötikkä. Mielestäni ei kovin kaunis sohvaryhmän yläpuolella, ei edes virastossa saati sitten kodissa. Energiaa se kyllä säästää, ja se on tietysti pääasia. Ihmettelen, eikö noita voisi tehdä myös esteettisesti kelvollisiksi.

Otin kuvan vasta kun työ oli valmis ja neiti mennyt. Kuten kuvasta näkyy, lamppurakennelman ylin kupu jäi vähän vinoon. Ei se noin voi jäädä. Jonkun pitää kiivetä oikaisemaan.

Sitten tuli vielä tieto, että tärkeä vieras ei päässytkään tulemaan vaan tapaaminen siirtyi.