Matkamies maan

 

Olen muutaman viikon pitänyt tiukkaa kasvisruokakuuria. Sen toteuttamiseksi olen kiertänyt kaupungin etnisiä ravintoloita, sillä niissä lounastarjoilu antaa maukkaan mahdollisuuden löytää uusia ruokalajeja. Monta herkkuhetkeä onkin löytynyt.   

En tarkoita mitään hienoja ravintoloita - aivan tavalliset kuppilat kelpaavat. Kiinalaiset, nepalilaiset, thaimaalaiset, intialaiset ja monet muut keittiöt tekevät herkullisen eksoottisia ruokia. Vanha suosikkini jo 80-luvulta on ravintola Ani syrjäisessä paikassa Telakkakadulla. Muita ovat Mount Everest, Annapurna, Satkar ja Namaskar. On makuja, on osaamista! Uusin suosikkilöytö on kurdiravintola Mesopotamia, joka sijaitsee aivan keskustassa Fennia-korttelin ylimmässä kerroksessa.   

Huomenna kuitenkin palaan tavalliseen ruokavalioon. Joulusta ei selviä ilman. Makuelämykset ovat kuitenkin johtaneet ajatukset muille maille vierahille, kauas pois.  

Hilpeä sihteerini neiti B. on aina valpas ja ajan tasalla. Hän on huomannut, että nyt on ensimmäinen talvi, jolloin olen suurelta osin vapaa virkatyöstäni. Hänen mielestään minun pitäisi nyt toteuttaa sellaisia asioita, joita ennen en voinut. Tällä hän tarkoittaa matkustamista kauas pois.  

Neiti B. ehdottaa, että matkustaisin Rio de Janeiroon, ja nimenomaan karnevaaliaikana. Hän on jopa luvannut opettaa minut tanssimaan sambaa, sillä hän arvaa, etten sitä osaa.  

No, tätä täytyy harkita tarkasti.  Karnevaalit pidetään helmikuussa. Ei kai sambaa niin älliä opi. En ole luvannut lähteä. Sen sijaan keväämmällä on tulossa työmatka paikkaan, jossa en ole ennen käynyt, vaikka Euroopassa olen aika laajalti matkustanut.  

Kohteena on Malta. Siellä järjestetään Vuoronvarausvirastojen konferenssi. Kiinnostava paikka, jossa historiaa on vaikka kuinka paljon. Täydentyypä vielä kokemukseni vielä uudella eurooppalaisella maalla. Sitten ei enää puutukaan kuin Andorra, San Marino ja Liechtenstein, muutama entisen Jugoslavian osavaltio sekä Bulgaria, Ukraina ja Valkovenäjä.   

*   *   *    

Olen viime päivinä tarjonnut lukijoille hyödyllisiä ohjeita joulunviettoon. Itse en niitä noudata, sillä lähden reissuun. Joulu menee Brysselissä, paluumatkalla poikkean Tukholmassa. Kotiin palattuani käyn ensin Jyväskylässä ja sitten Tampereella. Belgiaan matkustan taas inhoamallani lentokoneella, kun en muuta voi. Muut matkanteot olen aikeissa toteuttaa paljon miellyttävämmin: junalla. Vaikka kuinka halvalla pääsisi lentämään (ks. Aeron mainos), mieluummin matkustan maan kamaralla.  

Blogi jää nyt toistaiseksi telakalle. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja toivotan hyvää joulua ja uutta vuotta.

 

 

 

 

Hyödyllistä puuhaa jouluksi 3

 

Tällä kirjoituksella taitaa olla väärä otsikko, tai ainakin otsikosta voisi poistaa attribuutin "hyödyllistä". Kirjoitan peleistä. Joulupuuhaa ne kyllä monelle ovat, mutta eivät ehkä järin hyödyllisiä.  

Moni on yrittänyt johdattaa minua pelien maailman, jopa kaikesta innostuva sihteerini neiti B., joka yritti opettaa minulle Angry Birdsiä, vieläpä palkallisella työajalla. Taisi pelaamiseni kuitenkin jäädä muutamaan itsenäiseen kokeiluun. 

En seuraa jalkapalloa, en jääkiekkoa. Pesäpalloa seurasin hieman, mutta sekin on jäänyt. En osaa golfia, en tennistä, en hevospooloa. Tikkataulu on maalla saunan seinässä, mutta en osu. Kännykkäaikakauden alussa kokeilin matopeliä, ikävystyin pian. Tietokoneellani näkyy olevan ohjelmapakettiin kuuluvat korttipelit ym., mutta kertaakaan en ole kokeillut. Vihoviimeisiltä näyttävät kaikki pleikkaripelit, erilaiset räiskintä, sota- ja kilpa-ajopelit. Tietokonetta käytän kyllä runsaasti, mutta en pelaamiseen. Joskus ihmettelen itsekin nurjamielistä suhtautumistani.  

Ainoat pelit, jotka tunnen hyvin ja joita muistan hyvällä, olivat pajatso, räsypokka ja jätkänshakki. Mutta nekin ovat kadonneet jonnekin menneisyyteen. Paluu ei ole näköpiirissä.  

Sitten on vielä yksi, kaukaa lapsuudesta. Mummolla oli Fortuna, juuri tuollainen kuin kuvassa. Sitä pelasin mummon kanssa jouluisin. Se lauta on vieläkin tallella kesäasuntoni aitan romuvarastossa, lohkeilleena ja ränsistyneenä. Kuulat ovat kadonneet. Pelilautoja on uskoakseni tallella monilla muillakin. Se on hyvä peli, ei sitä suotta mainoksessa ylistetä. Suosittelen kokeiltavaksi, jos mahdollista. Voisivat lapset saada aivan uudenlaisen elämyksen, jossa välittyy eteenpäin palanen kulttuurihistoriaa.

 

 

Hyödyllistä puuhaa jouluksi 2

 

 

Eilinen ohjeistus lystikkäiden jouluisten seuraleikkien pariin saavutti suuren yleisön. Stat counterista näen, että pari sataa kiinnostunutta on käynyt tutustumassa niihin. Kyllä nyt monessa torpassa heitetään harakkaa pitkien pyhien virkistykseksi.  

Kommenteissa vanha blogiystäväni kariav suorastaan kertoi kokeilleensa harakan heittoa (ja ilmeisesti myös ehjin nahoin selvinneensä). Toinen blogiystäväni Sari oli sen sijaan vähän epäilevä: kuinkahan moinen onnistuu täysin vatsoin. En osaa sanoa, en ole kokeillut.  

Nyt tulee uusia hyödyllisiä ohjeita joulun viettoon, tällä kerralla askartelua.  

Kaikilla blogin lukijoilla on varmaankin joulukuusi, joko torilta ostettu tai metsästä kähvelletty. Siihen tarvitaan koristeita - olisihan se vähän outo ilman. Latvaan tähti, oksille renksuja.  

Kaupoissa kyllä myydään monenlaisia koristeita, mutta ne ovat enimmäkseen kimaltelevaa glitteriä ja tingeltangelia. Sellainen sopii ehkä amerikkalaiseen jouluun, mutta uskon, etteivät blogini lukijat sellaisesta innostu. Uskon, että heillä on pohjoisen Euroopan perinnetietoisuutta, joka ei sorru kaupallisiin kotkotuksiin. Heitä varten liitän tähän askarteluohjeita, joilla kotitorpan jouluun saa aidompaa tunnelmaa.  

Ohjeet ovat peräisin divarista löytyneestä kirjasta Sata askartelutehtävää - WSOY 1953.

 

 

Hyödyllistä puuhaa jouluksi 1

 

Tällaisina kylminä ja pimeinä päivinä Dessulle tulee välillä mieleen, että olisipa nyt hyvä olla niin kuin maalaistalon kissa. Lämpimällä uuninpankolla nukkuisin, välillä nousisin voisulaa syömään, sitten taas nukkuisin.  

Mutta ei ole Töölöntorin reunalla uuninpankkoa eikä edes voita, joten on pakko välillä lähteä ulos. Joulumarkkinoille menin katselemaan ja divareita kiertelemään.   

Löysin pari kiinnostavaa kirjaa, joista tahdon nyt blogin lukijoille muutaman loistavan idean joulunviettoa varten tuoda nähtäväksi.  

Kaikkihan tietävät omasta kokemuksestaan, että joulunpyhät saattavat käydä väsyttäviksi. Pitää olla myös pirteää toimeliaisuutta, ei pelkkää ruokapöydässä nuhjaamista ja joululaulujen laulelua. Löysin kirjan, jossa ohjataan jouluväki lystikkäiden seuraleikkien pariin.   

Näitä pitää kokeilla. Suosittelen lukijoillekin. Lukekaa ohjeet ja katsokaa kuvat. Pientä etukäteisvalmistelua vaaditaan.  (Kirja: Suomen kansan kilpa- ja kotileikkejä - SKS 1928)

 

 

 

 

 

Hienot herrat

 

Olin kuskina iäkkäälle sukulaistädille, joka halusi päästä katsomaan Lucia-kulkuetta. Ruotsinkielisillä suomalaisilla elää vahvana tämä tunnelmallinen perinne, ja on se jossain mitassa levinnyt suomenkielisellekin puolelle.  

Täti kertoi olleensa joskus kauan sitten itsekin Lucia-kulkueessa. Muistot liikuttivat häntä, vaikka ei siinä Senaatintorin reunalla paljon ollut näkyvyyttä ja vielä vähemmän kuuluvuutta.  

*   *   *    

Ennen torille lähtemistä kirjoitettiin joulukortit. Se on jo monta vuotta jatkunut perinne, sillä kirjoittamiseen täti tarvitsee apua. Käsi vapisee. Itse hän käyttää vapinasta verbiä "loukuttaa". Se on pellavan käsittelyyn liittyvä termi. Minulle kovin tuntematonta puuhaa.  

Joulukorttien kirjoittaminen hänen osoitekirjassaan oleville ihmisille epäilyttää minua vuosi vuodelta enemmän. Vanhassa koristeellisessa muistikirjassa on vain muutama nimi, joiden kanssa hän on kontaktissa. Suurin osa on sellaisia, joista hän ei ole vuosikymmeniin kuullut mitään. Arvioni mukaan joukossa on jo yli satavuotiaita. Lienevätkö hengissä. Mahtavatko asua siinä osoitteessa, joka on muistiin merkitty vuosikymmeniä sitten.   

Silti kortti lähetetään kaikilla. Mitähän Itella tekee korteille, joille ei löydy vastaanottajaa? Tuottavatko tuloksettomat etsinnät kohtuuttomasti työtä ja vaivaa?  

Yksi muistikirjan nimi aiheutti tällä kerralla poikkeuksen säännöstä. Se oli äskettäin yliviivattu. Nimen omistaja, muuan lehtori M. oli poistunut keskuudestamme. Täti oli nähnyt kuolinilmoituksen lehdessä.  

Tämä lehtori M. on ollut korttien kirjoittamisessa hankala tapaus. Hänen kohdallaan täti on jahkaillut joka vuosi. Lähetetäänkö lehtorille kortti vai ei? Aina on päädytty siihen, että lähetetään.  

Jahkailun syynkin tiedän. Lehtori M. on ollut nuorena turhan villi mies, hän on käyttäytynyt "hieman  sopimattomasti, vaikka olikin hieno herra". Täti oli jo nuorena uskonnollisuuteen taipuvainen ja joutui hätistelemään nuorta hienoa herraa (ei silloin vielä lehtori!) kauemmaksi. "Tansseissa se likisteli ja saatille tuppautui. Ei sen viereen uskaltanut edes istua - heti pisti käden kaulalle."  

Täti pysyi neiti-ihmisenä. Lehtori otti vaimon. "Oikein häijyn", kertoi täti tyytyväisen oloisena.  

Tänä jouluna lehtorille lähetettävää joulukorttia ei siis enää tarvinnut jahkailla. Yksi elämänmittainen draama on näytelty loppuun.  

(Kuva Aulikki Oksasen kirjasta Piispa Henrikin sormi - WSOY 2004)

 

 

 

Punainen kirjekuori

 

Lähetin joulukortteja. Yllättävän hankalaa oli.  

Kortteja oli jäljellä viime vuoden joulusta aivan tarpeeksi. Ei tarvinnut ostaa uusia, ja kohtalainen nippu jäi vielä ensi vuoden jouluksi. - Tämä oli projektin sujuvin osa. Kannattaa siis ostaa iso nippu kortteja kerralla. Odottelin viime tinkaan asti, että postiluukusta tipahtaisi taas sellainen punainen kuori, johon joulukortin laitetaan ja niihin kelpaa halpa postimerkki.   

Ei tipahtanut punaista kirjekuorta.  

Menin Ärrälle siinä toivossa, että ostan sieltä postimerkit ja saan sieltä sen punaisen kirjekuoren. Postilaatikko olisi aivan Ärrän ulko-oven vieressä.  

Ei ollut punaista kirjekuorta. Postimerkkejä oli.  

Menin kotiin liimaamaan postimerkit. Ne olivat kolmikulmaisia, joulukuusen muotoisia. Oli oltava tarkkana, että sain liimatuksi ne korttiin sillä tavalla, ettei merkin pitkä latvakärki ulottunut kortin ulkopuolelle. Vielä hankalampaa oli sijoittaa postimerkki sillä tavalla, että se piilotti alleen kortin nurkassa olevan hintamerkinnän. Olisihan se noloa, jos vastaanottaja näkisi, että kortin hinta oli vain 0:60 e.   

Lähdin viemään korttipinkkaa postiin. Sieltä saisin sen punaisen kirjekuoren. Runsaiden lumisateiden vuoksi Töölön jalkakäytävät eivät ole käveltävässä kunnossa, joten en edes yrittänyt kahlata lähimpään postiin. Sen sijaan nousin Töölöntorin nurkalla bussiin 41, joka vei minut Kannelmäen suureen ostoshelvettiin, jossa on myös posti. Oli minulla asiaa sinne helvetin puolellekin.  

Ostoshelvetissä laahustin arviolta puoli kilometriä pitkän käytävän äärimmäiseen päähän, jossa on pieni Posti-Itellan putka. Se oli täynnä väkeä. Optimistisesti ajattelin, että niitä punaisia kirjekuoria löytyisi heti ovelta, jotta voisin sujauttaa korttini niihin ja kuoren postilaatikkoon.   

Ei löytynyt punaista kirjekuorta.  

Piti ottaa jonotuslappu. Edelläni oli kolmisenkymmentä jonottajaa. Puolisen tuntia kesti päästä luukulle. Selitin asiani Itellaneidille.   

Ei ollut punaisia kirjekuoria. Olivat loppuneet.  

Pitääkö minun siis etsiä kaupungista toinen Itella? Vai luovunko korttien lähettämisestä? Vaikeaksi menee. Itellaneiti oli kuitenkin asiakasmyönteinen ja palveluhaluinen. Hän otti korttinippuni ja pisti sen tiskin alle. Lupasi, että eiköhän lähettäminen ilman punaista kirjekuortakin onnistu.  

Saapa nähdä, onnistuuko. Aion kontrolloida, menevätkö kortit perille, ajoissa, ennen joulua. Onneksi korteissani toivotetaan myös Hyvää Uutta Vuotta.   

*   *   *   

Ettei juttuni olisi pelkästään Itella-kriittinen, jotain hyvääkin. Posti toi minulle äskettäin kirjeen, jossa oli väärä kadunnumero eikä ollenkaan postinumeroa.   Kuvassa 1960-luvulla julkaistua infoa asiaan liittyen niille, jotka ovat tietämättömiä nykykäytännöstä.

 

 

 

 

 

Epäluotettava henkilö

 

Poikettiin eilen kokouksen jälkeen Kosmokseen. Meni kolme kaljaa, kolmosta.  

Tuli puhetta raittiudesta. Kaikki me tunnemme Turmiolan Tommin. Hänestä tuli tuttu jo kansakoulussa. Hän jäi muistiin loppuiäksi. Muutama blogituttavanikin on hänet viime aikoina kaihoten maininnut. Aivan erityisen vaikuttavasti hänestä kertoi Eppu Normaali.  

Kansakoulussa pidettiin raittiuskilpakirjoituksia. Niissä minä olin mestari. Lienenkö missään myöhemmässä toimessani ollut yhtä mestari, eipä tule mieleen.  

Kolmannen luokan opettaja oli iso mies, jolla oli iso ääni ja suora ryhti, ja muutenkin hän oli oikein upseerikelpoinen. Hänelle piti vannoa, jokaisen vuorollaan, että ikinä en juo viinaa, en ikinä, en ikinä. Samalla hän katsoi lähietäisyydeltä suoraan silmiin, että voiko tämän lupaajan sanoihin luottaa.  

Jäi epäselväksi, uskoiko hän antamaani lupaukseen. Tai kenenkään muunkaan lupaukseen.  

Ei olisi kannattanut luottaa, sillä rikoin lupauksen jo 16-vuotiaana. Tosin en minä viinaa juonut silloin enkä juo vieläkään, vaan olutta, viiniä tai siideriä. Mutta tämä lienee semanttista saivartelua.  

Mutta raittiuskilpakirjoituksissa siinä kymmenen ikävuoden paikkeilla olin mestari. Sepitin sujuvasti kaameita kertomuksia. Voitin palkintoja. Ne olivat aiheeseen liittyviä kirjoja.   

Ohessa on kuva kolmesta voittamastani palkinnosta. Jostain syystä minulla ei ole edes hämärää mielikuvaa niiden sisällöstä. Olisin kuitenkin aika varma, että olen lukenut ne, sillä olen yleensä lukenut kaikki kirjat, jotka ovat eteen sattuneet.  

Kirjat eivät ole hyllyssäni täällä Töölöntorin nurkalla vaan olen aikoja sitten vienyt ne kesäkotiini Längelmävedelle. En ole sielläkään niihin koskenut, tuskin koskenkaan. Ehkä huono omatunto petetystä lupauksesta estää. Harkita täytyy, olisiko syytä palauttaa palkinnot kilpailujen järjestäjälle. Perusteluna, että en ole ollut palkitsemisen arvoinen. Joutuvathan dopingista kärähtäneet urheilijatkin palauttamaan mitalinsa.

 

 

 

 

 

"Asiat kääntyvät paremmiksi"

 

Pitihän se katsoa, kun kerrankin tulee televisiosta. Edellisestä katsomisesta onkin kauan. Aloittaessa kyllä vähän epäilin, tuntuuko tämä enää miltään.  

Tarkoitan Teema-kanavalta äsken tullutta elokuvaa "Kuka pelkää Virginia Woolfia? (ohj. Mike Nichols 1966). Siinä kaksi pariskuntaa yön ja humalatilan edetessä raatelee henkisesti toisiaan ja paljastaa vähin erin menneisyytensä kipeitä kohtia. Lisäsävyn tapahtumille antoi tieto pääosan supertähtien (Elizabeth Taylor ja Richard Burton) myrskyisästä avioliitosta.  

Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla ilmestynyt amerikkalainen draamakirjallisuus tuotti suuria menestyksiä sekä teatterissa että elokuvissa. Aiheet käsittelivät modernilla tavalla kipeitä ihmissuhteita. Siitä syntyi suurta draamaa. Tarkoitan Edward Albeen lisäksi Arthur Milleriä ja varsinkin Tennessee Williamsia, sellaisia tekstejä kuin Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen lintu, Tatuoitu ruusu, Liskojen yö ja Viettelysten vaunu.  

Kaikki nämä elokuvat ovat dvd-tallenteina hyllyssäni. Mietin, olisiko aika katsoa ne pitkästä aikaa. En kuitenkaan  oikein tunne syttyväni ajatukselle. Olisiko niin, että tämän lajityypin Parasta Ennen -päivämäärä on jo ohitettu? Eivätkö nämä jääkään pysyviksi draamakirjallisuuden aarteiksi, vai onko tämä vain minun henkilökohtainen tunnelmani?  

Kirjoitukseni otsikko on Virginia Woolf -elokuvan toiseksi viimeinen repliikki. Sen jälkeen sanotaan vain pelko, ettei niin käy, etteivät asiat käänny.  

*   *   *     

Huomattavasti innokkaammin suhtaudun toiseen menneisyyden asian paluuseen. Olen kahdestakin lehdestä lukenut, että vinyylilevy on tekemässä paluuta ja cd-levy syrjäytymässä.   

Pitäisikö uskoa?  

Minulla on tallella koko LP-levyvarastoni, joka sisältää aika kattavasti 1960-luvun pop- ja rock-musiikin merkkiteokset. Lisäksi hyllyssä on paljon muita aarteita, kuten Love Recordsin julkaisemaa Laululiikkeen parhaimmistoa, kirjallisia äänilevyjä ja laaja mutta satunnainen valikoima klassista.  

Aikanaan sanottiin, että turha niitä on säilyttää. Minä kuitenkin säilytin, sillä ne tuntuivat henkilökohtaisesti tärkeiltä aarteilta. Ja ne tuntuivat hyviltä pitää kädessä.  

LP-levyni ovat olleet vuosikymmenet vailla kuuntelumahdollisuutta. Minulla on kyllä hyllyssäni levysoitin mutta ei kelvollista levysoittimen neulaa. Niitä ei ole saanut mistään. Siksi olen hankkinut monet levyt cd-formaatissa, muutamat siinä välissä myös c-kasetteina. Lisäksi minulla on tallella melkoinen kasa 60-luvun musiikkia avokela-magnetofoninauhoituksina (neliraitainen). Ei vain ole vekotinta, jolla niitä soittaisin. En tiedä, kuuluisiko enää mitään.  

*    *    *  

Muistikuva 60-luvun alkupuolelta:  

Ostin säästöilläni ensimmäisen levysoittimen, malli näkyy kuvassa. Kummitätini toi minulle lahjaksi levyn. Hänen valintansa oli täysi katastrofi. Meinasin varmaan lyödä häntä, kun paketista löytyi EP-levy, jonka A-puolella oli Taisto Tammen Tango merellä / Lapin tango, ja B-puolella Ragni Malmstenin Tango amerikkalaisittain / Tango metsässä. Vanhemmiltani sain syntymäpäivänä jotain Saukin ja Pikkuoravien määkimistä.  

Ei siis mitään tajua nykyajan meiningistä.  

Asiat kääntyivät paremmiksi, kun sain hankituksi sen verran rahaa, että pääsin itse ostoksille Väinönkadun musiikkikauppaan (Jyväskylä). Ensimmäinen ostokseni oli Beatlesien Please Please Me. Se on tallella hyllyssäni.

 

 

 

 

Uusia ideoita

 

Helsinkiin on hieno tulla laivalla. Kauas merelle näkyy Suomenlinnan kirkon torni, vähän myöhemmin Tuomiokirkon kupoli, sitten koko kaupungin horisontti, lopuksi Kauppatorin rannan talorivi. Näkymään ei kyllästy. Siinä tuntee historian havinaa.  

Ensin piti Katajanokan rantaan rakentaa moderni hotelli. Siis Presidentinlinnan viereen, mereltä katsoen oikealle puolelle. Norjalainen suursijoittaja oli hankkeen takana. Ajatus sai joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.       

Sitten siihen samalle paikalle piti rakentaa Guggenheim-taidemuseo. Amerikkalainen säätiö oli hankkeen takana.  Museot ovat maailmalla hyvin erikoisen näköisiä rakennuksia. Melkoinen nähtävyys oli siis odotettavissa Presidentinlinnan viereen. Ajatus sai joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.  

Nyt Jätkäsaareen ollaan aikeissa rakentaa hotelli, jossa on yli 30 kerrosta. Siis aivan rantaviivan viereen, josta se näkyisi kauas merelle, paljon ennen Suomenlinnan kirkon tornia. Tässäkin on norjalainen suursijoittaja takana. Lehtitietojen mukaan idea saa joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa. Samoin Pasilaan suunnitteilla oleva pilvenpiirtäjien kimppu.  

Nyt Olympiastadionin eteen on aikomus rakentaa jäähalli-kylpylä. Jääkiekkoseura on hankkeen takana. Lehdessä oli kuva, josta näki, millainen valtavan kokoinen rakennus siihen oli suunnitteilla. Päätöksen kanssa on kiire. Hallin pitäisi olla valmis jo parin vuoden kuluttua. Lehtitietojen mukaan idea saa joiltakin poliittisilta tahoilta innokasta kannatusta, sillä se tuottaisi paljon rahaa.        

*   *   *    

Dessu, joka on vanha pieru ja kaikkien uudistusten vastustaja, ei kannata.  Hänen mielestään Olympiastadion on niin kaunis rakennus, että sen pitäisi näkyä kauas. Jäähalli-kylpylän takaa ei näkyisi kuin tornin kärki, jos sekään. Stadionin edusta ei tietenkään nykyisilläänkään ole hyvä, sillä aukio on parkkipaikka. Siihen on kyllä suunniteltu  Olympiapuistoa, mutta hanke ei ole edennyt. Syy on luultavasti se, että puisto ei tuottaisi kenellekään sijoittajalle rahaa.  

Pitääpä selvittää, miltä poliittiselta taholta innostusta tällaisille on tullut. Aavistelen kyllä.  

Stadionin torni on yksi Helsingin maamerkeistä. Se näkyy kauas.  Viereisessä kuvassa se näkyy Töölönlahden ja Hesperianpuiston yli rautatieaseman viereen. Kuvan vasemmassa laidassa on kupera Kiasman seinä, siitä oikealle on uusi Musiikkitalo, jonka takaa kurkistaa Kansallismuseon torni. Musiikkitalon takaa näkyy valkoinen kulmikas Finlandia-talo. Siitä pari milliä oikealle horisontin hämärässä näkyy valkoinen Stadionin torni. Puiden oikealla puolella horisontissa häämöttää Pasilan tv-linkkitorni. Maiseman pilaa oranssien rakennusparakkien rivi. Kuvan oikeassa laidassa on lasinen Sanomatalon seinä. Siellä toimitetaan Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat.

Ennustamien on helppoa, erityisen helppoa on tulevaisuuden ennustaminen. Helsingissä on muitakin aukioita kuin stadionin edusta. Ennustan, että niihinkin löytyy rakennuskohteita, jotka saavat innokasta poliittista kannatusta. Esimerkiksi seuraavat:  

Ateneumin, Kansallisteatterin ja rautatieaseman välissä olevalle tyhjälle tontille voitaisiin rakentaa vaikkapa uusi Ideapark.

Tuomiokirkon, yliopiston ja hallituspalatsin välissä olevalle tyhjälle tontille voitaisiin rakentaa Parkkihalli. 

Ja siihen Presidentinlinnan viereen voitaisiin rakentaa uusi Ydinvoimala - olisi lauhdevesikin vieressä.  

Kyllä tuottaisivat paljon rahaa!

 

Onnittelut voittajalle

 

Kilpailuihin suhtaudun vähän epäröiden. Urheilussa ne ovat paikallaan, mutta kirjojen ja muiden taideteosten asettaminen paremmuusjärjestykseen ei mielestäni ole perusteltavissa.   

Hyväksyn kirjakilpailut kuitenkin siinä mielessä, että ne lisäävät yleisön kiinnostusta ja sitä kautta ovat hyödyllisiä, tosin vain niille jotka kilpailussa pärjäävät. Mutta hyvä että edes jollekin. Monet muutkin ansaitsisivat huomiota. Harva elää taiteen tekemisellä.   

Tässä mielessä ilahduin uudesta Finlandia-voittajasta. Ulla-Lena Lundberg ei ole kovinkaan tunnettu kaksikielisen maamme suomenkielisten lukijoiden keskuudessa, valitettavasti. Minä löysin hänen tuotantonsa tuttavan suosituksesta vasta muutama vuosi sitten. Toivottavasti nyt löytää moni muukin.   

Finlandian voittaneen kirjan Is (suom. Jää) ostin kirjamessuilta, ja pidin taas kovasti. Voittajan valinnut presidentti Tarja Halonen hehkutti lukukokemustaan, ja samaa voin sanoa itsekin. Tämä on kiehtova kertomus.  

Kilpailuun sinänsä en osaa ottaa kantaa, sillä minä - toisin kuin presidentti - olen lukenut voittajan lisäksi vain yhden muun ehdolla olleen kirjan. Ties mitä muita mestariteoksia siellä oli tyrkyllä. Silti annan aplodit Lundbergin lisäksi Haloselle, taiteita monipuolisesti harrastaneelle ja suosineelle entiselle presidentille. Sellaisia poliitikkoja ei ole paljon.  

En tiedä, olenko menettänyt paljon suuria lukuelämyksiä, mutta olen vuosien varrella yhä vahvemmin suuntautunut klassikoihin. Uudet kirjailijat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Omituisen häiriötilan tiedostaen seuraan muutamia ansiokkaiksi havaitsemiani kirjallisuusblogeja, jotta pysyisin kärryillä uutuuksien virrassa. Tartun kyllä uutuuteen, kun "esilukijoilta" saan kiinnostusta herättävän esittelyn ja arvioinnin. Ei sellaisia kuitenkaan aivan vyöryksi asti ole ilmaantunut.  

Kuvaan keräsin voittajakirjan viereen muut hyllystäni löytyvät Lundbergin kirjat.

 

 

Tuijotus

 

Matkustan usein raitiovaunulla. Pysäkki on aivan kotini edustalla Töölöntorilla.   

Raitiovaunuissa ei ole tapana puhua. Maalta Helsinkiin tulleet oudoksuvat ilmiötä. Ulkomailta tulleet - erityisesti vilkkaista ja seurallisista Välimeren maista tulleet - ovat suorastaan hämmentyneitä hiljaisuudesta. Aikoinaan jonkun väitettiin arvelleen, että oli joutunut vaunuun, jossa istui surun murtama joukko matkalla hautajaisiin.  

Muistan itsekin kokeneeni puhumattomuuden omituiseksi, kun olin juuri muuttanut Jyväskylästä Helsinkiin. Äkkiä siihen kuitenkin tottui. Puhumattomuuden rikkominen tuntuu nyt omituiselta, sellaiselta kuin helsinkiläistä käyttäytymiskoodia kerran kuvailin.  

Raitiovaunussa ei myöskään katsota muita matkustajia, korkeintaan kyräilevästi vilkaistaan. Raitiovaunussa tuijotetaan ikkunasta ulos. Tai luetaan kirjaa tai lehteä.  

Joskus tekisi mieli tietää, mitä vieressä tai vastapäätä istuva ihminen ajattelee. Voisi eläytyä hänen olemukseensa, mutta se onnistuu vain jos voi tarkkailla, eikä se ole sopivaa.  

Tuttava näyttelijä kertoi, että merkittävä osa ammattitaitoa on tarkkailla ihmisten olemusta, ilmeitä, liikkumista. Sillä tavalla löytää uskottavia hahmoja käytettäväksi roolin rakentamiseen. Erityisen hyödyllistä se on, kun rakentaa koomisia hahmoja, vaikkapa sketseihin. Voin uskoa. Pitäisi joskus kysyä, miten hän selviää tuijottamisesta. Voiko sitä tehdä huomaamatta?  

Tänään yksi mies tuijotti minua. En usko, että hän oli näyttelijä, en ainakaan tuntenut. Oli kiusallista. Ei voinut mitenkään suojautua. Olisipa takissani ollut huppu, olisin vetänyt sen suojaksi.  

Pitäisiköhän hankkia oheisessa mainoskuvassa oleva kapine suojautuakseni tuijottelijoilta. Tuollainen koppa naamalla olisi varmaankin tyylikästä ajella. Jos siihen leikkaisi pienet silmänreiät, voisi itse huomaamatta tarkkailla muita mutta itse olisi suojassa. Amerikkalaiset ovat tunnetusti innovatiivista kansaa.

 

 

 

Voi luottaa

         

"Älä ikinä luota kasvissyöjiin." Näin kuului repliikki äsken televisiossa päättyneessä elokuvassa Notting Hill (ohj. Roger Michell 1999).  

Elokuva on yksi onnistuneimmista uusista romanttisista komedioista - siis ihan kelvollinen kriittisenkin katsojan hengenravinnoksi. Repliikki vaan tuli vähän huonoon aikaan, sillä olen aikeissa pitää kasvisruokadieetin.  

En ole aatteellinen vegetaristi - ei dieetti siitä johdu. Minulla sattuu olemaan hyviä kokemuksia. Opiskeluvuosina asuin muutaman vuoden kommuunissa, jossa yksi asukkaista oli kokkiopiskelija. Hän oli erikoistunut kasvisruokiin ja hän johti porukkamme ruokataloutta. Siinä opin arvostamaan kasvisruokia. Enkä tarkoita mitään itulautasia vaan kunnolla valmistettuja, monipuolisia aterioita.  

Palasin juuri Saksan-matkalta. Reissussa rähjääntyy, varsinkin Saksan-reissulla, kuten kaikki siellä käyneet tietävät. Ainakin minulle käy Saksassa aina niin, että tuttavia tavatessa ja hotellielämää viettäessä ruokailu ei mene aivan Pekka Puskan lautasmallisuositusten mukaan. Makkaraa ja kyljystä riitti ja olut vaahtosi.  

Nyt on aika korjata kolesterolitaso, siksi dieetti. Varmemmaksi vakuudeksi edessäni on tammikuussa käynti työterveysasemalla. En välittäisi enää koskaan kuulla Eeva-lääkärin hymähdystä  selityksilleni, miksi edellisellä käynnillä asetetut tavoitteet eivät ole toteutuneet.  

Aikanaan 1980-luvulla poikkesin silloin tällöin Korkeavuorenkadulla sijaitsevaan Kasvisravintolaan. Se oli silloin kaupungin ainoa. Nyt sellaisia on useita, myös vegaaneille. Monissa etnisissä ravintoloissa listalla on myös kasvisvaihtoehtoja. Näihin paikkoihin aion nyt käydä tutustumassa.  

Pari kolme viikkoa, joulun aluspäiviin asti, aion sulkea suuni kaikilta makkaroilta, kyljyksiltä ja pihveiltä ja niiden muunnelmilta. Eikä projekti ole mitenkään vastenmielinen. Tähän päätökseen voi luottaa, Notting Hillin repliikki on pelkkää pahaa puhetta ja panettelua.   

Kuvassa Erik Enrothin maalaus Lihaa (1953)  

  

 

Muurit ja muistot

 

Monia vuosia sitten istuin ruotsalaisen matkaseuralaiseni kanssa Rooman Colosseumilla. Tuli yllättävä moraaliongelma.  

Siinä sileäksi kuluneella istuintasolla oli nimittäin yksi irrallinen murunen, suunnilleen nuppineulan pään kokoinen, mitä ilmeisimmin muurin saumakohdasta irronnut. Kävimme periaatteellisen keskustelun, olisiko moraalitonta, tuomittavaa tai moitittavaa ottaa se murunen mukaan matkamuistoksi. Olisiko se suunnattoman arvokkaan muinaismuiston vahingoittamista? Ymmärsimme, että jos jokainen vuosisatojen mittaan Colosseumilla käynyt ihminen olisi tehnyt sen mitä me nyt suunnittelimme ja vienyt mennessään murusen, Colosseum taitaisi olla nyt sileä paikka.   

Emme tietenkään voineet olla varmoja, oliko murunen aito, siis irronnut ikivanhan rakennuksen seinämästä. Ehkä se olikin turistin kengässä muualta kulkeutunut hiekanjyvä. Olimme kuitenkin vakuuttuneita, että seuraavassa siivouksessa sellaiset muruset lakaistaan roskien mukana pois.  

Ratkaisimme ongelman itsekkäällä tavalla. Muru käärittiin seuralaiseni käsilaukusta löytyneeseen paperinenäliinaan ja otettiin mukaan. Tiedän, että se on hänellä tallella.  

Paljon vähemmin moraalipohdinnoin selvisin kerran kauan sitten Moskovan Punaisella torilla, kun huomasin maassa Kremlin muurista varisseen sirun, suunnilleen peukalonkynnen kokoisen lohkeaman. Noukin senkin talteen, kurkkien toki ympärilleni, ettei miliisejä ole hollilla. Tallessa on.  

Olen juuri palannut Berliinistä. Minulla on matkamuistona jälleen muurin sirpale, vähän suurempi, kolmisen senttiä leveyssuunnassa. Berliinin muuri on keskeinen osa lähihistoriaamme, kylmän sodan syy ja seuraus. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi, niin että nimilapun historiallisen tärkeät päivämäärätkin näkee lukea.  

Tällä kerralla sirpaleeseen ei liittynyt mitään moraaliongelmaa, sillä ostin sen divarista kympillä. Alkuperäisyydestä ei tietenkään ole nytkään takeita, mutta haluan uskoa niin. Se riittää. Saksalaisethan ovat luotettavia, kauppiaatkin, eikö totta?  

Ehkä joskus vielä matkustan Kiinaan. Sielläkin on muuri, josta saattaa lohkeilla murusia. Ehkä niitä on myytävänä, sielläkin osataan nykyään bisnes. Olisivat sitten minulla kaikki idän isot muurit plakkarissa. Muurimuseon alku?

 

 

 

 

Mikäpä kiire minulla

 

Kävin ottamassa influenssarokotteen paikallisessa terveyskeskuksessa. Joku pelotteli etukäteen, että ei ole viisasta mennä, siitäkin ehkä voi saada unitaudin tai jotain muuta kamalaa.  

Menin silti. Olen muutamaan kertaan ollut niin pahassa kulkutauti-influenssassa, että en halua kokea sellaisia koskaan enää. Lapsena minuun tarttui se kuuluisa "aasialainen", enkä sitä kokemusta unohda ikinä. Siispä vitsailin narkolepsialla pelottelijoille, että minä olen niin perusteellisen uninen ilman lepsiaakin, että ei se pahemmaksi voi enää mennä.  

Terveyskeskuksessa oli ruuhkaa rokotukseen. Aikaisempina vuosina ei ole näin pahaa ollut. Tilanne ei ollut oikein hallinnassa. Meidät rokotettavat ohjattiin seinään teipatuilla lapuilla kapeaan käytävään. Oli jonotusnumerosysteemi, mutta jono eteni hitaasti. Jonottajia oli edelläni ehkä viitisenkymmentä, joukossa paljon vanhuksia, hyvinkin huonokuntoisia. Oli kohtuutonta pitää sellaisia seisomassa talvitakeissaan, sillä tuoleja ja naulakoita ei ollut riittävästi. Uusia rokotettavia tuli vielä koko ajan lisää.  

Minä hyväkuntoisena seisoin hetken käytävällä mutta luovutin suosiolla. Ei minulla ole kiirettä. Ajattelin, että ruuhka helpottaa, kunhan odotan. Jätin jonotusnumeroni kojeen päälle. Kiertelin pitkin terveyskeskusta. Lueskelin seinillä ja hyllyissä olevia tiedotteita ja julisteita. Oli ohjetta jos vaikka mihin: alkoholin liikakäyttäjille, masentuneille, raskaana oleville, tupakasta eroon pyrkiville, painonpudottajille, sosiaalipalveluja tarvitseville, laboratorioon näytteitä vieville, e-reseptiin siirtyjille, maahanmuuttajille, reseptin uusijoille, invalidikuljetusta tarvitseville ja mitä kaikkea, en enempää muistakaan. Luin kaikki ja paljon opin.  

Välillä kävin kurkistamassa käytävälle, onko jono lyhentynyt. Pari tuntia meni ennen kuin tunsin, että nyt voin ottaa jonotusnumeron. Sitten jono etenikin nopeasti ja sain piikityksen.  

*   *    *    

Olen viikonlopun aikana joutumassa taas lentokoneeseen, mistä en erityisemmin pidä. Syynä on työmatka Berliinissä pidettävään seminaariin.  Kokoontuminen ei kestä kuin kolme päivää. Kaksihenkisen valtuuskuntamme toinen jäsen, sihteerini, poistuu maasta heti, mutta minä aion jäädä taas norkoilemaan kaupunkiin pidemmäksi aikaa, kuten aina ennenkin työmatkoillani. Pitäähän sitä hieman viipyä, kun niin kauas vaivautuu lähtemään. Viipymisen kulut, myös paluulennon, maksan tietysti itse.   

Berliinissä olen käynyt monta kertaa, mutta silti en voi väittää tuntevani kaupunkia erityisen hyvin. Se on niin moni-ilmeinen ja uudistumiskykyinen paikka. Edelliset käynnit ovat antaneet vaikutelman harvinaisen dynaamisesta ja boheemista nykytilasta. Sellainen viehättää. 

Alustavasti olen suunnitellut viipyväni viikon verran. Paluulippua en kuitenkaan ole tilannut. Jos viihdyn hyvin, viivyn kaksi viikkoa - tai kolme. Ehkä jouluun asti. Mikäpä kiire minulla.

 

 

Tytöstä polvi paranee

 

Kun tulin kotiin ja astuin kadulta kotitaloni ala-aulaan, hissin vieressä oli suuteleva pari. Jotenkin hämäännyin. Tunsin osuneeni paikalle häiritsemään tärkeää toimitusta.  

Eivät he kuitenkaan näyttäneet häiriintyvän, eivät ehkä huomanneetkaan minua, niin keskittyneitä he olivat keskinäiseen eroottiseen kommunikaatioonsa. En siis kääntynyt takaisin vaan ohitin nuoren parin aivan kosketusetäisyydeltä ja menin hissiin. Todellakin nuoren parin, paino sanalla nuori. Olisivatkohan olleet viisitoistavuotiaita.  

Aika nuoria, aika kiihkeitä. Nuori neito näytti olevan päällepäsmäri, jos nyt oikein havaitsin. Ei sellaista meininkiä kehtaa kovin tarkasti jäädä tutkiskelemaan, jotenkin tuntee itsensä noloksi. Mutta sen mitä silmäkulmastani hissiin mennessä havaitsin, nuori neito vei ja nuori herra oli aika tiukoilla. Mihinkähän päätyivätkään?  

Hämmentynyt ohikulkija mietti hississä noustessaan viidenteen kerrokseen, millainen oli hänen oma kokemuksensa samassa iässä. Eipä hääppöinen. Ehkä suunnilleen niin kuin Hector riimittelee:  

" - - tuskin uskalsin mä koskee / aroin huulin jotakin poskee / kuinka paljon, kuinka turhaan / hellyyttä mä silloin pelkäsin - - "   

Ja sekin vähä tuntui silloin kuumalta, tosi kuumalta. Tuollaista ala-aulan kaltaista tyttöä ei osannut kuvitellakaan. Tai kyllä sittenkin osasi, nimenomaan kuvitella. Reaalimaailmassa sellaisia ei ollut.  

Kuvassa näytteitä entisajoilta.

 

 

 

Juna hiljaista miestä kuljettaa

 

 

Kävin Jyväskylässä. Juna kuljetti hiljaisen miehen. Olin varannut kiinnostavan kirjan matkalukemiseksi.   

Kirjani oli Johan Wreden kirjoittama Tikkanens blick. Se on Tikkasen läheisesti tunteneen kirjallisuusprofessorin kuvaus lankomiehestään, suomenruotsalaisesta kauhukakarasta Henrik Tikkasesta.  

Olin etukäteen iloinnut matkasta, kun ei tarvitse itse ohjata. Junassa on hyvä lukea.  

Menomatkalla lukeminen ei edistynyt.   

Vika ei ollut kirjassa vaan viereeni istuneesta matkustajasta. Sattui nimittäin viereeni istahtamaan varsinainen pälpättäjä, suunnilleen ikäiseni mies. Hän ei ollut hiljainen vaan selosti asioitaan koko matkan Tampereelle asti, jossa hän jäi pois.  

Hänellä meni huonosti. Kaikki asiat olivat päin helvettiä: vaimo oli karannut, työpaikka oli saneerattu ja pomo kiusasi, rahaa ei ollut, kaveri oli petkuttanut, naiset eivät anna, auto oli rikki,  Ilves ei pärjännyt, maksa oli sökönä, krapula vaivasi ja muutenkin vitutti ankarasti. Poliitikotkaan eivät tehneet mitään, eivät edesi SEN yhden. Kaikkialla oli pelkkää kelvottomuutta, osaamattomuutta, epäpätevyyttä, laiskuutta, turhuutta.   

Mietin matkan jatkuessa, missä olen hiljattain lukenut kuvauksen tämän herran sielunveljestä. Löytyihän se, ja kotiin palattuani tarkistin asian.  

Kyllä. Aleksander Kuprinin kertomuksessa "Häät" on alivänrikki Slezkin, joka on raivoissaan kaikelle:    

"Ryökäleitä, Slezkin ajatteli. Hän halveksi kaikkea, mikä ei sisltynyt hänen ahtaan elämänsä arkipäivään tai mitä hän ei ymmärtänyt. Hän halveksi tiedettä, kirjallisuutta, kaikkia taiteita ja kulttuuria, halveksi pääkaupungin elämää, vielä enemmän ulkomaita, halveksi peruuttamattomasti kaikkia sivistyshenkilöitä, halveksi reservivänrikkejä, , mikäli niillä oli ylempi sivistys kuin hänellä, halveksi kaartia ja pääesikuntaa, vieraita uskontoja ja kansallisuuksia, hyvää kasvatusta ja jopa tavallista siisteyttä, halveksi syvästi raittiutta, kohteliaisuutta ja siveyttä."  

Vippasin kaverille vitosen, että pääsisi kaljalle. Varmaankin asemaravintolaan. Tuli mieleen, että Tikkanen oli oikeassa kirjottaessaan aforismin "Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman".    

Paluumatka sujui rattoisasti. Kirjakin eteni.  

Tikkanen (1924 - 1984) oli uskomaton tyyppi. Hän piirsi kuvia lehtiin ja kirjoihin, hän kirjoitti kirjoja, jotka shokeerasivat paljastuksillaan. Hän kirjoitti armottomia aforismeja. Ja hänen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoitti miehensä vimmaisesta alkoholismista mestariteoksen "Vuosisadan rakkaustarina".  

Minulla oli kerran tilaisuus seurata läheltä, kun Henrik piirsi maisemaa Helsingin keskustassa. Hänellä on Helsinki-kuvia vaikka kuinka paljon. Samoin kuvia Tukholmasta, Oslosta, Roomasta, vaikka mistä. Kuvassa Henrik on piirtänyt näkymän Senaatintorilta. Vasemmassa laidassa on Suomen hallituksen palatsi. Siellä istuvat ministerit, siis ne jotka eivät tee mitään. "Pieni talo", josta näkyy vain osa hallituspalatsin nurkan takaa, on Sederholmin talo. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että siitä on lähiaikoina tulossa Lasten museo. Hieno idea.   

Kuva on kirjasta Pohjolan pääkaupungit (WSOY 1966)

 

 

 

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

 

Sähäkkyydestään tunnettu sihteerini neiti B. keksii aina kaikenlaisia kummallisuuksia, joita hän sitten yrittää tartuttaa muihin, varsinkin minuun. Olen oppinut olemaan varuillani.  

Virastossamme on ollut tiedossa, että neiti osti muutama vuosi sitten moottoripyörän, sellaisen ison ja nopean. Nimeä en tiedä, kun en ole sitä nähnyt, mutta neiti on kertonut, että sillä pääsee yli kahtasataa.  

Nyt neiti sitten yrittää vietellä meitä muitakin moottoripyöräilijöiksi. Hän kertoo, että erityisesti varttuneessa iässä olevat johtajatason herrat ovat innostuneet moottoripyöräilystä. Siis juuri sellaiset kuin minä ja muutama muu, joille hän on ideansa esittänyt. Lähtisimme sitten kesällä porukalla vaellukselle pitkin Eurooppaa tai vaihtoehtoisesti Lappiin.  

Järkytyin pelkästä ajatuksestakin mutta yritin olla näyttämättä sitä. Minä en ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Mopoa vähän kokeilin nuorena, mutta se tuntui epämukavalta. Vaihdoin rättisitikkaan heti kun tulin ajokortti-ikään. Oppisinko edes ajamaan moottoripyörää? Se on ymmärtääkseni onnettomuuksille altista puuhaa.  

Olen makustellut ehdotusta mielikuvituksessani. Entäpä jos sittenkin... Olisihan se komeaa. Olenhan minä sitä porukkaa maanteillä nähnyt. Partaisia äijiä, vatsakkaita. Istuvat takakenossa buutsinkärjet pystyssä, ohjaustanko korkealla, mustat nahkakamppeet, liivinselkämyksessä outoja kuvioita. Ajavat lujaa ohi, kun minä ajan Toyota Yariksellani sataakahtakymppiä kolmostiellä.  

Neiti sanoi, ettei meidän tarvitsisi kahtasataa ajaa, vaikka pyörällä pääsisikin. Eihän tässä rosvojengiin olla liittymässä. Ei tarvita sinkoa mukaan tarakalle.  

Tämä täytyy nyt panna hiljaiseen harkintaan talven ajaksi. Moni on sanonut, että nyt puolieläkeläisenä pitäisi suuntautua aivan uudenlaisiin harrastuksiin. Muutoin voi juuttua paikalleen, eikä se ole hyväksi. Alla olevaa kuvaa tutkimalla yritän tutusta alan perusteisiin.

Elämää suuremmat

 

Katselin Teemalta Fritz Langin vanhaa tyylikästä rikoselokuvaa Nainen ikkunassa (Woman in the Window - 1944) ja mietin samalla aiemmin päivällä ilmestynyttä YLEn kriitikkoäänestystä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Koska en itsekään ole aivan osaton kotimaisesta elokuvatarjonnasta, mietin, millainen olisi minun suosikkilistani.  

Kriitikkoäänestyksen kymmenen kärjessä oli tämän näköinen:  

1. Komisario Palmun erehdys - Matti Kassila 1960

2. Kauas pilvet karkaavat - Aki Kaurismäki 1996 

3. Valkoinen Peura - Erik Blomberg 1952 

4. Tuntematon sotilas - Edvin Laine 1955 

5. Kahdeksan surmanluotia - Mikko Niskanen 1972 

6. Mies vailla menneisyyttä - Aki Kaurismäki 2002

7. Paha maa  - Aku Louhimies 2005 

8. Jäniksen vuosi - Risto Jarva 1977 

9. Sensuela - Teuvo Tulio 1973 

10. Calamari union - Aki Kaurismäki 1985 

10. Maa on syntinen laulu - Rauni Mollberg 1973

10. Tuntematon sotilas - Rauni Mollberg 1985   

Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta kiistelen silti. Minun listani olisi pääpiirteittäin samansuuntainen kuin kriitikoiden, mutta muutama olennainen ero löytyisi. Koska listalla on tasapistein enemmän kuin kymmenen, käytän samaa väljennystä itsekin.  

Erot olisivat seuraavat.  

1. Ykköseksi Komisario Palmun rinnalle, ehkä hieman ohikin, nostaisin Kahdeksan surmanluotia. Se on minun ikiaikainen suosikkini. On todellisen mestarin työtä onnistua tekemään niin pahasta aiheesta niin lämmin ja herkkä teos. Mikko Niskasta nostaisin muutenkin listalle, ainakin Pojat, ehkä myös Käpy selän alla.  

2. Kaurismäet ovat kohdallaan muilta osin, mutta Calamarin tilalle nostaisin Tulitikkutehtaan tytön. Tiukkaa tekee, en taitaisi saada mahtumaan mukaan toista Kaurismäkeä - kärkkymissijoilla olisivat Arvottomat ja / tai Valehtelija.  

3. Molemmat Tuntemattomat sijoittuvat minun listallani alemmaksi. Minun silmissäni ne ovat huippuhyvän kirjan hieman vinoon eksyneitä kuvituksia. Kriitikot äänestivät myös nimikkeellä Yliarvostetuin elokuva, ja sen voitti Laineen Tuntematon. Ymmärrän valinnan. Asenteeseen saattaa kyllä vaikuttaa se, että sitä elokuvaa esitetään liikaa, siihen tulee kyllästyminen, kun sen näkee joka itsenäisyyspäivä. Siitä on tullut samanlainen itsestäänselvyys kuin joulurauhan julistamisesta jouluaattona.   

4. Valkoinen peura on jäänyt minulle yhdentekeväksi. Se ei mahtuisi minun listalleni.   

5. Pahan maan sijoittumista näin korkealle en ymmärrä. Minun silmissäni se on varsin keskinkertainen teos.  

6. Jäniksen vuoden sijoittumisen listalle saatan nippa nappa hyväksyä. Risto Jarvalta saattaisin kyllä valita myös Työmiehen päiväkirjan tai Kun taivas putoaa -elokuvan.  

7. Teuvo Tulion Sensuela on kriitikkojen listan yllätys. En olisi uskonut, että sille löytyy kannattajia, sillä se on varsin outo ja omituinen tapaus suomalaisessa elokuvahistoriassa. Pidän sen valintaa sympaattisena yllätyksenä. Mutta onko se paras Tulion tekemistä filmeistä - siitä voi olla eriäviä mielipiteitä. Entä Hornankoski tai Intohimon vallassa?  

8. Kriitikoiden listalta puuttuu muutama tärkeä.

Jotenkin tuntuu vajaalta, että siellä ei ole yhtään Hella Wuolijoen suurista draamoista. Ehkä Juurakon Hulda, Tyttö kuunsillalta tai joku Niskavuori-sarjasta, vaikkapa Heta.  

9. Uusia elokuvia listalla on kovin vähän, ja niistäkään minulle ei kelpaa Paha maa. Minulle viime vuosien huipputeos on ollut Saara Cantellin  Kohtaamisia. Sen nostaisin listalle.  

10. En tiedä, onko kriitikkoja kielletty valitsemasta listalle televisiotuotantoja. Ei kai, sillä ainakin Kahdeksan surmanluotia tehtiin alun perin televisiolle. Siksi olisi loogista tarjota mitakin. Yksi olisi Jukka Sipilän ohjaama Aliisa. Toinen olisi Åke Lindmanin ohjaukset Elämänmeno ja Myrskyluodon Maija.  

11. Ja sitten tämä ykköseksi valittu Matti Kassila. Komisario Palmu ansaitsee paikkansa, mutta olisi niitä muitakin. Pidän tavattomasti hänen tuotannostaan, muistakin kuin Palmuista. Listalle olisi kärkkymässä sellaisia aikansa mestariteoksia kuin Elokuu, Sininen viikko, Radio tekee murron ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.  

12. Lopuksi: Huomaattehan, kaikki te jotka kanssani katsoitte Teeman maanantaista Fritz Lang -elokuvaa, millaisen kumarruksen Matti Kassila suuntaa 16 vuotta myöhemmin juuri tähän Nainen ikkunassa -elokuvaan. Kassilan Tulipunainen kyyhkynen käyttää täsmälleen samaa juonikuviota. Rikoskuvion ja henkilöiden todellinen tila selviää molemmissa katsojalle vasta elokuvan viimeisen minuutin aikana.  

Kuvissa on voittajan, komisario Frans Palmun, muistokyltti ja portti  soitteessa Rauhankatu 11, Kruununhaka, Helsinki. Elokuvassa vilahtaa kohtaus, jossa Palmu pistäytyy kotonaan, ja kohtaus on kuvattu tämän osoitteen portaikossa. Dekkariseuran sponsoroima kyltti on sijoitettu harmillisen korkealle seinään, joten ohikulkija ei sitä helposti huomaa ja valokuvan ottaminen kurkotetuin käsin on hankalaa. Ei kovin hyvin onnistunut..