"Asiat kääntyvät paremmiksi"

 

Pitihän se katsoa, kun kerrankin tulee televisiosta. Edellisestä katsomisesta onkin kauan. Aloittaessa kyllä vähän epäilin, tuntuuko tämä enää miltään.  

Tarkoitan Teema-kanavalta äsken tullutta elokuvaa "Kuka pelkää Virginia Woolfia? (ohj. Mike Nichols 1966). Siinä kaksi pariskuntaa yön ja humalatilan edetessä raatelee henkisesti toisiaan ja paljastaa vähin erin menneisyytensä kipeitä kohtia. Lisäsävyn tapahtumille antoi tieto pääosan supertähtien (Elizabeth Taylor ja Richard Burton) myrskyisästä avioliitosta.  

Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla ilmestynyt amerikkalainen draamakirjallisuus tuotti suuria menestyksiä sekä teatterissa että elokuvissa. Aiheet käsittelivät modernilla tavalla kipeitä ihmissuhteita. Siitä syntyi suurta draamaa. Tarkoitan Edward Albeen lisäksi Arthur Milleriä ja varsinkin Tennessee Williamsia, sellaisia tekstejä kuin Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen lintu, Tatuoitu ruusu, Liskojen yö ja Viettelysten vaunu.  

Kaikki nämä elokuvat ovat dvd-tallenteina hyllyssäni. Mietin, olisiko aika katsoa ne pitkästä aikaa. En kuitenkaan  oikein tunne syttyväni ajatukselle. Olisiko niin, että tämän lajityypin Parasta Ennen -päivämäärä on jo ohitettu? Eivätkö nämä jääkään pysyviksi draamakirjallisuuden aarteiksi, vai onko tämä vain minun henkilökohtainen tunnelmani?  

Kirjoitukseni otsikko on Virginia Woolf -elokuvan toiseksi viimeinen repliikki. Sen jälkeen sanotaan vain pelko, ettei niin käy, etteivät asiat käänny.  

*   *   *     

Huomattavasti innokkaammin suhtaudun toiseen menneisyyden asian paluuseen. Olen kahdestakin lehdestä lukenut, että vinyylilevy on tekemässä paluuta ja cd-levy syrjäytymässä.   

Pitäisikö uskoa?  

Minulla on tallella koko LP-levyvarastoni, joka sisältää aika kattavasti 1960-luvun pop- ja rock-musiikin merkkiteokset. Lisäksi hyllyssä on paljon muita aarteita, kuten Love Recordsin julkaisemaa Laululiikkeen parhaimmistoa, kirjallisia äänilevyjä ja laaja mutta satunnainen valikoima klassista.  

Aikanaan sanottiin, että turha niitä on säilyttää. Minä kuitenkin säilytin, sillä ne tuntuivat henkilökohtaisesti tärkeiltä aarteilta. Ja ne tuntuivat hyviltä pitää kädessä.  

LP-levyni ovat olleet vuosikymmenet vailla kuuntelumahdollisuutta. Minulla on kyllä hyllyssäni levysoitin mutta ei kelvollista levysoittimen neulaa. Niitä ei ole saanut mistään. Siksi olen hankkinut monet levyt cd-formaatissa, muutamat siinä välissä myös c-kasetteina. Lisäksi minulla on tallella melkoinen kasa 60-luvun musiikkia avokela-magnetofoninauhoituksina (neliraitainen). Ei vain ole vekotinta, jolla niitä soittaisin. En tiedä, kuuluisiko enää mitään.  

*    *    *  

Muistikuva 60-luvun alkupuolelta:  

Ostin säästöilläni ensimmäisen levysoittimen, malli näkyy kuvassa. Kummitätini toi minulle lahjaksi levyn. Hänen valintansa oli täysi katastrofi. Meinasin varmaan lyödä häntä, kun paketista löytyi EP-levy, jonka A-puolella oli Taisto Tammen Tango merellä / Lapin tango, ja B-puolella Ragni Malmstenin Tango amerikkalaisittain / Tango metsässä. Vanhemmiltani sain syntymäpäivänä jotain Saukin ja Pikkuoravien määkimistä.  

Ei siis mitään tajua nykyajan meiningistä.  

Asiat kääntyivät paremmiksi, kun sain hankituksi sen verran rahaa, että pääsin itse ostoksille Väinönkadun musiikkikauppaan (Jyväskylä). Ensimmäinen ostokseni oli Beatlesien Please Please Me. Se on tallella hyllyssäni.